Yömelontaa Hiidenvedellä. Tai ainakin melkein

Kesäkuun loppu 2022 ja helle kiusaa. Melomaankin olisi kiva mennä, mutta näillä lämpötiloilla ja pilvettömällä taivaalla vedenpinnassa kajakilla eteneminen on tekokas tapa ensin polttaa itsensä ja sitten hukkua, kun pyörtyy auringonpistokseen. Päätin siis kokeilla (melkein) yöttömässä yössä yömelontaa.

Auringonlaskun suhteellisuus

Monet ovat kehuneet yömelontaa. Ymmärrän sen. Useimmiten tuuli tyyntyy yöksi, maailma on rauhallisempi, on viileämpää ja ylipäätään kaikki näyttää erilaiselta. Olin ennakkoon aikatauluttanut itseni vesille lähempänä puolta yöltä, mutta jo ilta-yhdeksän aikaan alkoi tulla olo, että saattaa väsyttää liikaa. Yleensä minulla ei ole ongelmia valvoa, mutta kuumat yöt ovat jossain määrin verottaneet yöunien laatua.

Suuntasinkin jo kello 22 tietämissä Vihdin kirkolle. Osaksi, että pääsen kotiin ihmisten aikoihin, ja osaksi aurongonlaskun takia. Näillä leveysasteilla aurinko laskee, sen minkä laskee, Juhannuksen jälkeen noin 23 tietämissä, joten kun siirryin kelluvaan tilaan aika tarkkaan 22.30, niin uskoin olevani isommalla vedellä nauttimassa auringon viimeisestä säteistä.

Vanha meni vipuun. Oivalsin ajatusvirheeni jo ajaessani Vihdin suuntaan. Olin totaalisesti unohtanut yhden pienen deltajin. Aurinko ei laske kesäkuun loppupuolella samaan ilmansuuntaan kuin lokakuussa.

Joten ajatus laskevan auringon silmaa melomisesta häikästyneenä jäi vain haaveeksi. Aurinko nimittäin laski metsien ja mäkien taakse järven suunnasta katsottuna oikealle kädelle — yllättäen lännen suuntaan siis.

Kaunista silti oli.

Mikä parasta, niin teepaidassa ja shortseissa pärjäsi. Lähtiessäni auton lämpömittari huusi +24°C ja sain vastaani pienen 2 m/s tuulenvireen. Ei ollut kuuma, vaan juurikin parahultaista. Paluumatkalla suurin osa matkasta oli rasvatyvenessä, tai sitten jossain kohtaa vedenpinnan rikkoi pieni väreily. Lämpö oli painunut 20 asteen paikkeille, mutta tyyntyminen alkoi hieman painamaan hikeä otsalle.

Reissuun meni 1:50 tuntia ja kilometrilaskuri nakutti 10,7 km.

Ei itselleen tarvitse selittää

Huomasin itsessäni yhden ja toisenkin ajatusvirheen. Oikeammin suhtautumisvääristymiä ja valikoivaa muistojen unohtamista.

Ensisijaisesti olin menossa kokeilemaan elämäni ensimmäistä kertaa öiseen — no, hämärässä — melontaa. Tarvitsin selityksen jostain todella käsittämättömästä syystä perusteluksi lähteä myöhäisiltana liikkeelle. En tajua tuota. En tarvinnut minkäänlaista syytä kotirauhan takia ja selittelen asioita itselleni parhain päin vain silloin kun tiedän suunnittelemani jotain todella typerää. Mutta ei tämä reissu kuulunut kumpaankaan kategoriaan.

En minä ennen ole melonut hämärässä. Tuo on totta. Mutta olen elämäni aikana ollut tuhottoman monta kertaa öiseen aikaan vesillä — jopa ilman moottoria ja purjetta. Eli ei kyseessä ollut mikään ainutlaatuinen kokemus. Tiesin mitä oli odotettavissa ja se ehkä olikin varsinainen kiihoke. Siitä huolimatta romantisoin tilanteen joksikin Aivan Uudeksi Ja ihmeelliseksi™,

Samaa akselia oli vakaa selittely itselleni rannasta irtautuessani, että vaikka tämä ei ole retkimelontaa, niin meneepähän sitten ainakin kuntomelonnan piikkiin. Varmasti mukana oli hieman kuntoiluakseliakin, mutta muutoin tuo oli — taas — ihmeellistä ja tarpeetonta oman tekemisen ja motiivien vähättelyä. En tiedä juontaako moinen äidistä, turkulaisuudesta vai että minä nyt vaan olen minä.

Koska minulla ei ollut eväitä mukana, vain yksi vesipullo, ja koska olin tutuilla vesillä menossa tuttuun paikkaan, niin kyseessä ei voi olla retki. Jos olisin lähtenyt maita pitkin Pääkslahteen ja tehnyt jalkapatikassa kierron reittejä pitkin, niin olisin luokitellut moisen eittämättä juurikin retkeksi. Mutta en kajakilla meloessa.

Syytän moisesta jotain täysin outoa alemmuuskompleksia. Tiedostan huomattavan vahvasti kuinka aloittelija olen. Tiedän tasan tarkkaan kuinka budjettivälineillä olen liikkeellä. Kaikissa melontaryhmissä ihmiset jakaa kuvia ja tarinoita kuinka he ovat meloneet kauniissa maisemissa kymmeniä kilometrejä — sitten itse teen jo einen leipiintyneessä ympäristössä parin tunnin kiekan. Eihän kukaan pärjää tuollaisessa vertailussa ja kontekstissä.

En ymmärrä tuota piirrettä itsessäni. No, ainakin tiedostan sen — suurin osa ei. Mutta se selittää myös sen miksi en ymmärrä määrättyä savolaista (anteeksi savolaiset) yltiöpositiivista suhtautumista ja luotoa omiin tekemisiin sekä kykyihin, vaikka jo sokea näkee otsallaan välittömästi, että puuttuu taidot sekä kyvyt. Mutta he ovat alati onnellisia samaan aikaan kun minä murjotan virheitä ja pusken kovemmin eteenpäin itseäni ruoskien. Heillä on taatusti monellakin tavalla kivempaa. Mutta minä opin asioita — siinä se sitten tulikin, elämäntarinani pähkinän kuoressa.

Olen koirayhteyksissä tuhottoman monta kertaa selittänyt, että Facebookin ryhmät sekä ylipäätään some vääristävät asioita. Muutama aktiivinen julkaisija näkyy aihepiirissään dominoivasti, tai jokin määrätty spesifinen aihe, ja se aiheuttaa vääristymän. Omat aivot antavat ymmärtää, että se on yleinen tilanne sekä normi. Kuitenkin valtava enemmistö tekee tai kokee jotain aivan muuta.

Ei suurin osa melojista tee pitkiä päiväretkiä, Suurin osa tekee enemmänkin kuntoilua ja ulkoilua. Enkä ymmärrä miksi se olisi jotenkin vähäpätöisempää kuin Turun saariston retket tai Saimaan ympäri vaeltaminen. Tiedän toki, että kukaan ei lyhyitä melontaetappeja vähäpätöisenä pidäkään, vaan minä väitän moista omien patoutumieni äänellä. Mutta turhan usein törmään tilanteeseen, jossa ihmiset kuin anteekspyydellen kyselevät melontapaikoista tai varusteista — ”*kun minä vaan harrestelen, enkä laske koskia tai melo avomerellä”.

Joten reissuni kesäisen hämärän yön aikana oli henkisesti ja määritelmällisesti retki. Ja nyt ihmettelen, että miksi moista piti ylipäätään selittää.

Suuntana keulan suunta

Rikoin kaikkia mahdollisia yleisiä melonnan turvallisuuteen liittyviä sääntöjä. En tiennyt mihin olin menossa, joten en ollut kertonut melontareittiä kotona kuin Hiidenveden tarkkuudella. En kertonut vesillelaskupaikkaa, koska häälyin lähtiessäni kahden vaihtoehdon välillä. En kertonut melonnan kestoa, koska en tiennyt edes mihin olen suuntaamassa. Ja meloin yksin.

Toisaalta, Applen laitteet juoruavat koko ajan missä olen. Ja vaikka puhelin uppoaisi järveen — toivottavasti ilman minua — niin silti Apple välittää tiedon viimeisestä sijainnista. En yritä kyseenalaistaa noita sääntöjä, sillä ne ovat järkeviä ja perusteltuja, mutta ne ovat silti hieman… vanhakantaisia. Ainakin jos ja kun ollaan puhelinmastojen saatavilla ja laitteessa on virtaa.

Olen myös aika vakuuttunut siitä, että itseasiassa aika harva noita melonnan (ja ylipäätään vesiliikenteen JA retkeilyn/vaeltamisen) perusturvallisuussääntöjä noudattaa.

Kyllä. Minä melon yksi. Tulen aina melomaan yksin. En minä etsi yhteisöllisyyttä, vaan haluan nimenomaan olla yksin ja omassa rauhassa. Kukaan ei pysty muuttamaan suhtautumistani millään perusteilla tässä asiassa. Vaatimus omasta rauhasta on niin perustavan laatuinen edellytys, että jos olisi pakko siirtyä ryhmämelontaan, niin lopettaisin koko puuhan. En minä melo melomisen takia. Kajakki on vain väline päästä veteen ja mela on pelkkä työkalu kajakin siirtämiseen pisteestä A pisteeseen B. Minulla oleellista on luonto ja rauha — eikä aina edes tuossa järjestyksessä.

Lähdin Vihdin kirkonkylän rannasta. Etenin ns. Nummelan puoleista rantaa ja ajatuksena oli mennä hetki, ehkä tunti koko retkeen. Tässä tulee kokemattomuus taas vastaan. En osaa arvioida melonnassa aikoja ja matkoja. Kun ensimmäisen kerran meloin Pääkslahteen Rysätarhan laavulle, niin tuohon vajaaseen 5 kilometrin matkaan taisi hukkua tunti. Tosin kuljin silloin rantoja pitkin, en suoraan. Mutta olen pitänyt sitä koko ajan eräänlaisena vertailupisteenä: Vihdistä Rysätarhaan on tunti.

Itseasiassa jos on enintään 3 m/s tuulta ja melon itselleni ja kajakille todella reippaasti, ilman pysähdyksiä tai ihmettelyjä, niin 35 minuuttia on lähempänä totuutta. 45 minuuttia sallii jo hieman luonnosta nauttimistakin.

Tuo tarkoittaa sitä, että kun aloin lähestyä puolen tunnin merkkipaalua, jossa olisi pitänyt kääntyä takaisin, niin totesin näkeväni vastarannalla Rysätarhan laavun. Olisin joutunut melomaan Mustionselän yli, mutta ei siihen kovinkaan paljon aikaa olisi mennyt. Joten päätinkin jatkaa matkaa ja meloa einen ohi.

En ole koskaan melonnut Mustionselän itäistä rantaa, joten jatkoin matkaa suunnilleen siihen asti, että kapeikko, Veikkolansalmi nimeltään alkaa. Tulin siitä yli ja pysähdyin Rysätarhan laavulle juomapaussille, pissalle, tupakalle — siis oikomaan jalkojani.

Paluumatka olikin sitten suorempi reitti. Mutta tulin melkoisen rauhallisesti, koska maailma oli muuttunut siinä vaiheessa, puolenyön paikkella jo öiseen moodiin.

Sama luonto, mutta eri

Jätin kameran tarkoituksella autoon. Minun kuvauskalustollani ei saa taltioitua edes kesäisen yöhämärän maailmaa, sen tunteesta puhumattakaan. Kun yrittää ja kotona tutustuu kuvasaaliiseen, niin ei tule kuin paha mieli. On saanut talteen vain heikon kuvastuksen siitä mitä maailma aidosti oli.

Taivaalla on punertava kajo auringonlaskun suunnassa metsärajan takana, joka siirtyy auringonnousun suuntaan. Lintujen äänet ovat erilaiset, vaikkakin samanlaiset, kuin päivällä. Yksityiskohdat, jos eivät häviä, niin sumentuvat. Ja kun on tyyntä, niin eräällä tavalla rannan ja veden raja katoaa.

Ei minun tarvitse kenellekään suomalaiselle selittää kesäyötä.

Laavulla rannassa istuessani päivittelin pikkukalojen määrää. Täysin tyventä, mutta vedenpinta rikkoutui kuin kuurosateessa.

Rysätarhassa ei ollut ketään yöpymässä. En ihan ymmärrä miksi, koska se on lähes aina tuulensuojassa. Eihän se yhtä puistomaisen kaunis ole kuin Puumannin laavu, joka on paljon hoidetumpi. Mutta Rysätarha on rauhallisempi.

Sain paluumatkalla puolen tusinaa sorsaa kaveriksi. Lentelivät jonkun matkaa rinnalla, koukkasivat toiselta puolen ohi ja lähtivät perän suuntaan. Hetken kuluttua takaisin ja sitten muutaman metrin päähän kyljen puolelle sorsien tyypillinen yhdistetty räpylä- ja mahalasku. Mentiin siinä jonkun aikaa vierekkäin. Hylkäsivät minut kuitenkin oivallettuaan, että en ala heittelemään pullaa.

Mökkiläisten laitureita naureskelin. Lähes jokaisella oli haukankuva karkotteena. Eipä suurempaa iloa, koska lokit eivät piitanneet niistä hittoakaan.

Lokkilinnuissa on ylipäätään eronsa, siis suhtautumisessa melojaan. Mitä isompi valkovoittoinen lintu, niin sitä vähemmän se piittaa. Sen sijaan tiirat hermostuvat helpostikin.

Syyllistyin yliajoon ja pakenemiseen kolaripaikalta. Joku isompi mikä-lie-vesikirppu-mittari oli harrastamassa matkaluistelua aika kaukana rannasta. Huomasin sen aivan liian myöhään ja taisin osua suoraan, vaikka yritinkin tehdä nopean väistön.

Eräs isompi herhiläisen näköinen räpiköi vedessä. Olisin voinut pelastaa sen, mutta moinen kuuluu luonnon toimintaan ja hauellakin voi olla nälkä. Lisäksi oletan avittavani evoluutiota — lentävä hyönteinen, jonka ei tajua olla laskeutumatta veteen, ei välttämättä ole paran yksilö levittämään geneejään.

Hieman lisää turvallisuudesta

Jokaisen alle 7 metrisen soutuveneeseen rinnastettavan vesiliikennekulkuneuvon tulisi näyttää valkoista valoa lähestyville muille aluksille. Kyllä, minulla on kelluntaliivin taskussa pillin kanssa pieni valkoinen ledilamppu. Mutta koska muuta liikennettä ei ollut, niin en virittänyt sitä.

Silti minulla oli koko ajan orastava pelko, että jostain Väänteen joen padon yli on hilattu poliisivene Hiidenvedelle ja saan kohta sakot pimeällä kulkuneuvolla ajamisesta.

Näin parin tunnin retkelläni kaksi venettä. Toisessa oli kaikki vaaditut loistot. Toisessa ei sitten mitään ollutkaan.

Joten vaikka toisten virheitä ei saakaan käyttää perusteluna omille tekemisille tai tekemättömyyksille, niin ehkä minun ei näinä öinä tuota tarvitse niin paljon murehtia.

1 Like

Mussa on savolaisuutta puolet niin ilmankos olen yllä kuvatunlainen :see_no_evil::rofl: