VO2max arkimaailman kuntoilussa

VO2max kertoo, hieman yksinkertaistetusti, mikä on rasituksessa maksimaalinen hapenottokyky. Hapenottokyky pitää käsitteenä sisällää

  • happimäärän, joka kyetään hengittämään
  • happimäärän, joka kyetään kuljettamaan veressä
  • happimäärän, jonka lihakset (ja toki muutkin solut) kykenevät käyttämään

Aivan samalla tavalla yksinkertaistettuna, maksimaalinen hapenottokyky on se raja, jonka jälkeen siirrytään kovemman rasituksen jälkeen lähes puhtaasti anaerobiselle puolelle, hieman ennen täydellistä uupumusta.

Hapenottokyky kertoo kansanterveydestä

VO2max kertoo mikä on aerobisella puolella suorituksen maksimiraja, hapenoton kautta. Se on hieman paljon eri asia kuin mikä on (huippu-)urheilijoille suorituskyky. VO2max ei seuraa suorituskykyä sillä tavalla, että mitä parempi hapenottokyky on, niin sitä menestyneempi juoksija, hiihtäjä tai polkupyöräilijä on.

Jos ohitetaan se, että vaikka tavoitteellisessa urheilussa aika ajoin mitataankin valmennuksessa hapenottokykyä, ja samalla saadaan määriteltyä juuri sen urheilijan aerobinen ja anaerobinen kynnys, niin VO2max on kuitenkin vain yksi mittari monien joukossa, eikä aidosti edes kovinkaan merkityksellinen.

Sitä käytetään siksi, että se on siedettävän edullinen mittalaitteisto, mutta vahvin peruste on sen ikä. VO2max oivallettiin 1920-luvulla ja silloin, ja useiden seuraavien vuosikymmenien aikana sen jälkeenkin, ei ollut mitään muuta mittaustekniikkaa.

Koska muutakaan ei ollut, niin se tarkoitti samaan aikaan kahta asiaa: mittausdataa kertyi ja kaikki tutkimukset tehtiin maksimaalisen hapenoton kautta.

Matkan varrella myös tajuttiin, että VO2max kertoo myös isojen massojen peruskunnosta. Saatiin kansanterveydellinen mittari. Varsinkin kun VO2max on suhteellinen mitta-arvo ja muuttuu elopainon myötä.

Ihmisen hapenottokyky pysyy vakiona, mutta läskiä tuleekin 20 kiloa enemmän. Silloin painokilon kautta ilmoitettava VO2max myös laskee.

Koska VO2max ilmoittaa sen määrän happea, jota kyetään käyttämään, niin siihen vaikuttaa moni muukin tekijä kuin vain paino.

Veren punasolujen määrä ja hemoglobiini vastaavat siitä, että happea ylipäätään kyetään kuljettamaan.

Verenkiertojärjestelmän kunto ja terveys, sekä varsinkin hiusverisuoniston määrä sekä laajuus, ovat perusedellytyksiä sille, että happi ylipäätään saadaan lihassoluille.

Loppu tuleekin siitä, että ylipäätään lihassoluja on riittävästi hyödyntämässä happea energiantuoton pyörittäjänä, sekä hermotus liikuttaa tarpeeksi isoja lihasyksiköitä rasituksessa.

Jos mikä tahansa tuosta yhtälöstä on heikossa kunnossa, niin VO2max jää vajaaksi – merkityksessä mikä se voisi olla, kunto ja elämäntavat huomioiden.

Maksimaalinen hapenotto kertoo kestävyydestä

Happea tarvitaan kun rasvaa hapetetaan kaloreiksi solujen energiatarpeeseen. Se alleviivaa sitä, että VO2max on vain ja ainoastaan aerobisen kunnon mittari. Se on yksi tunnusluku kuvaamassa sitä mitä ymmärretään kestävyydellä.

Anaerobisessa rasituksessa sen sijaan VO2max ei ole niin oleellisessa merkityksessä. Tiedän, tuo on niin raju yksinkertaistus, että se muuttaa väitteen jopa einen vääräksi.

Jos käytetään nopeasti räjähtävää voimaa, niin se tulee puhtaasti anaerobista tietä. Ne varastot eivät kuitenkaan kestä kuin joitain sekunteja ja sen jälkeen mukaan tulee aerobinen energiantuotto.

Kun rasitusta lähdetään lisäämään asteittain, niin sykealueen alkupäässä mennään puhtaasti hapella ja rasvalla.

Jossain vaiheessa saavutetaan aerobinen kynnys, jolloin anaerobinen tapa lisääntyy, mutta valtaosa tehdään silti hapen avulla.

Kun rasitus, ja siten myös syke, kasvaa entisestään, niin ylitetään anaerobinen kynnys. Sen jälkeen suurin osa energiasta aletaan tuottamaan anaerobisesti, koska happea ei saada enää riittävästi kudoksille – ei vaan kyetä läähättämään riittävästi.

Jossain vaiheessa, hieman ennen maksimisykettä, hapenotto ei enää lisäänny, vaikka rasitus lisääntyykin. Ollaan saavutettu raja, joka tunnetaan nimellä maksimaalinen hapenottokyky VO2max. Siinä vaiheessa ollaan vahvasti pelkällä anaerobisella energialla ja hetken kuluttua saavutetaan maksimisyke, jossa tapahtuu täydellinen uupuminen.

Tuo uupuminen on turvamekanismi. Jos rasitus jatkuisi, niin kuoltaisiin. Joskus näitä tapahtuu ihmisilläkin, mutta valitettavasti ne ovat tutumpia tilanteita anaerobisilla eläimillä, kuten vinttikoirissa greyhoundeilla ja laukkahevosilla. Niilläkin ratakuolemat kuitenkin johtuvat useimmiten esim. aortan repeämisestä, mutta ei siitä enempää.

Tuo ketju tarkoittaa kuitenkin sitä, että vaikka maksimivoimaurheilussa VO2max on vähemmän tärkeä, niin se on kaikkea muuta kuin merkityksetön.

Hapenottokykyä voi treenata, hiukan

Koska (maksimaalinen) hapenottokyky on suoraan kytköksissä aerobiseen kestävyyteen, niin kaikki kestävyystyyppinen kuntoilu ja treeni parantavat sitä. Edelleenkin VO2max on yksi mittari aerobiselle kunnolle.

Matalan sykkeen liikkuminen herättää lihasmetabolia ja buustaa hiusverisuoniston kasvua.

Aerobisempi sykealue, esimerkiksi 60 - 80 % maksimisykkeestä, treenaa lihaslihaksiston lisäksi myös sydäntä ja verenkiertojärjestelmää.

Samalla saadaan laskettua leposykettä, ja ehkä hieman nostettua maksimia, jolloin sykereservissä riittää enemmän “tilaa” hoitaa verenkiertoa – hapen kuljettamista lihaksiin ja kuona-aineiden poisto paluulipulla.

Lihasten energia-aineenvaihdunta oppii sekä kehittyy hyödyntämään tehokkaammin niin rasvaa kuin hiilihydraattejakin.

Lopputulos on se mitä ymmärrämme kuntona: kyetään pitämään kovempaa vauhtia pidemmän aikaa ilman uupumusta ja lihasten menemistä hapoille.

Hapenotto kehittyy vain rajallisesti

Huonot uutiset sitten ovat, että tuo vie aikaa eikä muutos treenin kautta ole suuren suuri. Tavallisella kuntoilupohjalla puhutaan ehkä muutaman prosentin kehittymisestä 9 kuukauden aikana, kunhan liikutaan viikottain riittävästi.

Vahvemmin urheilutaustaiset, jotka ovat ruuhkavuosien takia päästäneet itsensä laiskoiksi, voivat kuitenkin saavuttaa ajan myötä 20 % parannuksen. Heillä kyse ei ole niinkään elimistön opettamisesta uuteen asiaan, vaan vanhan kertauksesta.

Aktiiviset urheilijat eivät sitten kehitykään, koska… he ovat jo kehittyneet siihen mitä ovat. Heillä suunta on ajan myötä vain alaspäin, mutta toki he pysyvät silti paremmissa arvoissa kuin valtaväestö.

VO2max on vahvasti perinnöllinen tai synnynnäinen ominaisuus. Toiset vaan ovat lahjakkaampia kuin toiset. Se, mitä treenillä ja kuntoilulla yritetään, on parantaa se hetkistä tilannetta lähemmän synnynnäistä maksimia.

Tämä lainaus on mielenkiintoinen ja selittää ehkä määrättyä kiinnostusta, kun menestyneet huippu-urheilijat tekevät keskenään lapsia:

Nykyään geneettisyyden on arvioitu vaikuttavan 20―30 %:a maksimaaliseen hapenkulutukseen, 50 % maksimaalisen sydämen sykkeeseen ja 70 % fyysiseen työskentelykapasiteettiin. (Pérusse 1989.)

Sukupuoli vaikuttaa. Jos verrataan samoja lähtökohtia, niin miehillä on testosteronin sekä suuremman lihasmassan takia korkeampi VO2max kuin naisilla. Mutta jokaisella hiihtäjänaisella on taatusti parempi maksimaalinen hapenottokyky kuin minulla koskaan – joten ainoastaan samanlaisia taustoja voi ja saa verrata.

Ikä laskee hapenottokykyä. Lasku on keskimäärin 1 % vuodessa sen jälkeen kun on täyttänyt 25 vuotta (ja tässä ollaan kaikkien treeniohjeiden ongelmien ytimessä: ne on tehty parikymppisille). Minulla 60 vuoden katveessa 30 ml/kg/min on normaali ja siedettävä VO2max, mutta 20-vuotiaalle se olisi huonohko.

Laihdutus nostaa VO2max-arvoa, koska se ilmoitetaan suhteellisena per painokilo. Mutta ei se kunto silti parantunut ole, vaikka hoikempaa runkoa on helpompi liikuttaa.

Muut elämäntavat vaikuttavat myös. Minulla on tätä kirjoitettaessa tupakointia takana noin 44 vuotta, ja se on taatusti jättänyt jälkensä, joita ei jäljellä olevan eliniän puitteissa enää korjata.

Hapenottokykyä kannattaa silti treenata

Minä tein Facebookiin päivityksen:

Jos unohdetaan vauhti, niin tällä hetkellä saisin hoidettua sprintti-triathlonista 20 km fillaroinnin ja 5000 metrin juoksun. Mutta pari päivää sitten meinasin hukkua uinnissa 75 metrin jälkeen voimien totaaliseen uupumiseen, niin ehkä vaadittuun 750 metriin on sen verran vielä matkaa, että en just nyt ilmoittaudu kisaan. Menen päikkäreille tekemään mentaaliharjoituksia.

Tuo päivitys aukeaa ainoastaan jos tuntee taustani kuntoilurimpuilussa.

Kun aloitin, niin en kyennyt kävelemään kuin 2 kilometriä. Jossain vaiheessa totesin, että kykenen kävelemään 10 km reippaalla vauhdilla, ja paukkuja on niin paljon jäljellä, että voisin jatkaa matkaa.

Mutta tuossa vaiheessa en kyennyt juoksemaan samalla vauhdilla mitä olin kävelly kuin pari minuuttia, ja syke oli yli 170. Siitä hetki lisää ja etureidet olivat hapoista tönkkönä.

Saavutin kävelyllä määrätyn kuntotason, mutta se ei ollut lähelläkään sitä mitä kevyt hölkkä vaatii elimistöltä – kävely on kansanterveydellisesti arvokasta, kun kohteena on ylipainoiset ja vanhukset, joiden liikkuvuudesta halutaan pitää huolta, laskea verenpainetta ja pienentää riskiä kakkostyypin diabetekseen. Muuhun kävelystä ei ole, paitsi aivan peruspohjan rakentamiseen sekä aktiivisimmilla palauttamiseen.

Minun ongelmani on kehno peruskunto, se aerobinen puoli. Kun treenattu pystyy menemään hapen ja rasvan voimalla vielä jossain sykkeellä mitaten 70 % maksimista, esimerkiksi 170 tasolla, niin minä alan siirtymään glykolyysin käyttöön, eli hiilihydraattien anaerobiseen energiantuottoon, arviolta jo 150 jälkeen.

Ongelma on siinä, että hiilihydraattivarannot on poltettu 60 - 120 minuutissa treenattujen kovatehoisessa rasituksessa. Koska minä alan siirtymään kehnon kuntoni vuoksi aikaisemmin anaerobiselle puolelle, niin käytän nopeammin vähät varastoni loppuun ja väsyn. Se selittää sen miksi en pysty menemään löysää hölkkää edes tuntia ilman happohyökkäystä ja suhteetonta väsymistä.

Kun teen aerobista peruskuntotreeniä (tai siis pitäisi tehdä…), niin nimellisesti pyrin parantamaan maksimaalista hapenottokykyäni, ja tekemään pidempään työtä rasvaa polttaen ennenkuin anaerobinen kynnys ylitetään reilummin.

Tuo VO2max kutsuttu kunnon kehittyminen sitten näkyy parempana jaksamisena, ehkä kehittyneenä nopeutena ja mahdollisena rasitussykkeen laskuna.

Käytin ilmaisuja nimellinen ja kutsuttu. Se johtuu kahdesta jo mainitusta syystä.

  • VO2max kehittyy aika vähän
  • kunto kehittyy silti enemmän kuin maksimaalinen hapenottokyky

Tuo johtuu pelkästään siitä, että lihaksisto, ja koko aineenvaihdunta, kehittyy ja oppii hyödyntämään käytössä olevia työkaluja tehokkaammin, kun opetetaan – eli vaaditaan lihaksistolta työtä.

Vaikka maksimaalinen hapenottokyky terminä pitää sisällään myös lihassolujen kyvyn käyttää happea, niin se mekanismi on paljon laajempi. Osaksi siksi VO2max ei korreloi suorituskyvyn kanssa, kunhan ollaan poissa tasolta surkea kunto.

Oma kunto ei määrity sen mukaan mikä on mitattu tai laskettu VO2max, vaan jaksaminen, hengästymisen ja jopa hikoilun kautta.

VO2max määrittely

Maksimaalinen hapenottokyky saadaan tarkasti määritelty ainoastaan mittaamalla hengitysilmasta hiilidioksidin määrä.

Joten moinen mittaus edellyttäisi joko kuntopyörää tai juoksumattoa, ja maskia naamalle, jonka kautta hengityskaasut saadaan analysoitua.

Se on mahdollista aika harvalle. Siksi on kehitetty erilaisia laskutapoja arvioida VO2max muiden helpommin saatavilla olevien mittareiden perusteella.

Cooperin testi on yksi työkalu. Laskukaava on:

VO2max = (0,2 x y/12) + 3,5 = ml; jossa y on testissä juostut metrit

Tai sama kaava toisin:

VO2max = (juostu matka metreinä – 504,9) / 44,73

Tuo on kohtuullisen luotettava, ainakin isolla massoilla. Mutta se edellyttäisi, että 12 minuuttia juostaisiin mahdollisimman tasaisella vauhdilla lähellä maksimia.

Minä tein Cooperin juoksumatolla, ja intervallityyppisesti. Jos unohdetaan juoksumaton ja urheilukellon epävarmuudet matkan mittaamisessa – joka on perustavaa laatua oleva epävarmuustekijä – niin laskukaavalla saamani 33 ml/kg/min saattaa olla yliarvio. Joka on henkisesti tylsä ajatus, koska 33 ml/kg/min on minun ikäiselläni keskitasoa.

UKK-kävelytesti on paljon käytössä Suomessa. Osaksi siksi, että se on helppo toteuttaa ja osaksi siksi, että se on kotimainen viritys.

Siinä kävellään 2 km tasaisella ja mitataan kulunut aika sekä syke matkan päättyessä. Kaavaan ympätään sitten mukaan painoindeksi ja se pullauttaa ulos arvion VO2max arvosta.

Toimii huonokuntoisilla tavallisilla ihmisillä, ja siksi sitä käytetäänkin kansanterveyden mittauksissa.

  • Naiset:

VO2max = 116,2 – (2,98 x aika) – (0,11 x syke) – (0,14 x ikä) – (0,39 x BMI)

  • Miehet:

VO2max = 184,9 – (4,65 x aika) – (0,22 x syke) – (0,26 x ikä) – (1,05 x BMI)

En ole koskaan kokeillut minkä arvoarvauksen saisin tuosta. Muokkaan tekstiä kunhan pääsen mitatulle 2 km tasaiselle.

UKK-testi lienee muunnos amerikkalaisesta Rockportin testistä.

Se pitäisi tehdä maililla, joka on 1609 metriä.

VO2max = 132,853 – (0,0769 · painokg) – (0,3877 x ikä) + (6,315 x sukupuoli) – (3,2649 x aika) – (0,1565 x syke), missä sukupuoli = 1 miehellä ja 0 naisella

Sitten laskutapa, jossa ei tarvitse hikoilla, eikä tehdä mitään muutenkaan. Lasketaan VO2max arvioidusta lepo- ja maksimisykkeestä:

VO2max = 15 x (HRmax / HRlepo)

Minulla maksimaalinen hapenottokyky olisi

  • HRmax 162 oletuksella 34 ml/kg/min
  • HRmax 192 oletuksella 40 ml/kg/ml

Laskennallisella 162 maksimisykkeellä pääsisin toki suunnilleen samaan kuin laskemalla Cooperin testin kautta ja olisin keskikuntoinen.

Kokeillulla 192 maksimilla VO2max taasen siirtäisikin minun niukinnaukin hyvökuntoisten ryhmään, ikäni huomioiden.

Ero on aika suuri, riippuen miten asioita laskee.

Kiukuttelua maksimisykkeen laskemisesta...


Aivan. Liikunnassa ja sen arvioinnissa ollaan tilanteessa, että aerobista(kin) kuntoa määritellään kahdella laskukaavalla, jotka perustuvat yksilön ikään.

Joten ollaan kuin horoskoopeissa: samaan aikaan syntyneet ovat samanlaisia.

Toki aina todetaan, että kyseessä on epävarma likiarvoa ja se kuvaa vain isojen massojen keskiarvoa – ja sitten siirrytäänkin niin sanotusti henkeä vetämättä tekemään yksilöitä.

Yleisin kaava on miehillä 220 - ikä ja naisilla 226 - ikä.

Sen mukaan minulla maksimisyke olisi 162. Joka ei siis pidä paikkaansa ja on nykyisellään omassa tekemisessä pessimistinen anaerobisen kynnyksen raja.

Tuo kaava ei päde kuin 20 ikävuoden paikkeilla, eikä se ole tieteellisesti pätevä muutenkaan. Mutta silti sitä käytetään huomattavan yleisesti, myös tieteellisemmissä artikkeleissa.

Yksi esimerkki siitä, että tieteessäkin on omat meeminsä, jotka ovat vakioituneet, mutta eivät pidä paikkaansa, eivätkä ole edes… tieteellisiä.

Tarkemmaksi kaavaksi on mainittu tätä:

HRmax= 205,8 – 0,685 x (ikä)

Se antaisi minulle maksimisykkeeksi 166. Ei paljoakaan parempi.

Ongelma on siinä, että rasituspohjaisesti kokeiltu maksimisyke on minulla 192 – tai oli vuosi sitten.

Se tarkoittaa sitä, että kaikki iän kautta laskettu VO2max on minulla aina huomattavan paljon alempi kuin mikä se saattaa aidosti olla.

Se tuo myös toisen ongelman. Kaikki sykkeeseen perustuvat treeniohjelmat menevät pieleen, jos sykealueet on laskettu ikäperusteisesti. Mutta se on oma juttunsa.

Lopputulos kuitenkin on, että ei ole olemassa minkäänlaista laskukaavaa, josta saataisiin edes maksimisyke arvioitua ilman työtä ja hikoilua.

Urheilukellot laskevat myös maksimaalista hapenottoa, kukin tavallaan. Kuitenkin perusta makaa sykkeessä ja GPS:n mittaamassa matkassa. Pohjimmiltaan ne kuitenkin käyttävät samoja laskukaavoja, kuin mitä saataisiin kotioloissakin.

Ainoa ero tulee siinä, että urheilukellojen algoritmit kykenevät jatkuvaan laskentaan ja muuttamaan tulosta koko ajan – siis jos valmistaja on moisen rakentanut.

Apple Watch ei ole urheilukello. Se on älykello, joka on monellakin tavalla eri asia. Mutta se tarjoaa appien kautta vastaavia palveluita kun vaikka Polar.

Ero äly- ja urheilukellojen välillä tulee kellon omasta tekniikasta ja algoritmeista. Appit ovat riippuvaisia niistä ja aidosti ne ovat usein vain graafisempi käyttöliittymä kellon omalle laskennalle ja datalle.

Jokainen valmistaja väittää olevansa tarkka, ja sitten pienellä painetussa präntissä asiaa vesitetään mainitsemalla, että ei tämä ehkä olekaan niin tarkka. Kuten ei olekaan.

Apple Watch epäonnistuu VO2max arvauksessaan heti kun maasto ei ole tasainen. Tämä johtunee siitä, että VO2max on suoraan verrannollinen MET-arvoon, joka kertoo kuinka paljon enemmän happea kulutettaisiin enemmän suhteessa istumiseen. Mutta mikään rasitus ei suoraan ole jonkun MET-arvon mukainen.

Silloin puhelin ja se algoritmi käyttää ennalta annettuja MET-arvoja, joita sitten voidaan tai voidaan olla muokkaamatta.

Tämä tuo sen mukanaan, että jos maastossa on jyrkkä mäki, jossa MET-arvon pitäisi lisääntyä kasvaneen rasittavuuden kautta ja siten eräällä tavalla korjata VO2max laskentaa, niin niin ei näyttäisi tapahtuvan.

Apple on vakaasti sitä mieltä, että koska vauhti laskee ja syke nousee, niin se on merkki heikosta hapenottokyvystä. Näkyy selvästi, että vaikka puhelin osaa piirtää jollain tarkkuudella reitin profiilin, niin se ei osaa käyttää sitä VO2max suhteen.

Vastaavia on kuulopuheissa tullut muiltakin valmistajilta, ja Polar on saanut aika paljonkin eräissä yhteyksissä arvostelua. Varsinkin sykemittauksen suhteen, joka on maksimaalisen hapenoton laskemisessa erittäin tärkeä.

Ollaan tilanteessa, että vaikka valmistajat optimistisia ovatkin, niin rannemittaus ei ole yhtään sen tarkempi tapa arvata kuin paperi, laskin ja kynä. Itseasiassa kello saattaa olla jopa huonompi, koska muuttujia ei pysty muokkaamaan.

Vaikka epäsuoria, ja varsinkin ohjelmallisia, tapoja arvioida edes kohtuullisen luotettavasti yksilön maksimaalinen hapenottokyky on yritetty kehittää, niin sellaista ei ole. Joten jokainen VO2max arvo, jota ei ole tehty tutkimalla, on enintäänkin vain likiarvoinen arvaus.

VO2max käyttö treenissä

VO2max on, lähteestä riippuen, joko huimaavan tärkeä tai vaan tärkeä aerobisen kunnon mitta-arvo. Mutta mittari, jolla ei ole mitään käyttöä käytännössä, on vain raportointityökalu.

Nopealla googletuksella löytää jonkun verrankin asiaa sen käytöstä treenin suunnittelussa.

Ja nyt alkaa se hassu osuus. Siksi täytyy painottaa, jos se ei ole vielä selvinnyt, että minä olen aivan totaalinen maallikko. Siksi voin olla väärässäkin.

Kerrataan VO2max ongelmat tai kipupisteet.

  • sen saa selville tarkasti vain laboratoriotason tutkimuksella
  • sen laskemisessa käytetään monellakin tavalla ongelmallisia rasitusmittareita
  • sen puhtaasti laskennallinen arvo vaatii vielä epävarmemman laskennallisen maksimisykkeen
  • sen käyttö voi perustua urheilukellojen algoritmeihin, joiden rakennetta ei liikesalaisuutena tunneta

Ollaan tilanteessa, että treeniä ohjaava mitta-arvo onkin epäluotettava arvaus, jolla ei ole suurtakaan kontaktipintaa yksilöllisyyteen.

Jos haluaa käyttää VO2max arvoa treenin ohjaamiseen, niin sitä pitäisi pystyä mittaamaan suorituksessa koko ajan jollain tavalla, aivan kuten sykettä.

Treenausohjeet ovat malliin aerobinen treenaus pitäisi tehdä tasolla 70 % VO2max arvosta. Huonokuntoisemmat yrittäisivät rakentaa aerobista pohjaansa esimerkiksi 50 % tasolla tuosta hapenoton maksimista.

Mutta millä mittaat sen ollessasi lenkillä?

Osa urheilukelloista osaa näyttää millä prosenttialueella ollaan. Mutta kokeile vaihtaa näkymää ja siirrykin sykealueisiin.

Se on sama. Ainakin ohjeiden teorioissa.

En tiedä kumpi on muna ja kumpi kana, mutta koska VO2max on ensimmäisenä kytketty kestävyyteen aerobisessa merkityksessä, niin se lienee se ensimmäinen kana.

Silloin kanan munimima muna olisi jälkeenpäin tullut maksimisykkeeseen perustuva sykealueajattelu.

Jos teet aerobista treeniä ja olet valmiiksi hyvökuntoinen, niin aerobista aluetta treenataan alueella

  • 60 - 80 % VO2max
  • 60 - 80 % HRmax

Niillä ei ole eroa. Ja nyt tulee se vitsin kärki: laskennallinen maksimisyke.

Se ei ole maksimisyke. Se on syke, joka on kun saavutetaan VO2max – aivan eri asia.

Se selittää myös sen miksi minulla laskennallinen maksimisyke on 162, mutta testattu maksimi on 192.

Se 162 on monienkin eri tutkimusten mukaan oletettu sykkeellä mitattava rasitus, jolloin olen saavuttamassa VO2max rajan.

Paitsi että ei ole. Kokemusperusteisesti väitän, että 162 on minulla anaerobisen kynnys.

Niin tai näin, niin koska niin laskennallinen maksimisyke kuin myös arvioitu VO2max pätevät isoissa otoksissa, tavallisten ihmisten massoissa, niin esimerkiksi 220 - ikä ei ole HRmax, se on VO2max hetken syke.

Niin tai näin, niin VO2max voi olla mielenkiintoinen kuntotestauksessa. Kuntoilun työkalu se ei ole.