Vihtijärvi meloen

Kun Juhannuspäiväksi on luvattu 30 asteen helteitä ja maksimissaan 3 m/s tuulta, niin mikä olisikaan parempi vaihtoehto kuin lähteä melomaan. Tällä kertaa suuntana oli yksi Länsi-Uudenmaan pikkujärvistä: Vihtijärvi.

Vesille pääsee levikkeeltä osoitteessa (noin) Lopentie 1252 03790 Vihti.

  • Lähtöpaikka: 60.517311, 24.608724 (Google: GJ85+W58 Vihti)
  • Googlen karttalinkki: Google Maps

Vihtijärvi ei ole laajuudeltaan keikkamelontaa kummallisempi. Pitkulainen järvi, noin 5 km pitkä ja leveimmästä kohdasta kilometrin verran. Sitä ei myöskään suojaa suuremmin mitkään harjut tai mäet, joten siellä tuulee aina. Minulle uusi kokemus oli, että aallokkoa oli enemmän kuin mitä tuuli olisi edellyttänyt. Saattaa johtua järven mataluudesta.

Tosin mataluuskin on. Suhteellista. Rantojen jälkeen veden syvyys on 5 -12 metriä. Vihtijärvi näyttäisi syvyyskäyrien mukaan olevan allas.

Vihtijärvellä on ymmärtääkseni perämoottorit kielletty. Siltä osin siellä melominen oli melkoisen rauhallista, mutta varsinaisesta luonnonrauhasta ei tarvinnut kuitenkaan nauttia. Lopentiellä on jonkun verran liikennettä, ja Hanko - Hyvinkää VT 25 menee läheltä. Joten jopa Juhannuspäivä liikenteen häly kuului jonkun verran.

Lopentien levikettä ja paria muuta pysähtymispaikkaa lukuunottamatta rannoille ei tarvitse nousta. Koko rantaviiva oli rakennettu. Joten ihan rantoja pitkin ei ole soveliasta kulkea, ellei halua häiritä ihmisten mökkirauhaa.

Soutuveneitä oli kourallinen liikkeellä. Samaten jokunen kalastaja ja ainakin yksi toinen kajakki ja kanootti. Luultavammin ihan siksi, että oli Juhannuspäivä, ja poikkeuksellisen aurinkoista ja lämmintä. Purin kajakin auton katolta siinä 17.30 paikkeilla ja silloin auton lämpömittari ilmoitteli +29°C helteestä.

Olin ollut niin reipas, että olin läästinyt itseeni aurinkorasvaa, vaikka oltiin jo alkuillan tietämillä. En ole varsinaisesti ruskettuvaa tyyppiä, enemmänkin punertuvaa. Tuulenvirettä oli kuitenkin sen verran, että meloessa helle ei kiusannut.

Jos haluaa pysähtyä melonnan lomassa vaikka kahville, tai muuten vaan oikomaan jalkojaan, eikä Lopentie ole vaihtoehto, niin Vihtijärvessä on muutama pieni saari sekä enemmältikin luotoon päin kallistuva. Niille pystyy nousemaan.

Vihtijärvi on ruskeahko vedeltään, kuten kaikki vesistöt täällä päin. Mutta se oli siedettävän kirkas. Saattaa johtua siitä, että ollaan Lohjanharjun alueella. Pohja oli nimittäin hiesun kaltaista sekä eri kokoisia kiviä. Itseasiassa karin tapaisia oli aika paljon — tosin yhteenkään en osunut ja niiden päällä oli sen verran vettä, että tuskin kajakin syväys olisi riittänytään karille ajoon.

Tuo tarkoittaa myös sitä, että jos on halukas kastamaan jalkansa, polvia myöten, niin aivan jokaiselle saarelle pääsee rantautumaan ilman pienintäkään taistelua.

Isoin saarista, Kyläsaari, on aika vahvassa kasvustossa, ja ohitin sen. Kävin kääntymässä lännen puoleisessa päässä ja takaisin päin vastarantaa tullessa pysähdyin noin tunnin melonnan jälkeen pienemmälle saarelle kahville ja oikomaan jalkojani. Taitaa olla Kalliosaari nimeltään.

En päässyt kokemaan neitseellstä erämaata tutkimusmatkailijan ominaisuudessa. Siellä on käynyt moni muukin. Itseasiassa tuolla pienellä saarella oli valmis tulipaikka sekä joku oli kuljettanut paikalle myös pallogrillin. Siitä huolimatta saari oli siisti. Grillinkin viereen oli kasattu nätisti tyhjät pullot ja roskat — tai sitten joku oli käynyt siivoamassa ne jälkeenpäin.

Miksi roskia ei oltu viety mukanaan pois on tietysti pieni mysteeri. Mutta silti — ne eivät ole levällään, joten pisteet siitä.

Saari oli muutenkin sen oloinen, että siellä olisi voinut viettää yön riippumatossa. Eihän se suuren suuri ollut, ehkä muutaman kymmenen metriä halkaisijaltaan, mutta omalla tavallaan kovin söpö.

Vihtijärvi on eräällä tavalla poikkeuksellinen siksi, että siellä ei ole yleistä uimarantaa. Tai ainakaan mitään sellaista en huomannut. Lopentien levikkeen syrjästä, josta lähdin vesille, menee muutaman polku rantaan. Osa kalastajista lähtee sieltä liikkeelle, mutta aika paljon ihmiset kävivät uittamassa koiriaan siellä. Ja miksi ei, koska rantapenkka oli matala ja pohja ihan kelvollinen.

On Vihtijärvellä kuitenkin uimaranta. Ja leirintäalue. Noin järven puolessa välissä, pohjoisemmalla rannalla, sijaitsee Rauhaniemessä SFC VihtiPark. Vesiltä katsottuna lasikuituliitereitä oli paljon, samaten porukkaa rannassa ja rantavedessä. Minulla on karavaanaritouhu aika tuntematonta, enkä edes tiedä, että voiko tai saako moisiin paikkoihin mennä vapaasti rantaelämää viettämään.

Kaislikkoa oli todella vähän. Silmiinpistävän vähän. Samaten ylipäätään lumpeen näköiset, mitä ulpukoita ovatkaan, loistivat poissa olollaan. Tai oli niitä, mutta perin vähän. Törmäsin niihin järveä kiertäessäni kaiken kaikkiaan vähemmän kuin mitä on vaikka Hiidenvedellä heti Vihdin kirkonkylän edustalla yhdessä kasvustossa. En tiedä johtuuko se pohjasta, jossa ei ole riittävästi eloperäistä.

Kaikkia tuttuja vesilintuja näkyi. Tai ainakin melkein. Näin ainoastaan pari hanhea, enkä yhtään ainutta joutsenta. Joko silkkiuikkuja oli paljon, tai sitten näin koko ajan saman perheen.

Hieman koilisen suunnassa, siis lähempänä idän suunnan järveä, oli isompi karikko. Tiiroja siellä enemmän pyöri, kun lokkeja näkyi isommilla saarilla sekä mökkien laitureilla. Lähemmäksi päästessäni aloin ihmettelemään, että oliko niille rakennettu joku pesimäalusta, Ei ollut. Se oli ajelehtinut laiturin pätkä.

Ei varsinainen kaunistus, mutta ei myöskään häiritsevä. Ja tiirat näyttivät pitävän siitä, koska oli laajahko tasainen alusta ihmetellä maailman menoa.

Uhrasin Vihtijärvellä melonta-aikaa hieman vajaa 2 tuntia, ja GPS väitti matkaa kertyneen hilkun vajaa 11 km. Tuohon sitten päälle kahvipaussi — pieni termospullollinen kahvia ja pussi Gifflareita. Ei minun niitä kaikki pitänyt syödä, mutta niin vaan kävi. Olin ottanut mukaan myös pelastautumisen edellyttämä rautaisannoksen, eli yhden Tupla-patukan, Jonka tietysti unohdin autoon, joka on helteellä sarjaa huonot ideat; en olekaan aikoihin syönyt suklaavanukasta.

Melontatekniikka paranee koko ajan. Mutta on siin vieläkin sanomista. Nykyään kajakki yrittää puoltaa oikealle aikaisemman vasemman sijaan — tosin ei missään nimessä sellaista kuin aikaisemmin oli vasemmalle pyörimisen kanssa. Mutta joudun palauttamaan suuntaa takaisin vasemman puolelle hieman enemmän kuin haluaisin.

Tuuli muutti hieman suuntaa illan edetessä. Sain harjoitella melomista suunnilleen jokaista mahdollista tuulensuuntaa vastaan, tai myötään. Se, että aallokko oli hieman oli itseasiassa vain hyvä. Minulla on vajaiden kokemusten takia aaltoilu henkisesti, ja jossain määrin teknisestikin, einen haastavaa. Mutta nyt sain treeniä siihenkin — hieman kuin opettelisi uimaan lastenaltaassa.

Minulla on ollut kajakin istuimessa mittapalikoina pari solukumipötköä ajamassa lantiotuen tehtävää. Olin ottanut ne pois ja sen huomasi. Kun en saanut mitään tukea sivusuuntaan, niin olo oli paljon huterampi. Joko se vaikutti aidosti, tai olin onnistunut rakentamaan henkisen riippuvuussuhteen tunteeseen, että joku painaa lantion molemmilta puolin.

Kenkäongelma on vieläkin ratkaisematta. Mukama-Haltin kevyet kangaskengät kuivuvat toki nopeasti, jalassakin, mutta vesi ei valu niistä kovinkaan helpolla pois. Joutuu nostamaan jalkoja aika ylös, ettei kauhoisi puolta litraa vettä mukanaan. Plus varpaat menivät einen viileiksi — joka oli sekin uusi kokemus Juhannuksen ennätyshelteissä.

Jos on vähän eksyksissä ja epähuomiossa ajaa autolla (ilman vaunua) karavaanarialueelle, on turha ajatella kysyvänsä reittiohjeita, koska heti joku juoksee nurkan takaa karjumaan “ette te saa täällä olla!”.
Jättäisin rantautumiskokeilut väliin.

On monella alueella mukavia ja todella avuliata ihmisiäkin, mutta vaikutelma on, että mitä vakiintuneempi asiakaskunta, sitä vähemmän sinne halutaan uusia ihmisiä.

Eli samanlaista henkisesti sisäsiittoista sakkia kuin kaikissa kuppikunnissa.

1 Like