Vihti - Väänteenjoen sulku yhdellä yöpymisellä

Kun elokuussa tapahtuu kolme asiaa yhtä aikaa — perheessä kaikilla vapaa viikonloppu, aurinkoinen keli ja siedettävä tuuli — niin on aika suunnitella melontaretkeä. Sunnittelussa minulla on usein realismivaje ja pieni hidastetöyssy tulee siitäkin, että meidän perheessä aika harvoin kannattaa etukäteen suunnitella asioita kovinkaan pedantisti, koska tilanteet elävät.

Molemmat muuttujat realisoituivat, tälläkin kertaa.

Alkuperäinen ajatus

Olen koko melontahistoriani ajan — eli viime syksystä, alle vuosi — suunnitellut retkeä Vihdistä Lohjanjärvelle. Lohjan edustalla on muutama pikkusaari, jotka näyttivät kartalla lupaavilta.

Samaten vesireitti on melkoisen selvä. Hiidenvedeltä Väänteenjoelle ja sitä pitkin sitten Lohjanjärvelle. Väänteenjoella on säännöstelypato, mutta saahan sen kierrettyä maita pitkin. Ja sitten kohta onkin Lohjalla.

Tässä näkyy ehkä selvimmin realismivajeeni. Olen pitkään ihmetellyt miksi olen kykenemätön ymmärtämään etäisyyksiä vesillä ja olenkin syytellyt siitä intoa, joka johtaa haaveiluun. Tuo on perisyntejäni, mutta alan olla aivan yhtä lailla vakuuttunut, että rajoittuneisuuteni tulee suhtautumisesta vesiliikenteeseen kuin autoreissuun.

Jos joku ehdottaisi minulle, että tehdään jalkapatikassa päiväreissu Lohjalle ja takaisin, niin nauraisin vatsa kippurassa. Vaihdetaan patikka melontaan, niin olen samantien lähdössä reissuun. Molemmilla liikkumistavoilla kuitenkin kilometrivauhdit ovat samankaltaiset.

Ei matka sinänsä epärealistinen ole.

Kartalle piirretty matka pitenee helposti aidossa ympäristössä jonnekin 35 - 38 kilometriin. Kokeneet retkimelojat tekevät moisia päiväetappeja helpostikin.

Ongelma on kahdessa:

  • minä en ole kokenut retkimeloja
  • minun kajakkini on raskas ja hidas, ja vaikka moinen matka on mahdollinen, niin en ole törmännyt interwebsin ihmeellisessä maailmassa kehenkään, joka olisin minun kalustollani moista matkaa vaivautunut tekemään; varmasti sellaisia kuitenkin löytyy

Aika usein kysellään, että mikä on realistinen matkavauhti, jos kyseessä on kokemattomampi meloja. Aika usein vastaus on, että

  • 5 km/h keskivauhdiksi
  • joka tunti tai 1,5 tunnin välein lyhyt tauko
  • joka toinen tunti pidempi paussi
  • 25 km päivä

Tuo tarkoittaisi minun suunnitelmiini siirrettynä 5 tuntia melontaa ja kun mukaan lasketaan tauot, niin ollaan kokonaisajan suhteen 6,5 - 8 tunnin haarukassa. Mutta en ehtisi siinä tapauksessa Lohjalle samana päivänä. Ja nyt oli ajatus mennä Lohjalle, yöpyä, pyöriä siellä jokunen tunti ja sitten tulla kotiin.

Jos vastatuuli on siedettävä, mallia 3 m/s, ja muutkin olosuhteet antavat myöten, niin minulla on keskivauhti aika usein 6,2 - 6,7 km/h. Mutta lasketaan 6 km/h kanssa, niin voi vaikka jossain välissä ihmetellä hetken silkkiuikkuja,

Kun matkaa on… arvotaan tällä kertaa 38 km, niin aikaa kuluisi pelkästään melontaan 6 tuntia ja parikymmentä minuuttia päälle — pyöristetään 6,5 tuntiin.

Minulla on pakko olla paussi 8 km välein — pissaaminen, tupakka ja kahvi ovat toki tärkeitä, mutta aito syy tulee kajakkini istuimen kehnosta ergonomiasta. Pysty menemään 10 km, mutta siinä vaiheessa alkaa olla selkä kipeä, eikä kenelläkään ole enää hauskaa. Tarvitsen siis 4 tai 5 paussia, mennään viidellä.

Jokainen paussi kestää 30 minuuttia, ja yksi niistä hukkaantuu Väänteenjoen säännöstelypadon/venesulun kiertämiseen. Matka-aika pitenee 2 - 2,5 tunnilla.

Lopputulema on, että 8 tuntia on ehdoton minimi, ja todennäköinen aika on 10 tuntia.

Joten minun ajatukseni oli:

  • meloa yhtenä päivänä 10 tuntia Lohjalle
  • yöpyä
  • meloa seuraavana päivänä muutama tuntijärvellä ja sitten meloa 1o tuntia takaisin Vihtiin

Onhan se mahdollista. Kello 22 alkaa hämärtämään siihen malliin, että jos yöpyä haluaa, niin leirin täytyy olla silloin valmis ja mielellään ruokaa lautasella, koska 23 alkaa olla niin hämärää, että on pakko olla otsalamppu. Joten mennessä pitäisi lähteä liikkeelle ehdottomasti ennen kello 10 aamupäivällä. Tullessa pitäisi saarihyppelyt olla tehtynä puolen päivän aikaan.

Eihän tuossa suunnitelmassa ollut pienintäkään järkeä.

Kakkossuunnitelman järjettömyys

Minulla oli hieman tolkkua, että tajusin jollain tasolla, että ei moinen ole toteuttamiskelpoinen. Joten luovana tein loogisen ratkaisun: lyhennetään matkaa. Päätinkin lähteä liikkeelle Pääkslahden puolelta, jolloin saisin karsittua 10 km Vihdin päästä ja pääsisin 20 minuutissa Väänteenjoen suulle.

Tuo olisi mahdollista. Minulla lienee pisin melontamatka ollut 16 km, joten jos siihen tulee viitisen kilometriä päälle — eli alle tunti — se olisi uskoakseni hallittavissa.

Ja nyt päästään perheen hallittuun kaaokseen. Toinen aikuinen päättikin lähteä ns. tyttöjen kesken shoppailemaan isolle kirkolle. Ja minullakin oli asiakaskontakti hoidettavana. Joten muutin lennosta hieman järkiperäisemmän suunnitelman alkuperäiseen.

Ihan siksi, että aikataulutuksen takia tarvitsin jonkun maihinnousupaikan tunnin sisälle vesille siirtymisen jälkeen. Ja ainoa sellainen oli Vihdin kirkolta lähdettynä Rysätarhan laavu Pääksniemessä.

Jos joku nyt kysyisi, ihan aiheellisesti, mikä vika olisi ollut Hiidenpesän ympäristö, koska olisin päässyt sinne 20 minuutissa Pääkslahdesta, niin vastaus on simppeli. Siellä suunnalla ei ole kauppoja ja tarvitsin tupakkaa, vettä ja hieman snackiä. Jos olisimme ensin käyneet Vihdin kirkolla kaupassa, sitten tultu takaisinpäin, että olisin päässyt Pääkslahteen, niin toisen osapuolen kauppatreffien aikataulu olisi pissinyt.

Joten aloitin reissun Vihdin kirkonkylän venelaitureilta täynnä vakaata uskoa, että ehdin Lohjalle ennen pimeää. Startti tapahtui aika tarkkaan kello 13, joten olihan minulla aikaa 8 tuntia (välissä oli vähintään tunnin puhelinpalaveri), taukoineen, selvittää päälle 30 km.

Ensimmäinen etappi: Vihti - Rysätarha

Olen melonnut tämän välin niin monta kertaa, että siitä alkaa olla hieman vaikea jo keksiä juttua. 45 minuuttia ja 5 km, siinähän sitä.

Keli oli lähes tyyni ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta noin +26 asteen voimalla. Ennenkuin ensimmäinen kilometri tuli täyteen, niin muistui mieleen, että aurinkorasvaa ei ollut mukana. Mutta minulla ei käsivarret pala, päässä oli lippalakki ja jalassa pitkät housut — arvuuttelinkin, että kumpi hikoiluttaa enemmän: housut vai kelluntaliivit.

Hoidin työhommat laavulla, enkä saanut pidettyä aikataulusta kiinni. Ja sitten jäin suustani kiinni parin veneporukan kanssa, joten tunnin paussi venähti hieman — kello 15 sijaan lähdin rannasta kello 16:16. Mutta mihinkäs sitä olisi lomareissulla kiire. Paitsi tietysti Lohjalle päivänvalon aikaan.

Toinen etappi: Rysätarha - Hiidenpirtti

Säätiedotus oli luvannut 3 m/s tuulta lounaan suunnasta. Kello 16 - 17 välillä olisi hetken aikaa 4 m/s. Eipä tuo minua enää edes mietitytä, mutta se on hieman samaa kuin joutuisi ajamaan polkupyörällä vastatuuleen. Onnistuu, mutta ei ole kivaa.

Joten kun pääsin niemen suojasta suoraan tuulta vastaan, niin homma kävi raskaammaksi. Aallokkoa oli jonkun verran, ja vaikka keväällä moisesta stressasinkin, niin nyt se oli vain asia, jonka rekisteröi.

Kajakin retkipaino teki sen, että keula leikkasi nyt reippaammin vettä ja sellainen aallonliike, joka aiemmin keikutti, ainakin hiukan, ei saanut nyt kajakkia reagoimaan mitenkään.

Muut aallot sitten keikuttivatkin.

Lauantai ja aurinko paistoi. Veneitä, eri kokoisia, ja skoottereita oli liikkeellä vaikka kuinka. Olin joutunut käymään henkisen taistelun aallokkoa vastaan Tuusulanjärvellä ja se oli jättänyt jälkensä. Minulla ei ollut enää minkäänlaisia ongelmia veneiden peräaaltojen kanssa, edes sivusuunnassa. Useimmiten edes melontarytmini ei muuttunut.

Jouduin koko reissun aikana ehkä muutaman kerran kääntämään keulan aaltoja vastaan. Joka kerta kyseessä oli yli-iso moottorivene pikkuauton kokoisella perämoottorilla ja keula niin pystyssä, että ihmettelin eikö moinen voi kaatua katolleen.

Kun pääsin noilla tietämillä järven kapeimaan kohtaan, niin leikkasin vastarannalle hieman parempaan tuulensuojaan (sininen nuoli kuvaa tuulta…). Reitissä näkyy pieni jyrkempi mutka ja se johtuu siitä, että siinä on kohtaa on pienen pieni saari. Menin yli suoraan, etten olisi ollut moottoriveneiden jaloissa.

Vaikka ylitys oli lyhyt, niin eikö joku helvetin 100 solmua ajava kusipää ehtinyt samoille paikoille ja meni minusta keulan puolelta ohi — sääntöjen mukaan hänen olisi pitänyt ohittaa peränpuolelta, mutta kukas tuolla sääntöjä noudattaisi.

Tuo aiheutti noin metrin aallot, enkä edes liioittele. Ehdin kiroamaan kovaa, koska tiesin mitä tapahtuisi. Ei, en ollut edes teoreettisessa vaarassa, mutta kun korkeita ja jyrkkiä aaltoja tulee tiheästi ne puolen tusinaa, niin kajakki leikkaa niistä suoraan läpi. Jonka takia vesi tulvii kannella ja suoraan istuinaukkoon. Ja kastaa housut ja kaiken muunkin mitä sinne on änkenyt.

Aukkopeite olisi auttanut. Mutta helteellä se on näppärä tapa saada lämpöhalvaus tai jalkasilsaa. Ajatelkaa nyt — järvivedet ovat vielä lämpimät ja istut ohuessa muovipötkössä, johon vedetty muovipressu päälle. Syksyllä se lämmittää, mutta kesälämpötiloissa moinen on tuskaa.

Joten sain vettä sisälle litran tai kaksi.

Suuntasin suoraan vastarannalle, hyppäsin kajakista, sytytin tupakan ja aloin kuivaamaan vettä pois — kyllä, siksi jokainen kuljettaa mukanaan isoa pesusientä.

Hiidenpesän takana on veneranta. Ei hyvä, ja täynnä, mutta mahtuu sinne yksi kajakki. Ängin melan jalkatilaan, kuin myös liivini, ja taapersin tien yli Hiidenveden grillille. Hiidenpesähän ei ole enää muuta kuin juottola, eikä edes kovinkaan hyvä sellainen.

Olin ollut vedessä 1:40 tuntia ja kattanut 9,8 km, joten oli aina pitää ruokapaussi. Olihan minulla ruokapuolta mukana, mutta mikäs sen parempaa kuin hakea vaikka makkaraperunat mukaan ja syödä ne rannassa. Kun on kerta kesä, vapaata ja ehdin hyvin Lohjalle.

Hiidenveden grilli

Myönnän maalaisuuteni. Tiedän, että vanhalla ykköstiellä Hiidenveden sillan kupeessa on grilli. Olen vaan pitänyt sitä jonain autogrillin ja pienen liikenneaseman sekoituksena.

Muotoilen näin.

Jos tien toisella puolella oli vanhempaa autokantaa ja laiturissa sekalainen kattaus pientä moottorivenettä ja busterin kokoluokkaa, niin grillin parkkipaikalla ei ollut ensimmäistäkään ajoneuvoa, jonka omistajaa kiinnostaisi hitonkaan vertaa mitä löpö maksaa.

Uusia ja hienoja autoja, Vanhoja ja hienoja autoja. Moottoripyöriä, mutta isoja. Muutama vene oli sivuparkissa ja tohdin väittää, että niiden omistajat eivät osta busteria edes mukulan kylpyleluksi.

Grillistä olisi saanut toki makkaraperunoitakin, mutta tuolta ei sitä laatua osteta. Toki annoksiakin oli, mutta lista oli vahvasti hampurilaispainoitteinen — tai anteeksi, minä olin ainoa, joka siellä lauantai-iltana puhui hampurilaisista. Muut söivät burgereita. Tervetuloa Uudellemaalle.

Kyse ei ollut mäkkäri, hesen tai burger kingin tarjonnasta. Sämpylöiden välissä oli kaikkea, mitä possusta saa grillattua — hitaasti ja nopeasti — tai savutettua. Mutta oli myös nautaa ja lohtakin.

Sanoisin, että vegaanin ei kannata tuonne vaivautua.

Minä söin hampurilaisen burgerin, jossa oli ylikypsää kylkeä, coleslowta, punasipulia ja jotain heidän kastikettaan. Simppeli annos, ja maksoi ranskalaisten (itse tekemiään) ja juoman kanssa 17 euroa. Eli ei ihan halpaa, mutta… Olen Nummelassa syönyt katetusta pöydästä samanhintaisen tarjoilijan tuoman, enkä koskaan enää palaa sinne. Tuonne palaan.

En sano, että tuo oli paras syömäni, mutta korkealle se sijoittuu. Kylki oli juuri sellaista kuin kuuluukin olla. Ja jotta ei olisi aivan tyytyväinen, niin harmitti että en ottanut briskettiä — rintapaisti, jota haudutetaan grillaten savussa sellaiset 12 tuntia. Nimittäin se vasta näytti herkulliselta.

Aikatauluni tosin pissi. Lauantai-ilta ja aurinko paistoi. Joten asiakkaita riitti ja odotin hampurilaistani burgeriani lähes tunnin.

Olen eläessäni tuhlannut tunnin turhempaakin.

Ja nyt tiedän senkin, että kun jatkaa matkaa sillan alta, niin heti löytyy grillin asiakasparkki veneilijöille. Paljon parempi ranta melojallekin.

Kolmas etappi: Väänteenjoki sululle asti

Kömmin kajakkiin ja hetken kuluttua tein jyrkän käännöksen oikealle ja siirryin järvimelonnasta jokimelontaan. Ja taas palataan aiheeseen, että Lehtonen katselee karttaa, mutta ei ymmärrä mitä katselee.

Väänteenjoki on joki. Koska Uudenmaan joet ovat puroja, niin ei Väänteenjoki paljoa kummallisempi voi olla. Tiesin toki, että ei siitä yli hypätä, sillä Siuntiossa töissä käydessäni ajoin Väänteenjoen vieressä ja yli palan matkaa.

Silti minulle oli jonkinlainen yllätys, että edessä oli järven kokoinen vesi.

Meloin aikani seuraavaan mutkaan asti, jäin kellumaan ja aukaisin kartan. Paljonko minulla olisi aidosti matkaa jäljellä.

Kello oli ollut 19:20, noin, lähtiessäni. Reitti huuteli lähes kymmentä kilometriä sillalta Väänteenjoen sululle. Tässä vaiheessa tuli ensimmäisen kerran olo, että en ehdi millään Lohjalle valoisana aikana.

kuva

Väänteenjoki on ehkä tylsin melottava taival meidän kulmilla. Molemmat rannat ovat täysin umpeen rakennettuja. Kun on kääntynyt pois Hiidenvedeltä, niin ennen patoa seuraavan 10 kilometrin aikana ei mitään paikkaa, josta voisi nousta maihin. Ja jos ei ole laituria, niin siinä kohtaa on sitten 20 metrin syvyydeltä mitä lie ruokoa ja kaislaa.

Moottoriveneethän eivät himmaa. Siellä mennään ihan yhtä kovaa kuin muuallakin. Joko on kiire kotiin Lohjalle (miksi sinne muutoin kukaan haluaisi) tai asuu Väänteenjoella.

Tuo reitti myös valaisi, että ei löpö vielä liian kallista ole. Jokaisessa mökkirannassa oli bensasyöppö perämoottori. Useimpien laiturissa oli myös vesiskootteri.

Olen pahoillani, jos asut Väänteenjoen rannoilla ja pidät alueesta. Mutta minä en halua sinne uudestaan.

Eräs oli kokeilemassa suppilautaa. Ohimennessäni huikkasin kysymyksen, että miten hyvin tuollainen ottaa aallot. Hän nosti katseensa ja kaatui samantien selälleen. Totesin, että tuon takia en itse lautoja harrasta, kun ei riitä tasapaino — hän vastasi, että sama näyttää pätevän hänelläkin. Joten anteeksi, että rikoin keskittymisen ja siinä samalla balanssin.

Hieman ennen sulkua, ja itseasiassa juuri ennen Saukkolantien siltaa, on maihinnousupaikka. Siinä on hieman hiekkaa, matala laituri sekä veneiden laskupaikka. Rannassa oli katos ja kaksi pientä kopperoa, jotka näyttivät epäilyttävästi huusseilta.

  • GPS: 60.3359286, 24.0679258
  • Google: 83P9+95F Suittila

En tiedä mikä tuo paikka on, mutta jos olet vastaavalla reissulla kuin minä, niin tuo on paljon parempi vaihtoehto kuin padon ympäristö.

Viimeiselle etapille käytin aikaa 1:40 tuntia ja matkaa tuli 9,8 km.

Yöpyminen

Väänteenjoen padolla maihinnousu ei ole helpoin mahdollinen, mutta ei mahdotonkaan. Tullessa Hiidenvedeltä oikealle, eli luoteen puolella, on laiturit venesulkua varten. Jos ketteryyttä riittää, niin siitä pääsee ylös — miten sitten saa kajakkinsa tai kanoottinsa ylös, onkin toinen juttu.

Juuri ennen venelaituria on kaloille tehty ohitustie. Sen kupeesta pääsee nousemaan maihin ja vedettyä kajakin. Hieman siinä on ryteikköä, mutta ei mahdotonta.

Jos Hiidenveden puoleinen sulku on auki, niin sulun laiturista pääsee nousemaan helpostikin, koska se on on veden tasolle. Muutaman rappusen verran joutuu sitten venettään kantamaan.

Ja ainahan on tietysti mahdollisuus mennä sulusta läpi muiden veneiden tapaan — mutta se vaatii kuitenkin kajakista nousun, että pystyy käyttämään portteja. En tiedä miten ne toimivat, mutta onhan siellä ohjeet.

Toinen vaihtoehto on nousta vasemman puoleiselle eli kaakon puoleiselle rannalle — eli säännöstelypadon puolelle. Siihen on rakennettu satasen murskeesta parin metrin rantavalli, ja vesi on äkkisyvää. Pääsee siitä nousemaan, mutta kiivetessä kannattaa olla einen varovainen, ettei kivimassat petä jalan alta.

Minä nousin tuosta ja vedin kajakin nahkoineen ylös. Kuitukajakkien omistajat eivät moista varmastikaan halua tehdä, joten heillä jää sitten ainoaksi vaihtoehdoksi venesulun puoli.

On periaatteessa mahdollista nousta maihin ennen kivipenkkaa, mutta se oli sen verran liejuisen näköistä ja umpeenkasvanutta, että jätin väliin.

Jos tulee sulusta läpi, niin padon alapuolella on venelaskupaikka, joten sieltä pääsee helposti ainakin tauolle.

Yöpymisen ihmettely

Kello oli aika tarkkaan 21 kun olin Väänteenjoen padolla. Hilasin kajakin rantaan ja olin vielä siinäkin vaiheessa niin kovapäinen, että harkitsin vakavasti matkan jatkamista.

Olin kuitenkin vasta joen puolessa välissä. Minulla olisi matkaa edessä vähintään puolentoistatunnin verran, ja sen jälkeen pitäisi löytää leiripaikka ja rakentaa yöpyminen. Tunnin päästä olisi kuitenkin jo melkoisen hämärää, ja siitä tunnin kuluttua ei enää selviäisi ilman sähkövaloa,

Joten tein ainoan mahdollisen järkipäätöksen ja aloin etsiskelemään paikkaa riippumatolle.

Niitäkään vaihtoehtoja ei sitten montaa ollut. Rantaa oli siivottu padon takia ja loput olivat akselia lepikkö. Joen sen puoleinen syrjä ei ollut muutenkaan peltomaisen tasaista, vaan pahuksen jyrkkä kallionsyrjä. Minua ei siinä vaiheessa kiinnostanut enää siirtyä vuorikiipeilyyn.

Rannassa oli vain kaksi paikkaa, johon olisi saanut riippumaton ripustettua — toinen säätökopin vieressä ja toinen hieman kauempana venelaskupaikan vieressä. Ja koska ajattelin jatkaa matkaa ajoissa aamulla, niin siirsin tavarani valmiiksi vesillelaskupaikan viereen ja taiteilin leirini pystyyn.

Siirtäminen tarkoitti kantopuuhia. Olin noussut maihin padon yläpuolelta, ja yöpymispaikka oli alapuolella. Matkaa ei ollut kuin ehkä 40 metriä, mutta se oli sepelikenttä. Minä en paljoakaan ämpärimuovista uppotukkiani säästele, mutta edes minä en vetänyt sitä kentän yli.

Joten purin kajakkini ja kannoin kaikki tavarat yöpymispaikan kupeeseen. Koska minulla on vain kaksi kättä, niin siihen tarvittiin neljä edestakaista matkaa. Viimeiseksi kannoin kajakin.

Ensin kuppi kahvia ja hieman välipalaa, koska varsinaista nälkää ei ollut syömäni hampurilaisen burgerin jälkeen. Soitto kotiin ja ilmoitus, että olen rannassa ja aloittamassa leirin pystytystä. Johon tuli hieman kuiva huomautus, että olenhan katsonut kelloa ja ymmärränkö, että puolen tunnin päästä on jo lähes pimeää.

Ymmärsinhän minä. Mutta ei minulla menisi kuin enintään 5 minuuttia riippumaton roikottamiseen. Ei kiirettä ollenkaan.

Paitsi että aikaa kului aika paljon enemmän, koska en meinannut saada säätöjä kohdalleen. Lopulta olin tyytyväinen, ja alkoi olla jopa pimeää. Istahdin mattoon ajatuksella, että joko olisi uniaika, ja takapuoli tömähti maahan — matto oli aivan liian alhaalla.

Joten uudestaan alusta, ja nyt otsalampun valossa — joka paloi silloin kun sitä sattui huvittamaan.

Samalla vahvalla työvalolla puhkaisin pari sormiin tullutta rakon alkua. Mutta en vaivautunut etsimään EA-pakkaustani, jota olin talvella niin huolella rakentanut.

Muistiin itselle: seuraavalla kerralla teet ensin leirin, sitten huollat itsesi, ja pidät vasta viimeisenä nautitaan rentoutumishetkestä. Ei toisinpäin.

Äänekästä ja kylmää

Yö itsessään oli tyypillinen… retkeily-yö. Olen suunnattoman kateellinen jokaiselle, joka nukkuu viattoman lapsen syvää yöunta maastossa. Olen aika syväuninen, mutta ulkoilmassa se ei ole koskaan toteutunut. Ainakaan aikuisiällä.

Hieman sululta alajuoksun suuntaan, eli Lohjalle päin, alkaa luonnonsuojelualue kosteikon takia. En tiedä vaikuttiko se mitenkään, mutta harmaahaikarat olivat äänessä.

Jos joku ihmettelee miten erottaa haikaran kurjesta, niin lennossa se on helppoa. Haikara lentää kaula mutkalla, ja kurki taasen suorana.

Koska koko Karjaanjoen vesistöalue on toipumassa kalojen suhteen, niin pinnassa hyppiviä oli aika paljon. Pienet eivät paljoa ääntä pidä, mutta isommat… oli kuin joku olisi heitellyt kiviä veteen.

Kun saavuin, niin pari oli heittelemässä perhoa padon alapuolella. Ymmärtääkseni eivät saaneet mitään. Kun poistuivat, niin kaloja näkyi pinnalla melkoisestikin. Olisivatko ne käyneet kuvaan tai perhoon kiinni, tai olleet edes syöntikokoisia, niin en tiedä. Mutta kalastettaessa kalat olivat piilossa ja veneen poistuessa palasivat.

Äänimaailmaa oli kuitenkin niin paljon, että laitoin Applen korvanapit päähän ja vastamelutoiminnon käyntiin. Helpotti elämää todella paljon.

Tai helpotti noin aamu-neljään asti, jolloin sululle saapui veneellinen nuoria miehiä. Poppi raikui ja keskustelua oli käytävä huutamalla. Annan pro-vihjeen — kun yöllä hiljentää musiikin volyymiä, jonka ei tarvitse sululla ylittää 50 heppaisen mopon meteliä, niin pysyisi puhumaan kaverille kahden metrin päässä ihan tavallisella puheäänellä.

Minulla on teoria moottorivenelijöiden evoluutiosta. He ovat aloittaneet kolmipyöräisillä ja suullaan päristen. Siinä vaiheessa se on söpöä, paitsi ehkä naapurien mielestä. Sen jälkeen samat tyypit siirtyvät mopoihin. Tarve ei ole päästä johonkin, vaan ainoastaan liikkua ja mahdollisimman kovalla äänellä. Kun ikää tulee, niin samat kundit vaihtavat teinicorollaan ja pilluralliin. Sitten aikuistutaan, ja joko vanhemmat elättävät aikamiespoikaansa, naidaan rahaa tai joskus jopa tienataan itse. Vaihdetaan moottoriveneeseen, jonka ainoa merkitys on pitää kovaa ääntä ja pyöriä muiden jaloissa — ei sen kanssa koskaan mennä varsinaisesti mihinkään.

Kerron julkisen salaisuuden. Teitä vihataan ja inhotaan jokaisessa elämänvaiheessa, koska olette itsekkäitä kusipäitä. Ei laitteiden takia.

Suurin ongelma nukkumisessa, tai nukkumisen puutteessa, oli paleleminen. Osaksi se johtui omasta laiskuudesta, osaksi varusteista. Mutta suurin syy oli se, että elokuussa Suomen suvi on jo ohi. Vaikka päivällä hätyyteltiin hellelukemia, niin yöllä lämpö painui +10 asteen tienoille.

Ollaan syvällä käsitteessä elokuun kuulaat yöt. Aidosti se tarkoittaa sitä, että on kosteaa ja yöllä niin pimeää, että tähdet näkyvät. Osaksi lämpötilavaihtelujen takia elokuussa on useimmin pilvettömiä päiviä. Tai öitä tässä tapauksessa.

Kun ilman lämpötila laskee yöllä, mutta vedet ja maa ovat vielä lämpimiä, niin päästään maapallon elämän elinehtoon: veden kiertoon. Usva nousee ja kaste kastaa.

Kuva on aamukuudelta:

Kaste kertoo aina sen, että yöllä on kylmä.

Minä en palellut alta, joten alushuopa (underquilt) teki se mitä pitikin. En selitä sen toimintaa tässä, mutta vilkaise tämä juttu:

Sen sijaan palelin yläpuolelta. Ja tässä päästään hieman aiheeseen kuinka laiskuus aiheuttaa kurjuuden maksimointia. Tiesin, että yöstä tulee viileä. Minulla oli pitkähihainen paita, ja nukuin melontavaatteissa (ihan oikeasti, ei kukaan täysipäinen kuljeta pyjamaa mukanaan), mutta minulla oli paljas pää ja paljaat varpaat.

Minulla on ohut pipo mukana. Minulla oli muutamakin pari sukkia mukana. Mutta alkoi olla pimeää, enkä vaivautunut penkomaan vaatesäkkiä.

Vaivan välttämiseen vaikutti sekin, että otsalamppu alkoi vittuilemaan. Se paloi vain aika ajoin — joten yksi varuste, joka menee vaihtoon.

Olin ostanut Tokmannilta Vaeltajan logolla olevan ultralight makuupussin. Alle 20 euroa muistini mukaan.

Valmistajien lämpötila-arvot ovat ehkä suurempaa satuilua kuin koirien kuivamuonien mainokset, jos se maailma on sinulle tuttu. Comfort eli mukavuusraja on itseasiassa alin lämpötila, jossa makuupussia kannattaa, oikeammin voi käyttää. Ja nyt olin niissä celsiusasteissa.

On toinenkin muistettava asia. Sanoo makuupussin R-arvo tai muu lämpötilamerkintä mitä tahansa, niin mukana on pari reunaehtoa, joita ei mainita. Kuten vaikka riittävä eristys alaspäin, mutta myös ympärillä ja yläpuolella.

Minulla ei ollut ongelmaa alaeristyksen kanssa, mutta muu sitten puuttuikin. Jos olisin virittänyt tarpin, laavupressun/kevytpressun, niin olisin saanut hieman rajapintaa ainakin kosteutta vastaan. Mutta paikka oli sellainen, että tarpin virittäminen oli vaikeaa.

Lisäksi tarppini on turhan suuri, ainakin noihin tiloiltaan rajoittuneempiin paikkoihin. Taidan joutua ostamaan pienemmän.

Minä en nuku makuupussissa makuupussina riippumatossa. Siinä ei ole mitään järkeä, koska alla oleva makuupussin materiaali ei lämmitä. Mutta samalla menetän hieman eristystä sivusuuntaan, kun käytän makuupussia vetoketju aukinaisena kuin peittoa.

Lopputulos oli, että pää paleli, varpaat paleli ja kädet paleli. Olo oli jotakuinkin kurja. Jossain vaiheessa luovuin suorana nukkumisesta ja vedin itseni kippuraan, että sain paketoitua niin varpaat kuin päänkin. Itseasiassa olin siinä vaiheessa kuin kotelossa.

Sillä hetkellä makuupussi alkoi lämmittämään sen verran, että nukahdin. Kunnes heräsin niihin perkeleen moottoriveneiljöihin.

Sivuhuomautuksena Vaeltajan makuupussista. Sitä mainostetaan ultralightina. Voisi kuvitella, että se liittyy jotenkin 720 gramman markinointiigrammoihin. Todellisuudessa moinen taitaa tarkoittaa, että se on superohut.

Joskus retkeilyvarusteita luokitellaan sen mukaan kuinka moneen vuodenaikaan ne sopivat. Tuo makuupussi on sellainen, jota itse luonnehdin kahden vuodenajan pussiksi: alkukesän ja loppukesän — Suomessahan on itseasiassa ainakin 8 vuodenaikaa, joka tuppaa ihmisiltä unohtumaan.

Pituus 190 senttiä on jotain, mutta minä olen ollut joskus 186, ja minulle tuo on hivenen liian lyhyt. Tekisi mieli väittää, että 170 on ehkä lähellä maksimimittaa, jos haluaa nukkua makuupussissa vetoketju kiinni niin, että on paketoituneena ja vain silmät ja nenänpää vilkkuvat.

Takaisin yöuniin.

Jossain vaiheessa hieman ennen varsinaista heräämistä havahduin johonkin. Luultavasti siihen, että korvanappi painoi. Toinen oli jo irronnutkin ja oli jossain riippumaton uumenissa. Riisuin toisekin ja jemmasin sen talteen riippumaton sivutaskuun.

Olen nukahtanut uudestaan jossain hiljaisemmassa hetkessä haikaroiden kujerrusten välissä.

Aamu ja matkajärjestelyt

Heräsin hieman ennen seitsemää ja totesin, että tämä oli tässä. Kahvia moottoriin, tavarat pakettiin ja matkaan. Tein samantien päätöksen suunnata Lohjalla, mutta karsia sen verran, että pysähtyisin Tytyrin tiedoille paussille ja lähtisin sitten paluumatkalle. Olisin kotona ihmisten aikoihin.

Join, en syönyt (kuten en yleensäkään aamuisin) ja pakkasin tavarani. Jostain syystä ajattelin kuitenkin tarkistaa edessä olevat kilometrit.

Aika tarkkaan 9 km suunta.

Mietin uudestaan vaihtoehtojani. Olin edellisenä päivänä tullut hieman yli 24 km, ja kämmenet muistuttivat olemassaolostaan. Lisäksi viimeiset pari kilometriä olivat olleet pakkopullaa.

Nyt olin suunnittelemassa reittiä, jossa meloisin ensin 18 km, että pääsisin takaisin sinne missä olin nyt, ja siitä olisi sitten 12 km lähimpään noutopisteeseen Vihdin puolella. Ehkä sellainen 30 km olisi pientä liioittelua tässä vaiheessa. Joten päätin palata takaisinpäin.

Olin juuri pakannut kajakkini. Nyt purin sen uudestaan ja kannoin tavarat sinne missä olin illalla rantautunut, plus tietysti myös kajakin. Ja pakkasin sen uudestaan.

Tarkistin vielä housun taskuni ja sieltä löytyi yksinäinen Applen korvanappi. Olin lähes varma, että se toinen oli edelleenkin riippumaton sivutaskussa, mutta varma en voinut olla. Piipahdin nukkumispaikalla vilkaisemassa, josko valkoinen nappi pilkottaisi maahassa, mutta ei.

Nuo ovat hieman liian kalliit vehkeet, että olisin voinut jättää asiaa silleen. Joten purin — taas — kajakin toisen lastiluukun, koska riippumatto oli takaluukun perimmäisessä päässä. Riippumatto pois paketistaan ja sieltähän kadonnut korvanappi löytyi. Riippumatto takaisin pussiinsa ja kajakin takaluukun lastaus valmiiksi.

Olin tunkenut korvanapit taskuuni siksi ajaksi. Minulla oli ollut asiakkaan takia iPad mukana, ja samassa kuivapussissa oli korvanappien lataus/säilytysrasia. Ja ne olivat samassa luukussa, jonka olin juuri äsken purkanut ja lastannut uudestaan. Plus tietysti turvallisessa paikassa muiden tavaroitten hellässä huomassa.

Joten… purin lastauksen vielä kerran, että sain korvanapit sinne minne kuuluivatkin.

Lähdin vesille aika tarkkaan kello 9. Ottaen huomioon, että olin aikatauluttanut lähdön tuntia aiemmas, niin en pahasti ollut myöhässä.

Neljäs etappi: Takaisin Hiidenvedelle

Olin tehnyt periaatepäätöksen tulla rauhallisesti ja suorinta reittiä. Osaksi siksi, että kämmenet olivat kipeät ja aika nopeasti tunsin, että pari uutta rakkoa oli muodostumassa. Osaksi siksi, että olin vaan hieman väsynyt.

Päätin mennä aikataulutuksella noin 45 minuuttia melontaa ja sitten kelluva tupakkapaussi. Jokiosuus lähemmäksi Hiidenvettä tulisi olemaan tyyntä, mutta säätiedotuksen mukaan saisin 3 m/s vastatuulta — eli suurin osa matkasta menisi, taas, vastatuulessa.

Aika ajoin inhoan tuota järveä.

Yhdellä paussilla ajoin keulan joessa hieman keskempänä olevaan kaislikkoon. Oli pakko saada joku kiintopiste, koska en halunnut valua virran mukana takapakkia. Eihän tuossa kovaa virtaa missään nimessä ole, mutta on kuitenkin.

Minua jaksaa aina yllättää kuinka paljon erilaisia sudenkorentoja maailmaan mahtuu. Olivat vikkeliä, joten kuvitelkaa ne tuohon kuvaan — ihan pienistä varpusen kokoisiin, ja kaikissa mahdollisissa väreissä.

Ne isot olivat täydessä munintatouhussa. Tai niin oletan, koska miksi ne muutoin laskeutuisivat lehdelle, ja painaisivat peräpään mutkassa lehteä vastaan.

Talvi on tulossa, joten mukulat on saatava maailmalle. Silloin niillä on heti keväästä ruokapöytä auki, Sudenkorentojen toukkavaihe kun on melkoisen pitkä. Ovat itse tärkeä ruokavara mm. osalle kaloista, mutta melkoisia petojahan sudenkorentotoukka itsessään on. Joku sanoi, että niiden kannibalististen taipumusten vuoksi ne säätelevät itse omaa kantaansa tehokkaammin kuin muut.

Pidin toisen paussin päätyäni Väänteenjoelta Hiidenveden puolelle. Siellä näin hassun ilmiön. Tuuli tyyntyi puuskien välissä hetkeksi ja yhtä äkkiä rannan tuntumassa ehkä parisen metriä halkaisijaltaan oleva lähes täydellisen ympyrän muotoinen alue alkoi kuin kiehumaan.

Olet koskaan nähnyt videota, jossa ryhävalaat puhaltavat kuplarenkaan, josta kalat eivät pääse karkuun, ja sitten valaat tulevat alta suu auki? Minulle tuli reaktiivinen tarve pakittaa nopeasti, koska en halunnut joutua ryhävalaan kaatamaksi.

Toki tiedän, että ryhävalaita on perin vähän Hiidenvedellä, ja niitä esiintyy rantavesissä ehkä metrin syvyisessä vedessä vielä vähemmän — mutta silti.

Asialla oli tolkuton määrä pienen pieniä kaloja. Eivät esitelleen itseään, mutta koon perusteella samaa kokoluokkaa kuin rautakala, tai miksi kolmipiikki onkaan.

Jatkoin matkaa ja hieman ennen Hiidenveden siltaa kävin keskustelun silkkiuikun kanssa. Niiden pakoetäisyys, eli koska painuvat sukelluksiin, on jossain 10 metrin tienoille, mutta tämä päästi huomattavasti lähemmäs. Ilmoitin, että vaikka olen aikoinaan pyydellyt anteeksi ulpukan kukilta meloessani yli, niin tähän vedän rajan: en väistä, enkä pyydä anteeksi uikulta. Väistihän se.

Suuntasin hieman sivuun varsinaiselta reitiltä. Otin keulan kohti paria pikkusaarta, Kiihkelyssaaria, koska alkoi tulla nälkä. Tein taktisen liikkeen olla menemättä suoraan, vaan etenin ensin rantaa pitkin ja vasta sitten suuntasin saarille. Matkaa oli noin kilometri ja moisella manööverillä sain niin aallot kuin vastatuulenkin keulan sivulle puhtaamman sivutuulen sijaan.

Olen käynyt tuolla ennenkin. Kertaakaan en ole rantautunut pienemmälle, jossa olisi parempi ranta. Se on aina ollut täynnä veneilijöitä, enkä edelleenkään hae tai edes arvosta sosiaalisia suhteita meloessani.

Joten nousin isommalle, ja liukastelin jonkun verrankin kallioilla. Nuo ovat muuten sellaisia tilanteita, joissa melojat — ja muutkin veneilijät — usemmiten rikkovat itsensä. Paljain jaloin olisin saanut paremman tuen, mutta märkien ja hikisten neopreenitossujen riisuminen kajakissa on lähellä mahdotonta. Joten nousin säärisyyvyydessä kajakista, ja varovasti kahlaillen tein ei-niin-kauniin rantautumisen.

Joku oli tuonut saareen kaksi vanhaa puista puutarha/terassituoli. Sopi minulle.

Laitoin ruuan turpoamaan ja pirautin kotiin jatkosuunnitelmien suhteen. Lähinnä noutoajan ja -paikan suhteen.

Olin tullut Väänteenjoen sululta 1:55 tuntia ja 11,2 km. Käsissä alkoi tuntua jo väsymys, ei paha, mutta kuitenkin. Sormet sen sijaan alkoivat huolestuttaa. Kaksi uutta rakkoa olivat jo enemmän kuin rakon alkuja ja pari muutakin oli syntymässä. Puhkaisin ne kaksi isompaa, mutta en taaskaan kaivanut laastaria esille.

Minun täytyy miettiä uudestaan pakkaamistani, tuoltakin osin. Ensiapuvälineet ovat liian piilossa ja vaikeasti saatavissa — siis laiskan miehen mittapuulla.

Minulla oli paluun suhteen kaksi vaihtoehtoa. Joko suunnata järven yli noin kahden kilometrin päähän Pääslahden venerantaan tai jatkaa matkaa Vihdin kirkokylän rantaan. Koska jostain kumman syystä halusin kilometrejä mittariin, niin suuntasin Kirkolle.

Viides etappi: Takaisin Rysätarhaan

Koska olin jo tutuilla vesillä, niin minulla on summittainen käsitys kuinka kauan minulla kestäisi kiertää Pääksniemi. Laskeskelin pääseväni Rysätarhan laavulle ehkä puolessatoista tunnissa, plus siihen päälle yksi tupakkapaussi. Vastatuuli, vaikka se ei ollutkaan keskituuleltaan kuin 3 m/s luokkaa hieman mietitytti käsien suhteen.

Otin reitin, jota en olisi tehnyt viellä keväällä: keula kohti etäisyydessä siintävää saarta (se sama pieni, jonka kohdalla menomatkalla olin kastunut moottoriveneen peräaalloissa). En ihan keskellä järveä mennyt, mutta suunnilleen.

Tämä kesä on muuttanut suhtautumista melkoisen radikaalista kahden asian suhteen. Tullee varmaan ihan puhtaasti parantuneen tekniikan tuomasta varmuudesta. Minulla ei ole enää arveluttavaa oloa, vaikka ranta olisikin kauempana. Enkä piittaa aallokosta.

Eihän 3 m/s tee kummoistakaan aallokkoa, ja kajakissani oli sen verran painoa, että moiset mainingit eivät edes keikuttaneet. Mutta moottoriveneiden aallot matkaavat koko järven halki — joten aika ajoin aallot olivat selvästi korkeampia. Nykyään pistän ne merkille, mutta en ajattele niitä.

En tiedä kumpi muutos on parantanut melontakokemustani eniten: noiden pelkotilojen häviäminen vai kyky saada kajakki kulkemaan sinne minne jotakuinkin haluan. Kaipa jokainen vaikuttaa.

Aloin uittamaan käsiäni aika ajoin vedessä. Rakot alkoivat tekemään jo hieman kiusaa. Ja kämmenet muuttuivat muutenkin aroiksi.

Saavutin kääntöpisteessä olevan saaren, pidin kelluvan tupakkapaussin ja aloin nousemaan niemeä ylöspäin. Samalla siirryin vahvemmin tuulensuojaan ja siltä osin melonta oli helpompaa.

Mutta vain vastatuulen loppumisen myötä. Muutoin minulla alkoi olla jo mittari täynnä. Selkää väsytti, takapuoli alkoi puutua, käsivarret kyselivät tauon perään ja kämmeniä poltti.

Viimeinen 1,5 km ennen Rysätarhaa eivät olleet sellaista matkantekoa, jota luonnehtisin nautinnoksi. Aloin vakavasti kyseenalaistamaan kykyäni tehdä rationaalisia valintoja.

Aikaa kuului 1:35 tuntia 9 kilometriin. Se tarkoittaa, että keskivauhtini oli tipahtanut ns. normaalista noin 1 km/h ollen noin 5,7 km/h. Ei suurempaa merkitystä, mutta pidemmillä matkoilla se olisikin huomioitava. Varsinaisena matka-ajan lisääntyminen ei suuriakaan merkitse, mutta syy siihen miksi vauhti hidastuu, sen sijaan merkitseekin.

Pidin lyhyen paussin maissa. Join termoksesta hieman kahvia, polttelin tupakan ja oioin jalkojani. Olin tilannut noudon noin kello 15 Vihdin rantaan ja tiesin jo myöhästyväni siitä hieman.

Kämmenten ja sormien ongelmat johtuvat periaatteessa siitä, että puristan liian kovaa melan vartta. Silloin siihen tulee varren pinnan kitkaa ja puristusta käsille, jotka ovat pyrkineet elämänkestoiseen työn välttelyyn.

Rakot sormissa voidaan luokitella melonnan tekniikkavirheeksi.

Mutta syytän silti myös väleitä. Nämä ongelmat alkoivat, kun vaihdoin melaa. Toki tuo on myös hyvä esimerkki siitä, että nähdään mitä halutaan. Minulla kun koko melonta muuttui melan myötä.

Minun olisi pitänyt teipata arvat kohdat vaikka ilmastointiteipillä. Laastariteippi ei kelpaa, koska se puree kiinni. Jotkut teippaavat melan varren, mutta se pitäisi tehdä niin, että mihinkään ei synny saumaa teippikierrosten väliin. Silloin siihen syntyisi kynnys, joka söisi lihat sormista tai kämmenistä.

Hanskaat parhaan olisivat. Kun vaan löytyisi hyvä torimyyjän sormilla.

Jätin hoitamatta rakkoni. Olisi ollut liikaa säätämistä lyhyen tauon aikana, kun matkaa oli jäljellä enää alle tunti.

Kuudes etappi: Vihti ja matkan lopetus

Normaalisti melon Rysätarhan ja Vihdin välisen 5 km matkan 40 - 45 minuuttiin hieman riippuen mitä reittiä menen, kuinka kovaa tuulee ja onko matkalla jotain ihmeteltävää.

Kun irtosin rannasta, 14:22 niin oli selvää, että en ehtisi kolmeksi Vihtii. Ei moisella tarkkuudella ole yhtään mitään merkitystä millekään, ja oli itseasiassa tiedossa, että myöhästyn malliin 10 minuuttia. Puhelimet ja älykellot ovat joskus kiva yhdistelmä, meloessakin. Varsinkin kun puhelimen saa lähettämään tekstiviestin ja soittamaan ihan vaan puhumalla.

Ainakin joskus. Ei nuo digiavustajat aina ole täysissä sielun voimissa.

Viimeisellä etapilla ei tapahtunut mitään mainittavaa. Meloin hetken, annoin käsien levätä, uitin kämmeniäni kauniin vihreässä vedessä ja jatkoin matkaa.

50 minuuttia myöhemmin keula karahti Vihdin venerannan hiekalle. Olin käyttänyt matkaan aikaa 5 minuuttia enemmän kuin normaalisti edes rauhallisella vauhdilla.

Reissun saldo

Meloin lauantaina 24,1 km ja sunnuntaina 25,1 km. Toki ollaan elokuun puolessa välissä, mutta saatan silti saada myöhemmin syksyllä kuningasidean lähteä Turun saaristoon ihmettelemään ruskaa. Saatan silloin silmät innostuksesta ymmyrkäisinä suunnitella jotain 50 km päiväetappeja.

Mutta tällä hetkellä, nykyisellä kunnolla ja kalustolla, 20 km päivämatkat ovat ainoa järkevä valinta. Enkä edes silloin ole varma pystyisinkö kolmen päivän melontaan. Joten tulevat retket on mitoitettava tuon mukaan.

Minulla oli vettä mukana 7 litraa ja takaisin kotiin tuli 1,5 litraa. Liioittelin veden kanssa, koska pystyin ja sinilevätilanne on ainakin Hiidenvedellä melkoisen paha. Eivät niistä jokainen eritä toksiineja, mutta on mahdotonta erottaa rumaa haitallsesta — joten vettä riittämiin mukaan.

Suurin osa ruuasta tuli takaisin. En ymmärrä miten olin tuon laskenut. Vaikka olisin jättänyt hampurilaiset burgerit välistä, niin minulla oli silti yli päivän verran ruokaa mukana.

Vaatteita on aina liikaa, mutta kun sekään ei merkitse mitään kajakilla. Täytyy vaan muistaa tuo kun seuraavan kerran pakkaa rinkkaa — siinä sama ei päde.

Reissu oli sinänsä kiva, mutta enemmältikin melonnan itsensä takia, ja Hiidenveden grillin ansioista. Muutoin tuo oli saman toistoa mitä olen tehnyt usein ennenkin, mutta vaan pidempään ja kauemmin. Joten seuraavaa pidempää retkeä varten täytyy lähteä jonnekin muualle.

Kävin kotiin ajaessa hakemassa kaupasta pullon Ediä. En meinannut saada sitä auki, koska kämmenet olivat niin kipeät.

3 Likes

Ja miksi menetin mielenkiintoni Lohjanjärveen… Kuvat avaavat ongelmaa.

Tätä aina katselin. Nuo saaret näyttävät kivoilta piipahtaa.

Mutta kun muistaa, että jokainen musta laatikko on rakennus, ja zuumaa karttaa vaikka sitten Hevossaaren ympristöön, niin tylsä todellisuus näyttäytyy:

Noita vihreitä laatikoita, jotka kuvaavat mitä tahansa rakennusta, on joka paikassa.

Mutta…

Tämän saatankin tehdä. En tulekaan Lohjalle saakka, vaan niin sanotusti käännyn viimeisestä liittymästä oikealle.

On tuokin rakennettua. Ja rannat näyttää hankalilta.

Ollisaareen saa mennä. Lehtijuttu pari vuotta vanha mutta mielestäni edelleen sama käytäntö.

Mihin tahansa saa nousta maihin, paitsi toisten pihoille. Mutta jos taloja on lähellä, niin se ei ole kivaa. Eikä kohteliasta.

Oukkidoukki — Ollisaari on siis tilojen suhteen vuokrapaikka.

1 Like