Vihti: Pääksniemi, lokakuu 2021

Käytiin toisen kerran Pääkslahdessa. Tällä kertaa jätin pumpattavan suosiolla kotiin. Jos olisi kiinnostanut raahata sitä sinne suojaisemmalle puolelle, niin olisi päässyt veteen. Mutta nyt oli agendana luonnossa kulkeminen. Ja grillaaminen makkaratasolla.

20211017-untitled-011

Lokakuun puolen välin jälkeen ei voi enää puhua ruskasta edes etelässä. Mutta oli puolipilvistä ja vaikka tuuli, niin keli oli omalla tavallaan jopa hyvä, +7°C.

Hieman päälle neljä tuntia liikuttiin ja siihen päälle sitten ehkä einen toista tuntia laavulla nuotion ääressä. Matkaa taittui, arviolta, 8 km. Voi olla, että puhelimen GPS-laskuri valehtelee einen, en ole tarkistanut, mutta voi se lähellä ollakin.

20211017-untitled-027

Ensimmäisen vajaan 6 km aikana syke kävi parhaimmillaan 171 ja toisella taipaleella, parisen kilometriä, 175 oli maksimi. Kyllä, siellä on kohtuullisen raskaita nousuja.

Kartaston seuranta kertoo millaisen kierroksen teimme. Kyllä, pari paluuta tapahtui, kun mentiin halutun polunristeyksen ohi. Ja ei, emme käyneet veden toisella puolella, GPS kiukuttelee.

Nyt tehtiin kierto pidemmän kaavan mukaan. Joka tarkoitti myös sitä, että jos ensimmäisellä kerralla sanoin, että siellä voi mennä lasten kanssa, niin nyt pakitan einen.

Leveillä reiteillä voikin mennä, ja saa niihin uppoamaan muutaman kilometrin. Mutta jos väylä muuttuu poluksi ja alkaa lähestymään vettä, niin huonojalkaisten kannattaa kääntyä. Reitti oli nimittäin aika ajoin jopa vaativa. Ainakin kallo-osuuksilla.

20211017-untitled-025

Minulla ei ole montaa heikkoutta, mutta kun on, niin ollaankin synkissä vesissä. Tällä kertaa vastaan tuli kauhuakselille siirtyvä kyvyttömyys korkeiden paikkojen kanssa.

Oikeammin, minulla ei ole varsinaisesti korkean paikan kammoa. Minulla on lähes hallitsematon putoamisen pelko. Siksi korkeat paikat, joissa en saa tukea, ovat minulle vaikeita. Hieman enemmänkin kuin vain vaikeita.

20211017-untitled-003

Yhdessä kohtaa polku nousi joitakin metrejä todella jyrkkänä ja vieressä oli (lähes) pystyseinän pudotus järveen. Minna käveli kiipien ylös. Minä tuli nelivedolla. Yhdessä kohtaa eteneminen putosi, koska olin satavarma, että mustikanvarvuissa roikkuminen ei estä putoamista. Se, että Minna tuli viereen ojentamaan auttavaa kättä, ei auttanut yhtään — oli aivan varma, että tämä on tässä ja vedän molemmat varmaan kuolemaan.

No, kömmin minä siitä ylös, kuivin housuin, mutta koskaan-ikinä-milloinkaan en enää mene sitä reittiä.

20211017-untitled-024

Ai, haluat joskus katsomaan missä kohtaa Lehtonen hyytyi? Etsi Mustakellarin näköalapaikka, Rysätarhan laavulta eteenpäin, ja jatka luontopolkua ensin jyrkkää rinnettä alas, sitten hetki lähes rantaa pitkin, kunnes aletaan taas nousemaan kallionsyrjää ylöspäin. Kyllä se vastaan tulee.

Se, että lehdet olivat pudonneet, paljasti mielenkiintoisella tavalla maaston muotoja. Ja peitti tehokkaasti kaikki salakavalat kuopat.

20211017-untitled-036

Ihmisiä ei suuremmin näkynyt, ei reiteillä eikä Rysätarhan laavulla… Toisella puolella niemeä, Puumannin laavulla, oli enemmän populaa. Se on se tuulisempi syrjä, mutta autolla pääsee kilometrin päähän ja loppumatka on helppoa polkua. Siksi siellä varmaan on niin paljon lapsiperheitä.

Sytytin tulet ja alettiin ihmeteltiin maailmanmenoa samalla kun odoteltiin, että liekit rauhoittuisivat makkaranpaistoon sopiviksi.

20211017-untitled-037

Sitten paikalle saapui yksi venekunta. Muotoilen näin. En halua yhteenkään kansallispuistoon, koska siellä on muitakin ihmisiä. Mutta ehkä kansallispuistoissa käytöstavat ovat jollain tavalla erilaisia. Ainakin osalla.

Nyt siirryn ilkeään osuuteen. Hyppää yli, jos ärsyttää.

20211017-untitled-016

Einen epäreilua ihmettelyä on se, että neljä aikuista tulee järvimallisella soutuveneellä ja pienellä perätuupparilla, jonka laidat olivat noin 5 senttiä pinnan yläpuolella, tuulisella säällä.

Yhtä epäreilua on facepalm, että yhdelläkään neljästä ei ollut sellaisia jalkineita, joilla olisi voinut hypätä nilkkasyvyiseen veteen nyppäämään purtilon rantaan. Tai että vene jätettiin sitomatta ja sen verran ylös, että kokka oli juuri ja juuri hiekalla.

On myös epäreilua naureskella miten tyyppi, jonka pukeutuminen oli mallia erään ison postimyyntifirman armeijaylijäämää, esitelmöi miten farkut ovat huonoin mahdollinen vesille, koska puuvillasta tehtynä ne eivät kuivu. Nimittäin oma asuste oli takista housuihin puuvillaa.

20211017-untitled-029

Se ei sen sijaan olen epäreilua kiukuttelua, että kun tullaan valmiille tulille, niin ensimmäisenä lyödään omat eväät ritilälle, kysymättä mitään. Eipä siinä mitään, meillä oli aikaa odotella.

Sekään ei ole epäreilua, että kun me olemme jälkihiilloksella vihdoin saaneet omat makkaramme paistettua, niin pahvilautasilta näyttävät muoviset heitetään käryämään meidän syödessämme.

No, puita riitti, ja koska meillä ei ollut kiire, niin lisäsin hieman poltettavaa ja herätin tulen uudestaan.

Muuten oli todella mukavaa istuskella elävän tulen ääressä, ihmetellä maisemia ja olla olematta kiireessä mihinkään.

20211017-untitled-018

Jatkoimme sitten matkaa. Otimme tuon seurueen kiinni noin puolen tunnin jälkimatkalta, mutta onneksi kauemman kuuluva kälätys antoi ennakkovaroituksen. Pääsimme heistä sitten myöhemmin ohi, kun olimme pitäneet ylimääräisen tupakkapaussin, heidän mennessä hieman vikareitille.

Sanoinko jo, että en halua kansallispuistoihin, koska siellä on muitakin ihmisiä? Tai kuten Minna asian muotoili — meidän täytyy ostaa paremmat sadevehkeet, koska huonolla ilmalla muita ei ole.

20211017-untitled-039

Ei silti hassumpi päiväreissu, taaskaan. Sain ihmetellä ja ihastella urakalla niin jääkauden aiheuttamia kallioita, kuin myöhäisempää metsää. Eihän se mitään koskematonta aarnimetsää ollut, mutta aika ajoin törmäsi vanhoihinkin puihin. Plus melkoiseen määrään kolopesijöiden asuinpaikkoihin.

20211017-untitled-033

Yksi asia on ainakin varma. Russelit eivät pääse koskaan tuonne. Nehän häviäisivät heti kivien koloihin ja lohkareiden muodostamiin eläinten mahtuviin luoliin.

20211017-untitled-026

1 Like