Vihdin Pääkslahdesta Vanjoen suulle (ja takaisin)

Sadekauden väliin tuli säätiedotusten mukaan muutaman tunnin kuivempi aukko, joten kajakki löysi itsensä auton katolta. Auto taasen sai suunnata keulansa Pääkslahteen, koska olin päättänyt tehdä retkeilymallisen reissun piittaamatta tekniikkaharjoituksista. Koin tarvitsevani jotain hermoja rentouttavaa, koska melonta ei ole ollut toukokuun 2022 aikana mitenkään varsinainen suksee.

Muotoilen näin. En kironnut kertaakaan. Siis en melonnan takia, videopäiväkirjassa kylläkin — mutta se menee enemmänkin akselille huonot käytöstavat kuin armoton vitutus jostain.

Melominen nimittäin sujui. Olihan siinä aika ajoin jotain pientä kun keskittyminen herpaantui riittävästi, mutta ei mitään sen suurempaa. Pääosin enemmänkin käsien käyttöä, kun kuormitin vasenta vetämällä. Mutta edeltävä raivon aihe, pakonomainen vasemmalle kääntyminen, loisti poissaololtaan. Itseasiassa kajakki sortui tällä kertaa einen oikealle, mutta ei merkittävästi.

Tein sen mitä aiemmin jossittelin: meloin rauhallisemmin ja matalammalla liikkeellä, tai kuten itse sitä kuvaan: mahan päältä. Aito muutos oli asennepuolen korjaaminen, jossa olin jo hieman pohtinut mahdollisuutta, että josko varusteissa ei olekaan mitään vikaa, vaan kaikki johtuu liiasta yrittämisestä.

Kerrataan — tosin en tiedä aukeaako tämä muille kuin melojille.

Olen katsonut tuntitolkulla Youtubea. Ihan siksi, että materiaali on siellä. Ei siksi, että pitäisin Youtubea jotenkin ylivertaisena informaation lähteenä. Olen katsellut miten osaavat pro-melojat melovat, ja mitä he selittävät — peilaten asiaa siihen miten se toteuttavat saman asian.

Ja tässä menin pieleen, tai ehkä asiayhteys huomioiden voisi sanoa, että karahdin karille. Heillä on erilaiset varusteet, oikea tekniikka ja riittävästi voimaa — sekä erilainen tavoite.

Pyrin melomaan niin lähellä kajakin runkoa kuin mahdollista. Se onnistuu vain jos mela on jyrkässä kulmassa ja se ylempi, työntävä käsi, kulkee noin silmien tasalla. Mutta oli (ainakin) kolme asiaa, jota en huomioinut.

  • minulla on 10 senttiä leveämpi kajakki
  • minulla on pidempi mela
  • minulla on erilainen lavan malli

Tuo tapa antaisi tehokkaimman voimansiirron, mutta kaipaa kapeampaa kajakkia, hivenen lyhyempää melaa ja melan lavan pitäisi olla pyörempi — minulla on ns. normaali cruisermallin kapeampi ja pidempi. Ja mikä tärkeimpänä: silloin vaaditaan hyvä tekniikka.

Heräsin tähän eroon erään videon sivulauseessa. Pyöreälapainen on hyvä, kun halutaan maksimaalista nopeutta, johon tarvitaan myös paljon voimaa, mutta kun tehdään rauhallista retkeilymelontaa, niin matalammalla asennolla käytettävä pidempi ja kapeampi lapa on hitaampi, mutta paljon kevyempi käyttää.

Olin siis yrittänyt melota kuin ammattilainen, mutta amatöörin välineillä ja aloittelijan heikolla taitotasolla.

Tämän reissun tein sitten pitämällä kädet matalampana ja yrittämällä pitää kyynärpää lähellä kylkeä — minulla on taipumusta nostaa kyynärpäätä sivulle ylös.

Veto lähti keulasta kajakin rungin vierestä, mutta liike oli hieman ulospäin — eli siinä oli loiva kulma.

Nuo yhdessä tekivät sen, että melan veto jäi kuin itsestään oikean mittaiseksi, eikä mennyt liikaa taakse.

Tuo paketti teki muutakin. Minulla oli kivaa ja melonta maistui taas joltain muulta kuin pakkopullalta.

Vauhti ei päätä huimannut, mutta edelleenkin. 5 km/h kun se koostuu muutamasta pysähdyksestä lintujen ja maisemien takia, on aivan täysin riittävä vauhti retkeilypuuhassa.

Toki helppoutta toi mukanaan myös lähes tyven keli, mutta ei kai se synti ole?

Meloin rantoja pitkin Hiidenveden pohjoispään suuntaan. Tähtäimessä oli Vanjoen/Karjaanjoen suu. Se mihin olin viime syksynä pumpattavalla FitNordilla melkein päässyt.

Matkalla on muutama hieman isompi lahdenpoukama, mutta kiersin nekin. Osaksi vain nähdäkseni mitä sieltä löytyi, ja osaksi ihmetellessäni rantojen rakennuskantaa. Osa mökeistä oli todella kalliin oloisia, osa nostalgisempaa ja parista olin jopa einen kade. Jotkut olivat rakentaneet rantakallioille melkoisetkin portaat päästäkseen veden ääreen.

Vajaa 9 kilometriä ja pääsin Vanjoen suulle.

Pari sataa metriä, niin olin paikassa, jossa olin syksyllä joutunut nousemaan maihin — eli sen kauemmas en ollut jäänyt maalista. Syksyllä vettä oli ehkä enintään polveen asti ja kiviä oli joka paikassa. Nyt vedessä näkyi pientä virtausta, eikä kivistä ollut tietoakaan. Tuon kutsuminen koskeksi on… huomattavaa optimismia.

Palasin takaisin järvelle ja etsin paikan nousta maihin. Olin pienen tauon tarpeessa tunnin ja kolmen vartin melonnan jälkeen. Yhteen rytökasaan pääsi riitelemättä. Olisi vähän matkan päässä ollut saarikin, mutta minulla on joku ihmeellinen ja määrittelemätön henkinen esto saarille rantautumiseen. En ymmärrä miksi, koska juurikin saarelta toisella eteneminen on yksi niistä asioista, joita haluaisin tehdä.

En juuri nyt halua tehdä sen syvempää psykoanalyysiä omista skitsoiluistani, mutta villi veikkaus on, että se saattaa liittyä epävarmuuteen päästä kajakista pois horjahtamatta uimasille — olen ehkä harmaa pantteri, mutta en todellakaan omaa pantterin ketteryyttä.

Koska olin palaamassa omia jälkiäni takaisin, niin paluumatka sai mennä vahvemmin tekniikkaharjoitteluksi. Oli sellainen tunne, että olin alkanut päästä kärryille hommasta, niin halusin kokeilla hieman pidempää pätkää ilman turhia pysähtelyjä.

Toinen ajatus oli erkaantua rannasta, eräällä tavalla avoveden puolelle. Minulla on edelleenkin vastahanka poistua rannan tuntumasta, mutta se pidentää aina matkaa — ja kesän retkiä ajatellen minun on pakko päästä eroon tuosta patoutumasta. Se onnistuu vain hyppäämällä syvään päähän (kuvainnollisesti siis).

Toki ymmärrän, että minun kuuluisi hakea tuo varmuus opettelemalla pelastautuminen, jolloin on ihan se ja sama onko ranta uimamatkan päässä vai ei. Selittää tuota jollain totuttautumisella on vain aidon asian välttelyä. Mutta pelastautumista en opettele ennenkuin vedet lämpenevät, joten mielikuvapohjalla mennään nyt.

Ensimmäiset kaksi kilometriä menivät vauhdilla 6,5 ja 6,9 km/h. Sitten pysähdyin hetkeksi, koska melominen alkoi ottamaan käsiin. Vajaalla tekniikalla, tuolla kalustolla kehnolla lihasvoimalla en vaan kykene paljoakaan pidempää ylläpitämään 7 km/h tuntumassa olevaa vauhtia.

Jatkoin hieman rauhallisemmin, mutta ilmeisesti jossain vaiheessa vauhti oli petraantunut, koska viimeisen täyden kilometrin vauhdiksi tuli 7,8 km/h.

Mennessä olin kerryttänyt matkamittariin 9,2 km ja aikana 1:43 tuntia. Paluumatka oli 5,4 km (niin paljon se rantoja pitkin meneminen merkitsee) ja aikaa kului 51 minuuttia.

Jos miettii sitä niin, että

  • mennessä pysähtelin useampaankin kertaan ihmettelemään milloin mitäkin, ja keskinopeus oli 5,3 km/h
  • paluussa yritin pitää vauhtia yllä ja keskivauhti 1,5 pysähdyksen (se puolikas tuli kun tarkistin kartasta missä oikein olin) taktiikalla oli 6,3 km/h

niin eihän kiirehtimisessä ole oikein mitään pointtia.

Asia varmaan muuttuu, jos pääsee jonnekin 8 - 12 km/h vauhteihin ja tarve on kattaa kilometrejä vaikka avomerellä — mutta ei se ole minun elämääni, ainakaan nyt.

Kaksi asiaa jäi vaivaamaan. Minun on alettava kuljettamaan oikeaa kameraa mukana. Tuo luuri ei vaan riitä. Ja olisi kiva tunnistaa muitakin lintuja kuin lokki, tiira, joutsen ja kanadanhanhi.

Loppuun sitten pakollinen videobloggaus: