Tuusunjärvi tour meloen, otto 2

Olen käynyt Tuusulanjärvessä ensimmäisenä melontasyksynäni eli viime vuonna. Taitojen suhteen ehkä einen turhan aikaisin, mutta ei melomaan opi kotona ollessaan. Silloinkin haaveena oli käydä kääntymässä Järvenpäässä, mutta taidot ja aikataulut eivät sallineet moista ja käännyin takaisin puolesta välistä. Nyt oli kaikki toisin.

  • paluumatkan kuva, kaukana häämöttää Järvenpää

Retkireissu

Olin ennakkoon ajatellut tekeväni rauhallisen, rentouttavan retkimelonnan useammallakin pysähdyksellä. Pakkasin mukaan eväät, vettä, kahvia valmiina ja valmistusta vaille, retkituolin ja muuta vaadittavaa rekvisiittaa.

Tuo ei tullut ihan pelkästään mukavuuden halusta, vaan koska Tuusulanjärvelle oli luvattu 7 m/s länsituulta. Edellisenä päivänä olin ollut Hiidenvedellä harjoittelemassa vastaavassa tuulessa ja minulla oli tunne, että halusin kajakkiin einen enemmän painoa.

Muutoinhan keli oli lähes täydellinen. Ennakkoon oli peloteltu sadekuuroilla, mutta ne olivat menneet ohi. Puolipilvistä ja +20 astetta, aivan minun makuni mukaan — jos unohdetaan tuuli. Mutta koska Tuusulanjärvi on jotakuinkin pohjois/eteläsuuntainen, niin länsituuli passaisi, sillä voisin hyödyntää sen puoleista vastarantaa tuulen suojana.

Lähdin vesille hieman Järvenpään alapuolelta, Tervanokan uimarannan vieressä olevilta venelaitureilta.

Kajakkia pakatessani totesin eväideni puuttuvan. Olin muuttanut hieman pakkausjärjestelmää ja ottanut erillisen ruokapussin käyttöön — joka ilmeisesti kökötti edelleen keittiön tasolla. Joten minulla oli mukana puolen litran termoksen verran kahvia ja puolikas puolen litran vesipullo.

En kuitenkaan uskonut kuolevani janoon ja nälkään, mutta hieman se pänni.

Ensimmäinen etappi

Järvi ei ollut niin pahan vaahtopäisen näköinen kuin edellispäivänä, mutta ihmiset päivittelivät rannalla kovan navakkaa tuulta. Vaahtoa näkyi hieman ja rantaan lyövät aallot näyttivät isommilta kuin mitä olin odottanut. Lisäksi tuulen suunta oli… vähemmän lännestä kuin olin odottanut.

Aloin jo hieman vesittämään suunnitelmiani, varsinkin kun eväitäkään ei ollut mukana. Joten päätin ainakin piipahtaa vastarannan puolella, sinne ei ole kuin nelisen sataa metriä, ja jos olo alkaisi tuntua liian tylsältä, niin kääntyisin takaisin.

Työnsin itseni veteen ja tusinan metrien jälkeen sivutuuli ja -aallokko alkoi tuntumaan… ei niin kivalta. Ei mahdottomaltakaan, mutta melonta alkoi tuntua työltä.

Kun aloin lähestyä vastarantaa, niin kello loihe lausumaan, että pitäisiköhän treeniohjelma käynnistää. Tiedättekö mikä on suurin syy onnettomuuksiin? Kun ei mietitä mitä tehdään ja sählätään.

Ei minulle mitään sen kummallisempaa tapahtunut. Mutta ärtyneenä yritin painaa ohjelman alykkäästä kellosta päälle, joka ei onnistunut — koska Applen insinööritaidon luomus oli laittanut tippalukon päälle vettä haistaessaan, ja silloin kosketusnäyttö ei toimi.

Joten nyt jo vittuuntuneena, koska eväät vittuilee, tuuli vittuilee ja kellokin vittuilee, niin nostin melan eteeni poikittain — kellon vapauttaminen moisesta moodista kun vaatii kahta kättä. En vaan miettinyt yhtä olennaista asiaa… olin poikittain aallokkoon nähden.

Joten yhdessä keikahduksessa mela liukui veteen. Onneksi tuulen puolelle, joten sain kaapattua sen lennosta takaisin kyytiin. Mutta tuossa vaiheessa tuli sellainen olo, että pitäisiköhän lähteä takaisin autolla, koska tästä näyttäisi tulevan yksi sellaisista päivistä.

Keula kohti etelää

Otin kiintopisteeksi kauempana siintävän niemen. Ajattelin heittäväni moisessa siedettävässä vastatuulessa Järvenpään edustalla olevan laajemman veden yli, ja kääntyä sitten edessä olevasta kapeikosta takaisin.

Ensimmäinen kilometri meni hieman mukavuusalueen ulkopuolella olevassa tuulessa ja aallokossa, mutta aloin harkitsemaan sittenkin pidempää reittiä.

Tulin kaislikon reunasta järven leveimmällä alueella ja kaikki muuttui.

Järvi muuttui paljon harmaanmustemmaksi ja yhtä äkkiä satunnaiset vaahtopäät olivatkin säännöllisiä. Tuuli paukahti päin täydellä voimalla ja aaltojen koko… jos ei tuplaantunut, niin ainakin kolmasosan kasvoivat.

Minä olen kehno arvioimaan aaltojen korkeutta. Mutta jos en aallonpohjalla näe seuraavaa aallonpohjaa, ja jos tulevan aallon huippu on korkeammalla kuin kajakkini kansi, niin väitän aallonkorkeuden olleen puolen metrin paikkeilla.

Vanha kansanuskomus väittää, että joka seitsemäs aalto on suurempi kuin muut. Itseasiassa tuo ei ole puhdasta kansanuskoa, vaan sille on olemassa tieteellinen näyttö ja se tulee puhtaasti aaltoteoriasta. Mutta ei se aina seitsemäs ole.

Tuolla isompia aaltoja tuli aina kolme. Ja väitän, että niitä kohden oli aina yhdeksän aallon sarja ns. tavallista kokoluokkaa. Laskin niitä nimittäin aika monta, koska jokainen kolmen ison aallon sarja pakotti aina korjaamaan suuntaa.

Kuvan ylitys ei ole suora. Tällä kertaa kyse ei ole GPS:n virheestä, vaan että korjasin aika usein suuntaa — aina aaltoja päin. Tiesin olevani lahdessa, joten minulle oli ihan sama mihin mennään, kunhan mennään aaltoja päin ja mielellään kohti rantaa.

Hiidenvedellä sain aika ajoin vettä kajakin päälle. Nyt olin tyytyväinen aukkopeitteestä, koska vettä tuli kannelle ja syliin koko ajan. Ilman aukkopeitettä minulla olisi saattanut olla aitoja ongelmia.

Tuokin meni sarjoissa. Ensimmäiseen aaltoon keula leikkasi läpi, mutta aalto nosti keulaa ylöspäin. Seuraavan aallon kohdalla keula ikäänkuin putosi aallon päälle ja loiskahti. Mutta siitä sitten liuttiinkin aallopohjaan päin ja keula leikkasi tulevan aallon sisälle — ja vesi tulvi kannelle.

Olet varmaan joskus nähnyt videoita laivoista ihan oikeassa myrskyssä. Lähes vastaavaa, mutta tietysti miniatyyrikoossa.

Minulla oli kuitenkin aikaa ihmetellä. Aaltojen malli oli aivan erilainen kuin Hiidenvedellä. Siellä aallot olivat paljon jyrkempiä ja tulivat tiheämmin, mutta olivat matalampia. Tuusulanjärvessä aallot olivat paljon leveämpiä, tai ehkä pitäisi sanoa syvempiä — ja siksi tuli hassu olo, kun siihen yhdistyi jyrkkyys ja korkeus.

Huomattavan nopeasti minulle selkeni kaksi asiaa:

  • niemi, johon suuntasin, oli kauemana kuin luulinkaan; sinne olikin matkaa 3 km, joten ei ylitys ihan hetkessä tapahtuisi (minun pitäisi ihan aidosti alkaa lukemaan karttoja huolellisemmin)
  • alkuperäinen ajatus kääntyä takaisin oli siinä tilanteessa mahdoton, koska aallot olivat liian korkeita ja niitä tuli liian tiiviisti; en uskonut kykeneväni kääntämään kajakkia 180 astetta riittävän nopeasti enkä tiennyt miten se käyttäytyy tuollaisessa aallokossa kylki edellä

En uskaltanut alkamaan kikkailemaan, sillä olin lähes kilometrin päässä lähimmästä rannasta ja tuuli painoi pitkin järveä.

Joten ainoa vaihtoehto oli jatkaa eteenpäin. Ei se minua huolestuttanut, vaan väsyminen.

En minä ole mikään kävelevä tuulimittari, mutta sillä hetkellä keskellä tuota selkää tuulennopeus ei ollut 7 m/s. 9 - 10 m/s oli lähempänä totuutta. Myöskään puuskat eivät olleet 12 m/s, vaan pahimmillaan 20 m/s luokkaa.

Olen aiemmissa tarinoissa maininnut, että tuulenpuuska pysäytti vauhdin kuin seinään. Mutta tuo oli vain kielikuva. Nyt tiedän miltä tuntuu kun vauhti todellakin pysähtyy kuin seinään. Ainoa mitä pystyi tekemään oli lisätä entisestään voimaa, että pääsi edes hiukan eteenpäin ja sai veteen nähden nopeutta — se kun on perusedellytys ohjattavuudelle.

Keskellä lahtea minulla oli hitain kilometri keskinopeudella 3 km/h. Samalla pätkällä syke nousi 160 yli. Silloin oli hetki, että aloin ihmettelemään mitä teen, jos oikeasti väsähdän.

Nuo kovat tuulenpuuskat taasen toisaalta hieman helpottivat elämää. Ainakin hetkeksi, kunnes ne tekivät kaikesta vaikeampaa.

Jokainen kova tuulenpuuska tasoitti aallokon ja hetken aikaa pinta oli siedettävän tasainen, mutta kuin kiehuva. Kun puuska luovutti, niin aallot nousivat ja viiden sekunnin kuluttua tuli muutaman aaltosarjan paskamainen ristiaallokko.

Kyllä. Se oli aika tarkkaan 5 sekuntia, koska laskin sen välin useampaan kertaan. Ristiaallokko tuli siitä, että vesimassa pyrki kulkemaan järven suunnassa, mutta kova puhuri painoi hetkeksi pintavettä omaan suuntaansa.

Aloin kuitenkin lähestymään rantaa ja ehkä noin 500 metriä ennen oli kuin olisi tavallinen kesäpäivä. Sillä suunnalla on korkeammat rantakalliot ja ne antoivat tuulensuojaa. Meloin niemenpäähän, ajoin kajakin keulan rantapusikkoon kiinni, join muutaman hörppäisyn vettä ja poltin tupakan.

Tuusula

Koska olin päässyt tyveneen, niin päätin jatkaa matkaa. Päätös oikeastaan muodostui siinä vaiheessa kun ehdin katselemaan ympäristöä. Tajusin nimittäin olevani samassa paikassa, mutta vastakkaisella rannalla, kuin mistä olin edellisellä kerralla kääntynyt takaisin Tuusulan suuntaan.

Oli siinä hiukan itsekkäämmätkin motiivit (onpa typerä ilmaisu, koska itsellenihän minä melon). Minulla oli nyt liian monta kertaa jäänyt tavoite saavuttamatta milloin mistäkin syystä, joten päätin nyt päästä Tuusulaan asti — varsinkin kun matkaakaan ei ollut enää paljon, ja olin jo puolessa välissä.

Joten keula pysyi edelleen etelän suuntaan.

Kun pääsin kapeammasta kohdasta yli, niin tuuli yltyi taas, mutta ei lähellekään sitä mitä Järvenpään puolella oli ollut. Ehkä luokkaa 4 m/s. Eivätkä aallotkaan olleet sen kummallisempia.

Joten meloin aivan eteläkärkeen asti ja rantauduin edellisenä syksynä tehdyn laiturin kupeeseen. Ranta oli edelleen äkkisyvä, joten puutuneilla jaloilla ja jäykällä selällä maihinnousu ei ollut aivan oppikirjamainen suoritus, ehkä enemmänkin akselia tiktok, mutta onnistuihan se.

En tullut Järvenpäästä Tuusulaan niin sanotusti useamman pysähdyksen taktiikalla, vaan enemmän tai vähemmän suoraan.

7,5 kilometrin matkaan hukkaantui 1:45 tuntia, joka tarkoittaa keskivauhtia 4,2 km/h — ja tulin puolet matkasta normaalimmalla vauhdilla. Tuon olisi pitänyt selvittää tunnissa — normaalimissa olosuhteissa.

Vedin kajakin maihin, ängin aukkopeitteen jalkatilaan ja kelluntaliivit samaan paikkaan, sytytin tupakan ja aloin hahmottamaan vaihtoehtojani.

Kauppareissu ja ruokapaussi

Minä olin kaupungissa ilman eväitä. Kaupungeissa tapaa olla kauppoja ja kaupoista saa ruokaa. Joten kävelin rannasta pienen pätkän kadun varteen vilkaisemaan josko jotain kylttiä näkyisi.

Ja näinhän minä kaukaisuudessa K-marketin kyltin välkkyvän auringossa. Hylkäsin kajakin ja lähdin ostoksille.

Ei sinne ollut kuin kilometri suuntaansa, mutta olen minä kävellyt moisen pätkän mukavammissakin jalkineissa kuin neopreenibuutseissa — muistiin itselle: kun kerta rahtaat mukaan retkituolin, niin olisiko jotkut kuivan maan kengätkin mahtuneet mukaan…

Ostin pari pulloa vettä, Knorrin bolognese-purkin ja poikkeuksellisesti isoimman Tupla-patukan mitä kaupasta löytyi.

Palasin kajakille ja kaivoin keittimen esille. Ja nyt päästään siihen facepalm-osioon. Pengoin pussia ja aloin jo kiroamaan kun siellä oli kaikkea muuta, kuten vettä, kahvia, suklaata ja bolognese-purkki, mutta ei keitintä.

Vielä siinäkin vaiheessa kirosin, että tämä ei ole todellista, ja olet unohtanut keittimenkin.

Kunnes katsoin maahan, jossa oli pari vesipulloa, Tuplapatukka ja bolognese-purkki. Ja sitten kuivapussiin, jossa oli pari vesipulloa, Tuplapatukka ja bolognese-purkki.

Nämä on niitä hetkiä, jolloin epäilen omaa henkistä tilaani.

Kun muutin pakkaamista, niin otin keittimelle, kaasulle ja vedenpuhdistimelle toisen pussin, hieman pienemmän ja eri värisen kuin vanhan. Ja laitoin ruuat vanhaan keittimelle varattuun pussiin.

Pakkasin jonkun aivopierun takia ruuat etuluukkuun ja keitinsysteemin takaluukkuun — oikeasti kyse oli painon tasaamisesta, mutta samanlaisen pitäisi olla aina samassa paikassa.

Pakatessani rannassa kajakkia ja murehtiessani tuulta reagoin vain pussien väriin. Koska laitoin sinisen pussin keulaan, jossa on tähän asti ollut keittotavarat, niin minulla ei voinut olla eväitä mukana. Ja kiukutellessani eväiden puuttumista en reagoinut siihen, että ängin takaluukkuun ihan tuliterää oranssia pussukkaa.

Lopputulos tietysti oli, että mitään harmia ei tapahtunut, minulla oli riittävästi ruokaa ja pääsin tutustumaan tuusulalaiseen K-markettiin — mutta olisi samaan päässyt hieman vähemmällä draamallakin.

Tein ruuan ja sain juttuseuraksi paikallisen juopon. Ihan mukava mies, ei siinä mitään, mutta olisin halunnut olla rauhassa. Mutta tilanne ei ollut sen vertaa ahdistavan ärsyttävä, että olisin vaivautunut reagoimaan. Mutta jätin kahvin juomatta.

Joten juttelimme niitä näitä, söin ruokani loppuun, pakkasin kajakin, toivotimme toisillemme jatkoja ja suuntasin keulan pohjoiseen ja Järvenpään suuntaan.

Etappi 2: Halosenniemi

Menin lievässä sivutuulessa tutun oloisia rantoja pitkin ja laitoin merkille, että ne ovat edelleenkin yhtä hankalia nousta maihin. Eräs ranta, jossa oli tulipaikan oloinen viritys, olisi saattanut onnistuakin, mutta siellä oli minun makuuni liikaa ihmisiä.

Aloin lähestyä edelliskerran kääntöpistettä. Erästä niemennokkaa, jossa oli aivan tolkuttoman iso hirsilinna. Olin pyöräyttänyt siitä ympäri viime vuoden syksyllä, koska eihän moisen ökylinnan rantaan taatusti pääse. Jos sitä ei ole miinoitettu ja vastassa ole lauma pirun kiukkuisia koiria, niin ainakin vahtiliike ilmestyy paikalle, jos tulee liian lähelle.

Kun ohitin niemen, niin näin rannassa laiturin ja muutaman samanlaisen soutuveneen. Rantaviivasta ylempänä oli ilmiselvä parkkipaikka. Moinen ei voi olla yksityisranta, joten meloin lähemmäs.

Soutuveneissä oli kaikissa Tuusulan leimat. Ja parkkipaikalla näkyi opastekylttejä. Joten uskaltauduin rantautumaan, sillä moinen ei todellakaan voi olla yksityisranta.

Eikä ollutkaan. Asia selvisi yhdestä opasteesta, jossa neuvottiin lipunmyynnin suuntaan. Vedin kajakin rantaan, kaivoin termospullon esiin, sytytin tupakan (itsestäänselvyys) ja kömmin ihmettelemään missä oikein olin.

Taidetta ja puutarhoja

Hieman kultturellimmat ihmiset tietävät jo nimestä missä olin, sillä Halosenniemi ei ole aivan tuntematon paikka. Se on taiteilija Pekka Halosen rakennuttama ja rakentama pikkumökki perunamaalla. 1900-luvun alun, ja edellisen vuosisadan lopun tyylin mukainen linna.

Halonen tunsi suomalaisen taiteen ydinjoukon, mukaan lukien Gallen-Kallela, Järnefelt, Sibelius ja Leino, joista suurin osa, ellei jokainen, asui ainakin osan aikaa Tuusulan tuolla alueella.

Halonen oli lähtöjään enemmän tai vähemmän persaukinen, mutta matkaili sen aikaiseen tapaan ympäri ämpäri Eurooppaa. Eurooppahan muuttui kansainvälisestä metropolista sulkeutuneiksi kansallisvaltioiksi, jotka pelkäävät ulkomaalaisia, vasta maailmasotien jälkeen. Hän elätti itsensä apurahoilla, myymällä taidetta ja tekemällä sekalaisia töitä.

Mistä hän sai melkoisen yhtä äkkiä rahat Halosenniemen rakentamiseen on minulle mysteeri. Joko taulut myivät hyvin, hän löysi hyviä mesenaatteja (joita nykyään kutsutaan sponsoreiksi) tai sitten kaikki oli vaan paljon halvempaa siihen aikaan. Ehkä hiukan jokaista.

Itse hirsilinna oli suljettu, enkä varmaan olisi itseäni melontavarusteissa sisään maksanutkaan, mutta niemi itsessään on vapaasti käytävissä.

Haloset olivat aikoinaan pitäneet siellä melkoistakin puutarhaa. Toki tuo kuulostaa ökyharrastukselta nykyään, mutta siihen aikaan Suomi oli puhdas agraarivaltio, vaikka Tampereella lapset sähkövalojen alla kankaita kutoivatkin. Joten puutarhanhoito oli suora jatkumo maanviljelylle ja usein palveli myös ruokahuoltoa, ja kaupan päälle saatiin estetiikkaa.

Niemi on muuten luonnonsuojelualue nykyään.

Alue on itsessään aika pieni, mutta siellä olisi voinut uhrata aikaa hieman kauemminkin. Jos joskus eksyn sopivampaan aikaan Tuusulan suuntaan, niin saattaisin piipahtaa tuolla uudestaan.

Alkoi olla aika jatkaa matkaa.

Toinen etappi Tuusulasta Halosenniemeen rauhallisella melonnalla oli 4,2 km ja 40 minuuttia.

Kolmas etappi: Surffia, rakkoja ja hikeä

Halosenniemen suojasta poistuminen aiheutti pientä stressinpoikasta. Tuuli oli vaihtunut enemmän läntiseksi ja hieman rauhoittunut — mutta vain hieman. Tekisi mieli väittää, että ainoa, joka loisti poissaolollaan, oli tuulenpuuskat. Nyt puhalsi tasaisen lujaa.

Aallot olivat myös korkeampia.

Jonkun matkaa pärjäsin hieman suoremmalla linjalla kohti lähtöpaikkaani, mutta aallot kasvoivat koko ajan ja tuuli alkoi ottamaan paremmin kiinni. Hetken kuluttua minun oli pakko kääntyä rantaan päin ja ottaa niin tuuli kuin aallotkin selvemmin takaa.

Tuttu ongelma myötätuulessa nimittäin nosti päätään. Tai ei edes nostanut, vaan paukahti näkyville kuin joku vieteriukko. Kun menin suunnassa jossa tuuli ja aallot tulivat lähes sivusta, einen takaviistosta, niin pienikin vääntö tuulta vastaan ajoi minut heti poikittain aaltoja vastaan.

Kun sanon, että aallot olivat korkeita, niin tarkoitan sitä, että kun istun kajakissa, joka ui syväyksellä X, alle 10 senttiä kuitenkin, niin vyöryvän aallon huippu tuli hieman olkapäälinjan alapuolella — minulla on pituutta ollut joskus 187, niin siitä voi arvuutella.

Mutta taas pisti silmään aaltojen erilainen muoto verrattuna Hiidenveteen. Nämä olivat isompia myös leveydessä, sellaisia mainingin tapaisia, eivät terävää ja jyrkkää.

Vaahtopäitä ei enää suuremmin näkynyt, joten hieman tuuli oli antanut periksi.

Niin tai näin, niin otin suunnaksi rannan. Ajatus oli tulla myötäisellä minkä pääsee, ja sitten luovia vastaisessa ylöspäin. Tuo oli puhtaasti ajanpeluuta, koska tiesin joutuvani sivutuuleen tuon kapean lahdelman loppupäässä.

Se oli yhtä hemmetin riitaa. Hetken menin suoraan eteenpäin, ja yhtä äkkiä sekunnissa kajakki lähti vääntämään itseään poikittain. Ainoa tapa saada se oikenemaan oli käyttää melaa suojan puolella kuin peräsintä, ei siis melomalla. Se taasen tipautti heti vauhdin, ja vaivuin syvälle aaltoon.

Ei siinä mitään muuta ongelmaa ollut, mutta jouduin heti kiihdyttämään melomalla uuteen vauhtiin, koska muutoin olisin ollut heti taas poikittain — kun edelleenkin veneellä on ohjattavuutta vain, jos sen vauhti ole eri kuin veden.

Hieman ennen rantaa reitissä näkyy pieni terävä kärki. Siinä kohtaa oli kaislikkoa ja meloin sen taakse suojaan hetkeksi hengähtämään.

Olin tilanteessa, että joko menen rantaan ja kävelen loppumatkan — tai liikun sivutuulessa. Koska en ollut aidosti missään vaiheessa lähelläkään kaatumista, ja koska olin niin lähellä rantaa, niin hittoako siinä sitten. Jos kajakki haluaa mennä sivutuulessa ja -aallokossa, niin mennään sitten.

Tein ne kolme asiaa, jotka muistin:

  • kallistin kajakkia hieman aaltoa vastaan
  • upotin melan aina aaltoon
  • pidin pää kajakin keskilinjalla

Jotain pitäisi tehdä lantiollakin, mutta aidosti en ole koskaan ymmärtänyt, että mitä tarkkaan ottaen pitäisi tehdä — mennä liikkeen mukana, liikettä vastaan vai liikettä jarruttaen; nuo kaikki kun ovat eri asioita, eikä kukaan, joka on käskenyt käyttää lantiota, ole vaivautunut kertomaan miten.

Toisaalta — kun meikäläisen latinolanne on rautakanki, niin aika teoreettinen kysymys.

Ja nyt päästään siihen jännään asiaan.

Kajakkia ei kiinnostanut. Se nousi ja laskeutui aaltojen mukana, eikä kajakilla ollut pienintäkään aikomusta hukuttaa tai edes kastaa minua. Se oli ihan tyytyväinen elämäänsä.

Joten moiset aallot eivät ole ongelma pullukalle rantalelulleni, joka ei kelpaa melontaan.

Niillä muutamilla tempuilla, jotka tein, oli enemmältikin vaikutusta minuun.

  • Kun jouduin keskittymään tekemiseen, niin unohdin testamentin luonnostelun
  • Kun rytmitin melonnan niin, että tuulen puoleinen mela veti aina aallon noustessa, ja toinen puoli aallon mennessä, niin sain — tasaisen melonnan lisäksi — aika hyvän tuen itselleni
  • Kun hieman kanttasin kajakkia aaltoon, niin sain rauhoitettua itseäni stressaavaa keikkumista
  • kun pidin pään keskilinjalla, niin oma tasapaino pysyi

Nyt minulla on taas yksi raja, jossa tiedän, että kajakilla pystyy kulkemaan. Ja tällä hetkellä murehdin ennakkoon sitä tilannetta, että löydän rajan, jossa kajakkini ei pärjää…

Mutta uskallan väittää, että sitä tilannetta ei hevin tule. Minulla on käsissä parit rakot ja kropassa tuntuu siltä, että on tullut tehtyä töitä.

On itseasiassa aivan toissijaista pystyykö tuolla melomaan vielä 10 m/s tuulessa. Minä pysyin kuivana ja hengissä noin 7 m/s tuulessa kahdella erilaisella järvellä — ja kummastakaan reissusta en nauttinut.

Joudun vielä menemään, koska tarvitsen enemmän varmuutta ja se perkeleen myötätuuliongelma on ratkaistava, mutta muutoin… Nuo tuuli- ja aaltorajat vaikuttavat vain sellaiseen tilanteeseen, että olen valmiiksi vesillä ja arvuuttelen, että uskallanko jatkaa matkaa.

Varsinaista reissua suostun enää tekemään vain maksimissaan 5 m/s tuulessa — ja sekin vain järviympäristössä. Merellä, jossa en ole koskaan edes melonut, rajani on 3 m/s (ainakin nyt…).

Tuo viimeinen pätkä oli 4 kilometriä ja riitelin siellä sormet krampissa 38 minuuttia (itseasiassa 4 sekunti alle, mutta ei kai tämä niin vakavaa ole…).

Ainoa varsinainen ongelma meinasi tapahtua parkkipaikalla. Olin nostamassa kajakkia katolle, kun tuuli nappasi kiinni ja pyöräytti sitä. Sain enemmänkin tuurilla kuin taidolla väistettyä naapuriauton kyljen — tiedä sitten olisiko osumallakaan ollut niin väliä. Se oli Saab.

1 Like