SeaBird Expedition HV: 7/14 m/s tuulta (ja 500 km)

Buccaneerin kanssa olin kehittynyt hieman varmemmaksi tuulessa ja aallokossa. Ainakin sen verran, mitä sitä viitsi vastatuuleen meloa. Sen sijaan uusi tulokas, SeaBird Expedition, on edelleenkin hieman vieras tapaus. Koska aamulla tuuli edelleen, niin suuntasin Hiidenvedelle.

kuva

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty

Lähdin tarkoituksella aamupäivemmällä. Säätiedotuksen mukaan navakampi tuuli 7 m/s jatkuisi puoleen päivään saakka ja rauhoittuisi siitä sitten iltapäivään mennessä johonkin 5 m/s tasolle. Ja iltapäivällä tulisi enemmän sadetta.

Joten ennakoin tilanteen. Pääsisin menomatkalla harjoittelemaan sivutuulessa siten, että jos sattuisi vahinko, niin aina ajelehtisin rantaan siedettävän nopeasti. Osasin kiivetä edellisen Buccaneerin kyytiin, mutta Expedition on siltä osin paljon kiikkerämpi.

Moisiin pääsee kapuamaan, mutta varsinkin aallokossa tarvittaisiin melakelluke, ja sellaista minulla ei ole. Melakelluke on kuin puhallettava tyyny, joka kiinnitetään melan toiseen lapaan. Silloin se toimii kuin katamariinin kelluke ja tekee veneestä vakaamman.

Minun pitää harjoitella sitä, mutta se tapahtuu vasta ensi vuonna, kesän alussa. Ja kyllä — tiedostan, että minulla on prioriteetit sekaisin, kun lähden harjoittelemaan aallokkoon ennen kuin tiedän kykeneväni pelastautumaan.

Mutta ollaan taas realisteja. 7 m/s ei ole Hiidenvedellä varsinainen hirmumyrsky, eikä se tee muuta kuin hieman korkeampaa aallokkoa. Minulla ei pitäisi olla sen suurempia ongelmia. Mutta toisaalta, mistäs sitä koskaan tietää mitä pellentemppuja onnistun tekemään.

Siirsin myös jalkatukia pykälän eteenpäin. Vaikka olinkin niihin kohtuullisen tyytyväinen viime melonnassa, niin silti oli tunne, että ne saisivat olla hieman lähempänä.

Suuntasin tarkoituksella Pääksniemen toiselle laidalla. En siis siirtynyt vesille Vihdistä. Syykin oli selvä. Vihdin kirkon edustalla on aina rauhallisemmat mainingit ja kun tuulee lounaan ja etelän suunnasta, niin Kirkkojärven pää on lähes suojainen. Ja nyt olin hakemassa juurikin tuulta ja aaltoja.

Sivua ja vastaista

Pääksniemen venerantaan puhaltaa suoraan, kun ilma liikkuu etelän suunnalta. Tarkoitti samalla sitä, että vesillelähtö ei ollut aivan tyylipuhdas. Riitelin hieman aaltojen kanssa, jotka painoivat minua takaisin rantaan jo ennenkuin pääsin liikkeelle.

Kokemuksen puutehan tuosta paistaa selvästi. Ratkaisin asian kääntämällä keulan tuuleen ja järvelle, pitämällä perän kevyesti rannassa kiinni ja kahlaamalla sen verran, että pääsin kyytiin.

Neopreenisaappaat hörppäsivät vettä, mutta sehän ei suuren suuri ongelma ole, koska päällä oli Ursuitin semi-kuivapuku ja saappaissahan oli vettä vastaan Goretex.


kuva

Menomatka kääntymispisteelle oli pelkkää sivutuulta ja aaltoa. Yleensä tuolla ylityksellä ei pääse syntymään isompaa aaltoa, ellei tuule enemmänkin lännen suunnalta ja vedet pääsevät liikkumaan järveä ikäänkuin pituussuunnassa.

Etelän ja lounaan puoleinen tuuli ei kykene tekemään mitään hirmuaaltoja, koska järvi on tuolla suunnalla einen matala ja vastaranta antaa tuulensuojaa aika pitkälle. Mutta kun pääsin lähtöni jälkeen niemennokan yli, niin tuuli pääsi painamaan kunnolla.

Aallot olivat korkeampia kuin mihin olen tottunut, mutta ei yli eräällä tavalla sietokykyni. Silti en pitänyt vaahtopäistä. Kaikki meni jopa jossain määrin hyvin. Ainakin siihen asti, että tein ensimmäisen virheeni.

Edelliskerralla olin ollut Kirkkojärven puolella (kartassa oikean puoleisen niemen, Pääksniemen, itäpuolella) 6 m/s tuulessa. Ero noiden kahden välillä on suurempi kuin mitä 1 m/s antaisi ymmärtää. Se oli mennyt ilman sen suurempia draamoja, mutta olin saanut kajakin heilahtamaan sivutuulessa. Nyt tapahtui sama, ja hieman samasta syystä.

Kun piti kajakkia hieman kyljellään, ei edes paljon, tuulta ja aallokkoa vastaan, niin muuta ei tarvinnut kuin meloa eteenpäin. Mutta puuskat ottivat veneeseen kiinni kunnolla, ja tuolla puuskat olivat 12 - 14 m/s voimakkuudeltaan.

Vanhalla hankkijanoranssilla Buccaneerilla puuskat ottivat nimenomaan veneeseen kiinni. Nyt sitä tunnetta ei ollut, mutta minä olin purje. Uusi kokemus sekin.

Vaikka olin siirtänyt jalkatukia vain yhden pykälän lähemmäs, niin jalkani olivat hieman liian ahtaalla. Varsikin kun kelin takia nojasin polveni runkoon kiinni, jonka takia koivet olivat hieman turhan tiukassa sammakkoasennossa.

Tuosta seurasi se, että vaikka en ollut vielä varttiakaan melonut, niin jalkani alkoivat puutua. Yritin hieman muuttaa takapuoleni asentoa ja yritin hieroa jalkojani einen mukavampaan asentoon. Tuossa oli vain yksi ongelma — en keskittynyt enää melomiseen.

Tapahtui kolme asiaa yhtä aikaa, kuten edelliskerrallakin. Olin pää vinossa tuulen alapuolelle, eli kallistin einen painopistettäni ja nostin kajakin reunaa ylemmäs tuulta vastaan. Sitten tuli hieman isompi aalto ja sen perässä tuulenpuuska.

Tunne on aika veikeä. Kajakki alkaa kallistua pehmeästi tuulen alapuolelle. Oikeammin tunne ei ollut kallistuminen, vaan aivan kuin joku olisi ottanut kajakin reunasta kiinni ja siten saa veneen kuin rullaamaan kyljelleen aallon mukaan.

Sama temppu kuin viimeksi auttoi. Painoin kajakin takaisin alemmas tuulen puolelle. Mutta se herätti. Ainakin keskittymään siihen mitä on tekemässä, eli melontaan.

Lyhennän kertomusta ja oion hieman mutkia. Tuo sama tapahtui kolme tai neljä kertaa, ja aina samasta syystä. Aloin tekemään jotain muuta ja samalla nostin kajakin kylkeä tuulta vastaan — eli kallistin, tein edgen, väärään suuntaan, ja sitten tuli tuulenpuuska.

Pääsin Pääksniemen kärjelle ja suunnittelin taukoa siellä olevalla uimarannalla. Varsinkin oikea jalka alkoi olla jo todella puuduksissa. Mutta olin melonut vasta puolen tuntia siinä vaiheessa, ja päätin meloa vastarannalle ja tulla hetken aikaa takaisinpäin. Olisin tuulensuojassa ja siellä olisi pieni, ihan kiva ja suojaisa, hiekkaranta taukoa varten.

Siirsin jalkani ikäänkuin normaaliin asentoon, eli toin jalat keskelle ja annoin reisitukien nojata kevyesti jalkoihin. Olen jo parikin kertaa käyttänyt reisitukia enemmänkin merkkinä siitä, että jalkani ovat suunnilleen samassa tasolla. Varsinaisina reisitukina en pysty niitä käyttämään.

En saa Expeditionin reisitukia millään parempaan paikkaan, ellen siirrä niitä pykälän itseäni kohti, joka ei onnistu istuimen selkänojan säädön takia, tai sitten siirrän penkkiä pykälän keulaa päin — joka ei onnistunut, koska sääreni otti jalkatukien kiinnikkeeseen kiinni.

Aloin melomaan kuten kuuluisi, eli ponnistin jaloilla melan vetoa vastaan. Sain sillä hieman veren kiertämään jaloissani, kun pistely ja kihelmöinti oikeassa jalassa alkoi jo ärsyttämään.

Pääsin taukopaikaksi valitsemalleni rannalle ja hyppäsin kajakista kuin harmaa ketterä pantteri — ja olin samantien polvillani. Se oikea jalka antoi periksi ja oli kuin puuta. Äkkiä se siitä vertyi.

Koska olin treenireissulla, niin mukana ei ollut kahvia. Mutta pullo Ediä ja Snickers löytyi. Minä en lähde mihinkään ilman kofeiinia ja tupakkaa.

Leppoisaa melontaa ja hieman surffausta

Minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko tekisin hieman pidemmän reitin, joka houkutteli lähellä olevan kauden 500 km rajapyykin takia. Tai sitten meloisin suorinta tietä autolle ja suuntaisin kotiin.

Harkitsin tynkäreissua, koska saderintama oli hieman lähellä. Ei minulla pukeutumisen suhteen mitään ongelmia ollut, en minä kastuisi vaikka mitä taIvaalta tarjottaisiin. Mutta tupakkapaussi olisi perin tympeää kaatosateessa.


kuva

Lähdin suojanpuolen rantaa pitkin ja päätin, että jos en olisi märkä siinä vaiheessa, kun auton takia täytyisi tehdä ylitys, niin lähtisin kotiin. Ja jos olisin märkä, niin silloinhan olisi ihan sama jatkaa matkaa vaikka Hiidenportin sillalle asti ja pitää paussi siellä.

En päässyt varmaan viittä minuuttia, kun sade alkoi. En olekaan ennen melonut sateessa. En ikinä usko, että se olisi nautinto kesällä, edes helteellä, mutta syksyllä tarpeen mukaisella pukeutumisella se oli omalla hassulla tavallaan jopa mukavaa. Varsinkin kun olin tuulensuojassa.

Törmäsin hassuun ilmiöön ja sade alkoi hitusen harmittamaan. En saanut siitä kuvaa. Tuulen ja aaltojen raja rannan suoman suojan välillä oli selvä kuin kynällä vedetty. Siinä rajalla, juuri tyvenemmän puolella, oli noin kahden metrin mittainen väylä koivunlehtiä. Kuin keltainen polku.

Meloin sitä hetken aikaa, mutta sitten tuli hieman huono omatunto. Mikäs minä olen moista sotkemaan.

Ranta muutti muotoaan, eikä antanut enää samalla tavalla suojaa. Tuuli alkoi nousta ja muistutti, että ei se suuremmin tyyntynyt ole, vaan olen ollut suojassa.

Sade loppui, sillä olin melonut poikittain sen läpi. Alkoi olla aika päättää, että menenkö sillalle asti, vai käännynkö järvelle ja suuntaan Kiihkelyssaarille — kaksi pientä saarta, jossa olen ennenkin pitänyt taukoa.

Laskujeni mukaan saisin tavoitematkani täyteen, joten minulla ei olisi sen suhteen tarpeen päästä paussille sateensuojaan. Kysymys oli oikeastaan valinnasta, että meloisinko jonkun aikaa vastatuuleen ja sitten pääsisin päästelemään pidemmän pätkän myötäisessä. Vai kertaisinko sivutuulta ja -aallokkoa, tällä kertaa toiselta syrjältä.

Tein kerrankin tarpeen mukaisen, en mukavuusratkaisun, ja päätin treenata sivutuulta — mutta menemmällä jonkun matkaa Kiihkelussaarten yläpuolelta, jolloin pääsisin kuitenkin osan matkaa myötätuulessa.

Kun poikkesin keskelle salmea, niin aallot kaksinkertaistuivat. Säätiedotuksen mukaan tuulen olisi pitänyt laskea 6 m/s nopeuteen, ja noin varmaan oli käynytkin. Minua työllisti puuskat, joita tuli melkein useammin kuin mitä oli keskituulivaiheita.

Laitan kuvan, joka toivottavasti avaa hieman sitä miksi olosuhteet muuttuivat, ja miksi lähden tuolle suunnalle, jos haluan harjoitella muullakin kuin tyvenellä.

kuva

Tuo salmi on hilkun vajaa 10 km pitkä ja rannat pakottavat sillan paikkeilla tuulen kapeikkoon. Kun samalla Hiidenvesi muuttuu syväksi, niin saadaan aalloillekin korkeutta ja voimaa.

Jos aiemmin aallot olivat olleet terävämpiä, niin nyt sain levempää maininkia. Oikeastaan ainoa ero edelliseen oli siinä, että lantiolla sai tehdä enemmän töitä.

Olen ennenkin sanonut, mutta on hassua miten paljon suurempia aallot ovat kun on itse vedenpinnan tasolla. En edelleenkään osaa arvioida aallonkorkeutta, mutta isoimmat olivat selvästi kajakkia korkeampia. Mutta rannalta näytti kuin ei olisi mitään.

Sain vihdoin kääntää selkäni tuulella ja sitten mentiinkin mukavampaa vauhtia.

Minulla ei ole kuin pieni teoreettinen käsitys siitä miten aalloilla surffataan. Mutta kaksi kertaa onnistuin siinä. En pitkään, kunnes tipahdin aaltojen väliin ja siirryin vain myötätuulessa melontaan, mutta nuo pari hetkeä antoivat hieman esimakua siitä miksi osa pitää moisesta puuhasta.

Kurvasin pienemmällä Kiihkelyssaarelle, kömmin kajakista pois ja kaaduin taas polvilleni. Syykin oli sama — totaalisen puutunut oikea jalka. Alkaa olla jo selvää, että jalkatuet ovat liian lähellä.

Virallisesti minulle tuli tuossa rantautumisessa kaudelle 2022 melontakilometreissä 500 täyteen. Epävirallisesti se raja rikottiin vasta hieman vajaa kilometri myöhemmin — mutta ei tämä niin tarkkaa voi olla.

kuva

En vieläkään tiedä miksi lasken noita. Ehkä siksi, että olen niin tuoreen vihreä, aivan kuin mintunvihreä kajakkini — tämä on kuitenkin ensimmäinen täysi melontakauteni.

Viime vuonna olin syksyllä ostanut FitNordin pumpattavan. Siitä jotain kuukausi myöhemmin ostin hankkijanoranssin Buccaneerin. Noin vuotta myöhemmin, seuraavana syksynä ostin SeaBird Expeditionin. Jos sama trendi jatkuu, niin odotan jännityksellä ensi syksyä.

Paluu arkeen

Kiersin rantoja pitkin takaisin lähtöpaikkaani. Ei pitkä pätkä, kolmisen kílometriä, kun ei mene ihan suoraan.

kuva

Tuolla syrjällä rannat ovat kallioita. Jos eivät aina ihan korkeita, niin vähintään parin metrin syrjä. Kun tuuli ja aallot painavat niitä päin, niin vedellä on vain yksi mahdollisuus: heijastua takaisin.

Se aiheuttaa melkoisenkin ristiaallokon. Se oli syy sille miksi siirryin niin lähelle rantaa. Ristiaallokossa melominen kun oli vielä kertaamatta tuolla reissulla. Kaikista muista suunnista oli tuulta ja aaltoa otettukin.

Rantautuminen oli kuin toisinto lähtemisestä. Erehdyin tulemaan kylki edellä rantaan ja sain aallot yli kajakin — onneksi on edes jonkinlainen aukkopeite.

Kipusin kuitenkin kyydistä ja… aivan oikein. Mutta nyt hiekalla kävi vain oikea polvi. En todellakaan tule koskaan melomaan noilla säädöillä toiste.

Ja jos nyt kysyt, että miksi en palauttanut jalkatukia edeltävään mittaan ensimmäisessä pysähdyksessä, niin esität hyvän kysymyksen. Ehkä en koskenut niihin siksi, että olen kovapäinen idiootti.

No, oli siihen olevinaan aitokin syy. Olen edelleenkin hyvin epävarma istunnastani, koska sillä on ollut tendenssiä muuttua melonnan aikana. Ja vaikka jalkatuet olivat lähempänä kuin koskaan ennen, niin pystyin silti painamalla pakottamaan koipeni suoraksi. Joten erään määritelmän mukaan ne olivat oikeassa mitassa.

Mutta jalkojen verenkierto kertoo aivan toista tarinaa.

Meloin tällä kertaa noin 2:15 tuntia ja matkaa kertyi 14,4 km.

Ai niin. Sillä tyvenellä osuulla, eli etapilla 2, yksi silkkiuikku pullahti pintaan joku kuha poikittain suussa muutaman metrin ennen keulaa.

En tiedä kumpi meistä pelästyi enemmän.

Ihmettelin, että hittoako se vielä täällä pyörii, kun eikös se ole muuttolinta. Joten Wikipedia auki ja sehän onkin kuin joutsen. Eli muuttaa tänne etelään sulien vesien perässä, ei se mihinkään Niilin alkulähteille suuntaa.

Tästä mulle tulee aina mieleen yks elokuva missä vanhat miehet sanoivat itseään silver foxeiksi. En kyllä yhtään muusta mikä leffa se oli mutta se lausahdus on jääny elämään.

:rofl:
Ja koska täällä ei ole limen kuvaa niin laitetaan :green_apple:

1 Like

Yleinen englanninkielinen ilmaisu. Meillä puhutaan harmaista panttereista. Tai setämiehistä.

Puuma on sentään sama molemmissa kielissä.

:green_circle:
:green_circle:
:green_circle: