Pyörähdys Hiidenveden Pääkslahdellakin. Ja sääksi (ainakin melkein)

Minulla oli dilemma. 28.8. oli sääennustusten mukaan kesän 2022 viimeinen hellepäivä. Tosin se oli kolmas viimeinen, joten mistäs sitä tietää. Mutta harvemmin syyskuussa on enää helteitä ollut. Olin kuitenkin lähdössä melomaan. Se dilemma tuli matkasta ja aikatauluista, koska olin suunnitellut Väänteenjoen loppua Lohjanjärvelle Tytyrin kaivoksen nurkille.

Lainataan chattipostausta ->

Tänään on siedettävä keli ja ajattelin josko meloisi Väänteenjoen lopun Lohjan Tytyrille ja takaisin. Mutta koska Hiidenvedeltä on niin hemmetin pitkä matka, niin ajattelin ajaa Väänteenjoen säätelypadolle ja mennä sieltä veteen.

Mutta… minulla ei ole tupakkaa tarpeeksi. Ja koska olen yksin merkityksessä, että Minna ei ole paikalla, niin voisin vaikka ostaa jotain melliä tai pullaa välipalaksi. Joten täytyisi piipahtaa kaupassa.

Kartta selittää tuskaani.

Me asutaan sinisen pallukan kohdalla. Olen matkalla lounaan suuntaan vihreälle pallukalle.

Ainoat kaupat ovat joko Vihdin kirkolla tai Saukkolassa. Joten kun normaalisti ajaisin sinistä viivaa pitkin, niin nyt vaihtoehdot ovat

  • mennä Vihtiin ja sitten tulla takaisin (sellainen 24 km ennenkuin olen takaisin ja voi jatkaa matkaa Väänteenjoen suuntaan)
  • jatkaa Vihdistä Nummelaan, sieltä VT 25 ja sitten vanhaa ykköstietä takaisinpäin, kilometrejä tulee…en edes laske, 50 tai jotain?
  • Lähteä Koisjärven suuntaan ja olla kääntymättä Väänteenjoen suuntaan ja jatkaa Saukkolaan, ja sitten tulla sieltä Väänteenjoen kulmille.

Joten nyt punnitaan laiskuuden vahvuutta. Jaksanko vaivautua istumaan autossa noin paljon, vai suuntaanko Vihtiin ja hyppään tutuille vesille…

Valintoja, aina vaan valintoja.

Minulla oli periaatteessa aikaa piipahtaa Väänteenjoelle. Tosin olin unohtanut jossain vaiheessa perheen toisen elättäjän yövuoron, jonka takia minulla oli kotiintuloaika. Mutta se salli silti edes osan reissua, vaikka sitten ei menisikään Tytyrille asti.

Pakkasin auton ja kurvasinkin Vihdin sijaan toiseen suuntaan ja Saukkolaan päin. Ajoin muutaman kilometrin ja oivalsin, että puhelin ei ole mukana.

Aikoinaan pärjättiin mahtavasti ilman puhelinta. Tai jos ei aina pärjättykään, niin ainakin asian kanssa osattiin elää — siis, mitä vaihtoehtoja edes oli, kantaa puhelinkoppiako mukana? Nyt on nyt ja puhelinta tarvitaan. Joten U-käännös ja takaisin kotiin.

Hukkasin tuohon sen verran aikaa, että aikataulu alkoi ratkeamaan. Olisi se ehkä kestänyt, mutta vitutuskäyräni oli sellaisessa nousussa, että suuntasin Vihtiin ja tutuille vesille.

En siirtynyt vesille Vihdin kirkonkylän rannasta, koska olen ollut siellä niin tolkuttoman usein. Minulta kestää tunti päästä sellaiseen osaan järveä, että en muista ulkoa jokaista niemeä, lahdelmaa ja mökkiä. Joten menin entiselle kakkospaikalla, nykyiselle ykköselle, Pääkslahden lasikuituliiteriparkin viereiselle venerannalle.

Yksityinen ranta, enkä vieläkään tiedä mikä poppoo sitä hallinoi. En ole ilmeisesti riittävän utelias vielä.

Heillä on kyltit, jossa kerrotaan parinkymmenen metrin rantaosuuden olevan yksityinen. En piittaa siitä, koska vesillemeno ja rantautuminen on moisessa paikassa sallittua ja itseasiassa siinä saisi uidakin — mutta toki siltä osin kannattaa olla kohtelias, koska 50 metrin päässä on kunnan parempi ja isompi uimaranta laitureineen.

Sen kyljessä, ilmeisesti kunnan maalla, on pätkä villiä venerantaa. Pientä soutuveneen sukulaista, joista kolmasosa näyttää hylätyiltä. Ahdasta ja sotkuista. Joten toiselta puolen ymmärrän, että naapuri haluaa estää moisen leviävän heidän puolelleen.

Se mitä en ymmärrä on, että siinä on aina ihmisiä uimassa. 50 metrin päässä on uimaranta, niin nämä änkeävät moiseen kaatopaikkaan uimasille. Toki silloin he ovat ihan parkkipaikan vieressä, mutta silti. Tuo ylittää laiskuuden asteikolla minut, ja olen sentään aiheessa ammattilainen.

Saapuessani siellä oli liuta miehiä eri ikäisiä lapsia mukana. Paikalle oli raahattu myös aika uuden näköinen soutuvene ja suppilauta. Se, että he eivät olleet suomalaisia, ja kielen soinnista päätelleen saapumissuunta on ehkä Turkin seutuvilta, on uimapaikan kannalta täysin epäoleellista. Samassa paikassa nimittäin pulikoi pääosin kantasuomalaisia.

Asian suhteen on hyvin epärelevanttia sekin, että paikalle oli saavuttu lähes tuliterillä, eikä halvemmasta päästä olevilla, bemareilla ja mersuilla. Mainitsen sen vain yhdestä syystä: persuja ja muita punaniskoja moinen vituttaa. Heillä oli muuten soutuvenettä varten myös traileri mukana. Jokaisella alaikäisellä oli pelastusliivit, joita ei läheskään aina näy kotimaisissa moottoriveneissä.

Sivujuonne on sekin, että rouvat eivät olleet mukana. Oltiin miesporukalla liikkeellä. Tuosta voi vetää johtopäätöksiä naisten tasa-arvon suhteen, mutta kannattaa pitää koko ajan mielessä, että isät olivat liikkeellä lasten kanssa — ikähaarukassa vuodesta johonkin teiniluokkaan. Joten edelleenkään se, että naiset eivät kulje mukana joka paikassa ei tarkoita sitä, että isät kykenisivät livahtamaan lastenhoidosta.

Suomalaisilta isukeilta moinen kylläkin onnistuu. Paitsi jos saadaan rouva mukaan kaitsemaan jälkikasvua.

Mutta miksi täytyy pitää koko ajan niin kovaa meteliä? Puhua ja nauraa voi hiljemminkin. Minulla on aina ollut henkisiä ongelmia äänekkäiden kulttuurien (ja ihmisten) kanssa. Tuo tarkoittaa samalla sitä, että minulla on henkisiä ongelmia suurimman osan maailman populaation kanssa.

Se siitä.

Olin päättänyt, että teen rannassa sitten päätöksen lähdenkö vasemmalle tutummille alueille vai oikealle hieman harvemmin melomalleni ikäänkuin Hiidenveden luoteen suuntaiselle haaralle. Molemmat suunnat sopisivat.

Kun kajakki oli lastattu, niin luoteen suuntaan meni kaksi vesiskootteria. Joten minä lähdin vastakkaiseen suuntaan. En suuremmin pidä noista järvien ja merien mopojengeistä. Päätöntä pyörimistä helvetinmoisella melulla ja ajolinjat ovat täysin ennakoimattomia.

  • nuolet kertovat melontasuunnan
  • ympyrät ovat taukopaikkoja

Suuntasin vastarannalle. Olisin voinut toki meloa toisinkin päin, mutta en ole ihan yhtä usein käynyt tuolla puolella. Kun pääsin puoleen väliin, niin totta helvetissä yksi skootteri lisää puhalsi Hiidenrannan suuntaan.

Vesiskootterien yksi monista ongelmista on se, että ne tekevät kokoonsa nähden suhteettomat aallot. Ja aallot tulevat tiheämmin kuin veneistä. Liittynee niiden kapeuteen.

Minulla ole keula kohti aaltoja ja tein hieman tyhmän valinnan — en muuttanut suuntaani, vaan otin ne vastaan keula edellä. Hieman etuviistosta olisi ollut parempi, mutta en ollut vielä päässyt kokonaan eroon vittuuntuneesta olotilastani, joten minähän en muuta suuntaani jonkun perkeleen ylikalliin kylpylelun takia.

Skootteri aalto on kohtuullisen jyrkkä, varsinkin kun se on tuore eikä ole vielä ehtinyt kiusata muita koko järven pituudelta. Kajakkini keula leikkasi ensimmäisen aallon vain hiukan vettä roiskuttaen kannelle. Mutta toinen aalto tulee nopeammin kuin veneissä, eli aaltojen väli on huomattavan lyhyt.

Se aiheutti sen, että ensimmäinen aalto oli vielä allani, eikä ollut ehtinyt nostaa kajakkia. Joten keula leikkasi jo reippaammin aallon läpi ja vettä tuli kannelle reippaammin. Ongelmaksi muodostuu näissä aina se kolmas aalto.

Ensimmäinen on siinä vaiheessa perän takana ja kajakki lähtee liukumaan ikäänkuin aallon syrjää alaspäin, koska ollaan jo jonkun matkaa aallon numero kaksi sisällä — keulahan leikkasi sen sisälle. Joten kolmas aalto otetaan vastaan keulan mennessä alaspäin, ja nyt terävä keula leikaakin kunnolla aallon sisälle — ja vesi lentää kannelle ja siitä ohjaamon puolelle.

Ei se mitään kunnollista tulvaa aiheuta, mutta noin litran verran tuli sisälle. Se kastoi reidet kunnolla ja loput jäi kajakin pohjalle — jossa on esimerkiksi tarvikelaukkuni.

Huokasin. Nostin melan poikittain, kaivoin penkin vierestä pesusienen ja kuivasin veden kajakin lattialta. Ja jatkoin matkaa.

En tiedä kuinka lämmintä oli, mutta hellelukemia ahdisteltiin. Tuuli virallisesti 2 m/s, mutta olin suojassa. Joten tuosta seurasi kaksi asiaa. Housut kuivuivat lähes samantien. Ja aivan yhtä nopeasti aukesi hikihanat ja ensin kastui otsa ja sitten paita.

Meloin rantoja pitkin. Osaksi pysyäkseni poissa moottoriveneiden jaloista, osaksi koska ihmettelin… rantoja. Niiden ulkoasu muuttuu samaan tahtiin kuin mitä kuivuus pahenee. Hiidenvesi on malliltaan sellainen, että se ei ole sateiden puuttumisesta suunnattomasti kärsinyt, mutta jos rantakallioita katsoo, niin vesi on normaalista ainakin puoli metriä alhaalla.

Sitten näin sääksen. Tai kalasääsken. Tai kalakotkan, joksi sitä on myös aikoinaan kutsuttu. Mutta se ei siis ole koskaan kalasääksi. Joko tai, mutta ei yhdessä.

Minulla oli parempi kamera mukana, koska ei ollut aallokkoa, mutta se oli reissulaukussa. Enkä saanut sitä tarpeeksi äkkiä ulos.

On mahdollisuuksien rajoissa, että se oli harmaahaikara, koska ne ovat lennossa nyt ja niitä riittää. Mutta koska haluan bongata Hiidenveden sääksen, niin se perkele oli sääksi, vaikka valkoista puuttui ja kaulakin näytti olevan mutkalla.

Olin saapumassa Hiidenveden eteläiseen mutkaan, Maaniitunlahdelle. Se pohjukassa on (periaatteessa) Nummela, ja olen siellä pariin kertaan pitänyt tauon Hiipun (Hiidenveden purjehtijat) naapurissa. Mutta tällä kertaa en ollut suuntaamassa sinne, vaan lahden toisella puolella olevalle Papinsaarelle — lienee Hiidenveden isoin saari, eikä sekään ole iso.

Maaniitunlahden pohjukassa on aika iso venesatama, joten sieltä suunnalta tuppaa tulemaan aika paljon moottóriveneitä — purjeella kulkevia en ole muuten nähnyt kertaakaan Hiidenvedellä. Joten tein taas taktisen ratkaisun, enkä mennyt suoraan lahden yli. Ja miksipä en, koska minulla ei ollut kiirettä eikä varsinaista tavoitetta.

Menin rantaa pitkin noin Raatosaaren — tai Hannansaaren, jos siitä nimestä tykkää enemmän— korkeudella ja sitten kurvasin lahden yli saaren suuntaan. Näin sain pidettyä oman suuntani jotakuinkin risteävänä ja periaatteessa hieman lyhyempänä moottoreihin nähden.

Hannansaaren jälkeen korjasin suuntaani taas Papinsaarta kohden — ainakin hetkeksi. Nimittäin hetken kuluttua edessä kellui isohko lokkiparvi ja koska minulla ei ollut sinällään mitään tarvetta kyörätä niitä lentoon (niiden kotipihallahan minä oikeastaan olin liikkeellä) niin muutin taas suuntaani ja kiersin ne ikäänkuin perän kautta.

Olen pariin kertaa kiertänyt Papinsaaren, mutta se on aika ryteikköinen merkityksessä vahvaa lehtomaista kasvustoa, ja maihinnousu ei ole ollut helpoin juttu. Mutta ajatus oli, että matala vesi olisi saattanut paljastaa sellaisen paikat, joissa ei tarvitsisi änkeä jonkun magrovemetsän läpi tai murtaa nilkkaa liukkailla kallioilla.

Arvioni oli osunut kohdalleen ja tiedänkin nyt useamman paikan, josta pääsee siedettävän helposti maihin. Pääsin tällä kertaa yhden kallionkupeeseen, jossa ovat jotkut muutkin käyneet. Tein päätelmän nuotiopaikasta, roskista ja yhdestä hylätystä muovisesta puutarhatuolista.

Hiidenveden saaret ovat olleet yllättävän siistejä. Mutta tuo kohta oli hieman poikkeus säännöstä. Ei se mikään kaatopaikka ollut, en sitä tarkoita, mutta jos jaksaa tuoda ruokaa ja juomaa, niin saisikohan ne pakkaukset vietyä myös mennessään?

Istuskelin kallionsyrjällä, söin chili-kana-reissumiehen, yhden Tuplan, pari kuppia kahvia ja jälkiruuaksi polttelin tupakan. Tai kolme. Jep. Minulla tuo kattaus alkaa olla aika vakio retkillä.

Suurimman osan aikaa en miettinyt mitään. Kunhan vain olin. Itseasiassa aivojen sammuttaminen on iso osa melontaa, ainakin minulla. Minun ei tarvitse miettiä ihmisten ongelmia, ei opettella uutta tai selittää vanhaa. Saa vain olla.

Itseasiassa olen kysynyt itseltäni pariin kertaan, että kumpi oikein on tärkeämpää: melominen itsessään vai yksin pidetyt paussit paikassa, jossa tietää taatusti olevansa yksin.

Minulla ei ole tuohon vastausta.

Pakkasin tavarat, tuuppasin itseni rannasta ja jatkoin matkaa. Tällä kertaa matkan jatkaminen tarkoitti palaamista lähtöpuolen rannalle ja suunnan ottamista lähtöpaikan tietämille. Olisin voinut jatkaa niemen ympäri ja piipahtaa Rysätarhan laavulla — mutta tällä kertaa en halunnut Vihdin puoleiselle osuudelle.

Jatkoin niemensyrjää ylöspäin ja keula oli kohti Puumannin laavua. Minulla oli mielessä tehdä toinen pitstop erääseen pieneen syvennykseen pystyjen rantakallioiden juurella, mutta en päässyt maihin. Kivet olivat niin liukkaita. Tai olisin varmaan päässyt, jos olisin suostunut hieman kahlaamaan, mutta moinen operaatio vaatii joko paljaita varpaita tai paremmin pitäviä pohjia kuin mitä sukelluspuolen neopreenisaappaat tarjoavat.

Joten pysähdyin Puumannissa.

Olisin voinut jättää sen väliin. Liikkeellä oli aivan liian paljon ihmisiä. Pari venekuntaa, muutama yöpyjä ja varmaan tusinan verran turisteja. Join hätäisesti kahvini ja pakenin paikalta.

Jonkun matkan päässä on isompi matala kivi, jonka nimi on mielikuvitusrikkaasti Karikivi. Olen viime syksyn hämärissä korkeammalla vedellä meinannut osua siihen. Nyt sitä vaaraa ei ole ja kari on hyvin näkyvissä.

Näkyvyyttä lisäksi parantaa linnut.

Kajakissa on sekin mukava puoli, että sillä pystyy etenemään kohtuullisen hiljaa ja rauhallisesti. Toki lintujen pakoetäisyys on mikä on, mutta silti kajakilla pääsee lähemmäs kuin muilla veneillä.

Minulla on turkulaisena määrätty vihasuhde kanadanhanhiin, koska ne ensin valtasivat ja sitten pilasivat kaikki uimarannat. Mutta muutoin minulla ei ole mitään hanhia vastaan. Silti niitä inhotaan aika yleisesti, mutta rehellisyyden nimissä: suurempi ongelma lokit ovat, jos mökkirantoja mietitään.

Hanhet myös elävät sulassa sovussa muiden kanssa. Jota joutsenet eivät harrasta. Ne itseasiassa ovat melkoinenkin ongelma muulle linnustolle.

Tiedän, että osa häiritsee tahallaan hanhia. En ole koskaan ymmärtänyt moista. Kun ne ovat luonnossa, niin niiden hätyyttämiseen ei ole pienintäkään perustetta.

Kelluin jonkun aikaakin ja ihmettelin niiden toimettomuutta. Pari oletettavasti nuorta kundia nujakoi karin rantavedessä, mutta muutoin hanhet ja lokit ihmettelivät minua ja minä ihmettelin niitä. Ilmassa oli aika paljonkin ihmettelyä.

Jatkoin matkaani ja olin saamassa ympyrän täyteen. Ajatuksena oli tehdä toiseen suuntaan pieni lenkki, mutta vilkaisin kelloa ja kurvasin rantaan. Kiire ei ollut ja mielelläni pitäisin tilanteen sellaisena.

Rantauduin, purin kajakin ja lastasin sen golffin katolle.

Tehollista melonta-aikaa kului 1:54 tuntia ja matkaa taittui 11,3 km. Taukoihin hukkaantui aika tarkkaan puoli tuntia yhteensä, joka oli yllätys. Luulin istuskelleeni pidempään.

2 Likes