Puhallettavalla kanootilla Vanjoella Karkkilasta Maijalankoskelle

Viikko juhannukseen, sunnuntai ja tuulee niin että tukka lähtee päästä. Perheen toisella puoliskolla oli ratsastustunti Karkkilan suunnalla, ja siihen perään katsojan ominaisuudessa lännenratsastuksen harjoituskilpailut. Joten minä pakkautin mukaan itseni ja FitNordin ilmatäytteisen kanootin/kajakin ja pummasin kyydin Vanjoelle. Tai Karjaanjoelle, miksi kukakin sitä sitten kutsuu.

Tuuli ei tee kiusaa joella. Mutta siellä on liian ahdasta kaatuneiden puiden takia, että viitsisi lähteä melomaan kovarunkoisella kajakilla. FitNord on lyhyt ja ketterä, ui pinnassa ja siedettävän kevyt. Mitä parhain valinta siis reissulle, josta ei voi olla täysin varma joutuuko raahaamaan venettä maita pitkin ohi pahimpien rytöjen.

Viime syksynä lähdin vastaavasta paikasta ja se reissu ei ollut puhdasta hermolepoa. Minulla kun oli virtaavassa vedessä nollakontrolli ohjaukseen. Nyt luotto oli korkeampi, koska periaatteessa tiesin miten melaa pitäisi käyttää.

Kun työnsin FitNordin veteen, niin hetken kuluttua luotto romahti. Olin virtapaikassa tiukasti kivien päällä pääsemättä eteen tai taakse. Olin sekoillut ohjausliikkeiden kanssa ja kun piti kaartaa vasemmalle ja kiertää kivet, niin ohjasin oikealle ja suoraan kiville.

Vettä ei ollut kuin polviin saakka, ja vaikka virtaavassa vedessä kahlaaminen on hyvinkin ei-niin-suositeltavaa, niin kahlasin siltä parin metrin matkan rantaan vetäen venettä perässäni.

Syy siihen miksi ei saisi kahlata, johtuu kahdesta. Ensimmäinen on tietysti se, että rauhallisemmaltakin näyttävä virtaus voi viedä jalat alta, ja sitten uidaan. Mutta varsinainen riski tulee siitä, että ei näe pohjaa ja koskentapaisessa on aina kivikkopohja. Jos siinä jalka lipeää niin, että jää jumiin, niin hukkuminen on hyvinkin varteenotettava vaihtoehto. Vesi painaa nurin ja siitä ei sitten enää nousta. Muualla maailmassa on moisissa tilanteissa onnistuttu hukkumaan polvisyvyiseen veteen.

Etenin varovasti käyttäen melaa tukena. Plus jaloissa olevat sukeltamiseen tehdyt neopreenisaappaat purivat aika hyvin kiviin.

Uusi yritys, ja vaikka lopputulos oli ensimmäisen virtauspaikan kohdalla viime vuotista parempi, niin silti olin useammin matkustaja kuin kuski. Välillä tulin railakkaasti perä edellä, välillä kylkimyyryä. Mutta silloin kun ohjaus onnistui, niin se onnistui siedettävän hyvin — ohjaamisen vaan pitäisi onnistua koko ajan.

En päässyt pitkäänkään, kun kohdalle tuli ensimmäinen kulun estävä kaatunut puu. Mitäpä siinä muuta kuin maihin ja FitNord vedettiin polkuja pitkin, ja takaisin veteen.

Vastaava maiden kautta kiertäminen toistui hieman ennen Maijalankoskea.

Muutoin onnistuin joko menemään alta, väkisin yli tai läpi — riippuen oliko vastassa runko vai latvus. Ja ei, latvuksiin ei saa mennä, mutta nuo olivat ohuita ja pinnan yläpuolella.

Latvuksia taasen vältellään viimeiseen asti virtauspaikoissa siksi, että vesi menee niistä esteettä läpi — mutta meloja pysähtyy. Ja kun vene pysähtyy, niin virta alkaa helposti painamaan ylävirran puoleista kylkeä alas ja hetken kuluttua vesi tulvii sisään. Jos siinä vaiheessa joutuu uimasille, niin oksistosta ei pääse irti. Tuo on muuten isossa maailmassa tulvissa yleisin syy hukkumiselle — heti omaan autoon hukkumisen jälkeen.

Välillä olo oli kuin olisi ollut vaelluksella joko hakkuuaukealla tai vesaikossa. Ensimmäisellä kerralla paloi hermot, mutta nyt olin liikkeellä paljon rennommalla otteella. Osaksi siksi, että olin hieman kärryillä siitä mitä oli odotettavissa, osaksi koska en edes yrittänyt suhtautua reissuun kuin matkamelontaan.

Minulla oli kanootti/kajakki (en vieläkään tiedä kumpi tuo on) pariin otteeseen melkoisen täynnä pientä mittarimatoa. Siis niitä oli paljon, ja vielä vähän enemmän. Jossain vaiheessa oivalsin, että kaverit tulivat kyytiin aina kun olin mennyt läpi oksiston, jossa ei ollut lehtiä.

Aika hyvä, tai huono, miten sen ottaa, esimerkki siitä miten ei kiinnitä huomiota ympäristöön, vaan johonkin nippeliin.

Joka kerta, kun toukkaa tuli kyytiin, niin oksisto oli täynnä samanlaista harsoa kuin tuomissa täällä(kin) päin. Joten päätin, että ne olivat tuomenkehrääjäkoin lapsukaisia.

Olen pahoillani. Syyllistyin melkoiseen määrään lapsenmurhia. Nypin niitä nimittäin aika paljon kalojen ruuaksi.

Sudenkorentoja oli vaikka kuinka, erivärisiä ja -kokoisia. Mutta eniten ihmettelin sellaisia metallinsävysinisiä. Todella hienoja lennossa.

Hämähäkkejä oli kyydissä myös aika paljon. Myös erikokoisia ja -värisiä. Eikä yksikään pitänyt minusta. Varsinkin ne pienet hyppivät helposti kirppumaisia metrin loikkia. Kaipa ne oli sitten niitä hyppyhämähäkkejä — googleta jos en tunne, sillä niiden lähikuvat ovat todella sympaattisia.

Eräs vihreä kyytilainen rakensi minuuteissa reppuuni verkon. Kun ihmettelin sitä, niin meinasin ajaa kolarin yhden rungon kanssa. Taas esimerkki siitä miten ympäristön huomioiminen pissii, kun ihmettelee yhtä asiaa.

Kun pääsin laavulle, niin jouduin antamaan häädön. Mutta koska tuo lähes neon-keltaisen-vihreä tyyppi oli demonstroinut millä rutiinilla se verkkonsa teki, niin en tuntenut huonoa omaatuntoa.

Laavulla koin yllätyksen. Joskus olen hieman huolissani kehnosta lyhytmuististani, mutta koska moinen tarveharkintainen muistan-kun-huvittaa on ollut vahva koko ikäni, niin eipä kai pitäisi olla edes yllättynyt.

Olin varma, että olin ottanut evääksi vain yhden Tupla-patukan. Mutta olinkin ottanut mukaan myös kaksi keitettyä kananmunaa — automaattiohjauksella.

Moottori sai hieman kahvia, syömistä ja tupakkaa, joten päätin tehdä lyhyen taaperruksen. Laavulta lähtee huoltotien tapainen, josta tiesin päästävän jossain vaiheessa asvaltille.

Tappavan sadan metrin ylämäen jälkeen löysin jonkun pienemmän seuran agilitykentän. Tuota… koiria ei sitten pitäisi juoksuttaa ja hyppyyttää moisella alustalla. A-esteen pintamateriaali oli kuin tartania, johon oli upotettu hiekkaa. Taatusti liu ja puree kiinni kuin tauti, mutta ei koiran tassuja moiseen alustaan ole suunniteltu — ellei tarkoitus sitten ole juurikin kuoria pintakerros, tai negatiivisen alustakokemuksen myötä opettaa koira menemään hitaammin esteen.

Siellä oli myös pieni lemmikkien hautausmaa. Kävin vilkaisemassa, mutta kurkin koko ajan olkani yli josko joku perinjuurin vittumainen kissa lymyää jossain (jos et ymmärrä viittausta, niin tappio on sinun).

Palasin takaisin laavulle päivitellen kukkasia, varsinkin yhtä violettia.

Sukellusneopreeni, jossa varpaat uivat tilkassa lämmintä vettä, ei ole sitten ihan ykkösvalinta kävelykengiksi.

Kun esittelin videolle Jetboilin hankalaa astian kiinnitystä, niin puhelin loihe kertomaan akun varauksen olevan 20 prosentissa. En tiedä mikä sen söi parissa tunnissa — ehkä taustalle auki unohtunut Facebook ja säätiedotus yhdessä videoinnin kanssa. Mutta minulla ei ollut varavirtapankkia mukana, joka minulla on yleensä aina repussa. Nyt jätin sen pois, koska en ole tarvinnut moista näillä lyhyillä päivämatkoilla. Paitsi sitten nyt.

Kävelin vilkaisemaan Maijalankosken loppupäätä miltä se näytti. Koskesta pääsisi läpi, mutta sitten savottatyömaan malli näytti jatkuvan. Palasin laavulle pohtimaan jatkoa.

Olisin voinutkin jatkaa kaatuneiden puiden, uivien latvusten ja uppotukkien kanssa väistelyä, mutta nouto alkoi mietityttämään.

Jos akku loppuisi, niin mistä ja mihin aikaan? Paikannuksen täytyisi toimia, että minut löydettäisiin. Lisäksi pitäisi olla jonkinlainen arvio saapumisista. Sitä pohtiessa akku tipahti 15 prosenttiin ja päätös oli valmis — tämä retki oli tässä.

Hilasin veneen maihin, purin tavarat ja tyhjensin FitNordin niin ilmasta kuin vedestäkin, ja viikkasin sen kantokassiinsa. Jouduin tekemään kolme reissua — muistathan sen ylämäen… — ennenkuin kaikki oli agilitykentän varrella.

Lähetin tiedon osoitteestani sekä akkutilanteen, ja aloin odottamaan. Keitin siinä samalla sitten kahvia.

Jossain vaiheessa istuminen alkoin puuduttamaan, ja kävelin tietä eteenpäin. Uteliaisuuttani, että näkisin mitä siellä on ja kuinka kaukana asvalttitie olisi. Parikymmentä metriä ja vastassa oli puomi. Joten u-käännös ja taas kolme kantoreissua, että sain tavarat puomin oikealle puolelle, eräänlaiselle parkkipaikalle.

Viritin kamat kasaan, pehmustetta alle ja otin puolen tunnin torkut.

Olin siinä vaiheessa odottanut noutoa toista tuntia, joten ennakoin odotuksen jatkuvan. Ratkaisu oli selvä: keitin kupin kahvia. Samalla hetkellä kuin sain kahvin kuppiin, niin tuttu golf kaartaa paikalle.

Kamat autoon, kahvi kanervikkoon ja kotiin.

Seuraavaksi pitäisi pestä saviset varusteet ja pohtia, että mitä seuraavaksi suunnittelisi FitNordin pään menoksi — minulla alkaa olla näillä koordinaateilla jokimelonnat tässä. Ehkä kerjään kyydin kahdeksi yöksi Fiskarsin seudulle ja teen hyppyjä pikkujärveltä toiselle.

Mutta jokia en enää tee, ja isommalle vedelle lähden kovarunkoisella.

Ja loppuun aina pakollinen päiväkirjavideo: