Pikainen Hiidenveden ympyräreitti tihkusateessa

Tarina alkaa kuten niin usein ennenkin. Auto tuli kotiin, kajakki siirtyi auton katolle ja minä suuntasin Hiidenvedelle. Vaihteeksi Pääkslahden puolelle, koska tarvitsen taas tauon Vihdin Kirkkojärven puolelta. Lisäksi tuuli hieman ja ajattelin hakea rutiinia lisää tuulessa melomiselle ilman peräsintä

Reissusta tuli eräänlainen ympyräreitti. Tai ainakin soikio.

Matkaa kertyi 10,9 km noin 1:47 tunnin melonta-ajalla.

Vielä on syksyä jäljellä

Säätiedotus uhkaili tihkusateilla, mutta karttojen mukaan niiden piti kertää Hiidenveden luoteishaara ja kiusata enemmän juurikin Vihdin puoleista päätä. Tuo oli varsinainen syy lähteä toisaalle, vaikka toki hillitty tuuli ja treenillisempi ote oli myös kuvioissa mukana.

Tuuppasin itseni rannasta aika tarkkaan kello 18, joten päivien lyhyys määritteli, että kaksi tuntia olisi maksimiaika kellunnalle. Suuntasin keulan järven yläpään suuntaan, sinne hollille minne Vanjoki laskee. 3 m/s etuvasemmalta ei ole sinällään mikään ongelma, mutta hetken aikaa jouduin kertaamaan kajakin hallintaa, kun peräsin ei pidä suuntaa.

Kun kajakki liikkuu, ja koska siinä ei ole varsinaista köliä, niin se pyrkii nostamaan keulan tuuleen. Ja kun vauhti loppuu, niin se kääntää sivunsa tuulta vastaan. Peräsin auttaa estämään tuota, mutta kun sitä ei käytä, niin kajakkia kallistamalla pyritään samaan.

Tuulenpuoleista syrjää painetaan ikäänkuin syvemmälle veteen. Koska silloin veden tuki ja paine vähenee toiselta puolelta, eli tässä tapauksessa tuulen alapuolelta, niin kajakki pyrkii kääntymään sinne. Kun kaksi vastakkaista voimaa, tuulen aiheuttama pyrkimys kääntyä tuuleen ja kajakin kallistamisen aiheuttama kääntyminen tuulen alle, ovat yhtä suuria, niin ne kumoavat toisensa — kajakki kulkee suoraan.

Puhdasta fysiikkaa. Kun koulussa käsiteltiin voimien vektoreita, niin kuinka moni totesi, että koskaan ei moisia tarvitse? Jep. Nyt tarvitsee. Ei laskujen takia, vaan että ymmärtäisi mitä tapahtuu ja miksi.

Kun vene alkoi mennä sinne minne halusin, niin oli aikaa ihmetellä rantoja. Sama vesi kuin Vihdin puolella, mutta monellakin tapaa kuitenkin erilainen. Sillä puolella Hiidenvettä on isommat selät ja johtuen Etelä-Suomen vallitsevista tuulista, niin siellä on harvoin täysin tyyntä ja vielä harvemmin niin rauhallista, että mitään aallokkoa ei olisi.

Nuo yhdessä aiheuttavat sen, että rannat ovat hieman karumpia. Ei ero ole suuren suuri, mutta sen huomaa melkoisen äkkiä.

Olin ollut päivää ennen Vihdin puolella. Siellä ruskan alku on vielä hyvin vaatimatonta. Toisella puolella Pääksniemeä oltiin jo pidemmällä. Ei tuolla olla tietenkään lähelläkään jotain Lapin tai Itä-Suomen värejä, mutta keltaisia koivuja oli enemmän. Tai sitten yksi yö oli tehnyt tehtävänsä.

Aika tarkkaan siinä pisteessä, jossa neljäs kilometri tuli täyteen, on pieni kallion syrjä. Sen molemmissa päissä on rautaportaat mäelle ja vedenpinnan tasolle on valettu kapeahko kulkureitti. Koko matkalle oli valettu myös betonipollarit. En tiedä kuinka vanha se oli, mutta ei sitä ihan viime viikolla ollut tehty.

Olen sitä ohimennessäni ennenkin ihmetellyt, mutta nyt tein hieman pujottelua, että pääsin lähemmäs. Värit pysäyttivät.

Ihan kuin villiviiniä.

Suunnan muutos

Aloin lähestyä lahtea, jonka perälle Vanjoki laskee. Alunperin suunnitelmissa oli mennä vilkaisemaan Vanjoen veden korkeutta ja sitten lähteä paluumatkalle. Mutta ajoinkin keulan kaislikkoon hieman ennen lahtea, Kuninkaanlahti nimeltään, ja pidin kelluvan paussin.

Taivas ei näyttänyt mukavalta.

Ei sieltä mitään taifuunia ollut tulossa, mutta leveähkö tihkusaderintama kylläkin. Se mitä ei sääkarttojen mukaan ollut.

Ei minulle ole koskaan tihkusade ollut mikään ongelma. En yleensä edes pukeudu moisen takia, vaan menen hupparilla ja lippalakilla, tai mikä sitten sattuu päällä olemaan. Melontaa varten olin kylläkin pukeutunut.

Tihkusateen kestävä takki, alla kuivapuku ja kajakin aukkopeite pitämässä housut kuivana — enemmänkin taskussa olevien tupakoiden takia, koska alla oli… kuivapuku. Ei siinä kastu päätä lukuunottamatta mikään muu.

Mutta tihkusade syyskuun puolen välin jälkeen iltahämärän kynnyksellä ei tunnu naamassa mukavalta. Vielä vähemmän korvassa, jos tulee sivulta.

Sadealue oli tulossa suoraan kohti koko järven leveydeltä. Ei se syvä ollut, koska takana näkyi selkeämpää taivasta, mutta silti. Olin tuossa vaiheessa melonut noin kolme varttia, ja koska aikaa oli kaksi tuntia ja olisi mukavaa pitää kahvipaussikin, niin päätin palata takaisinpäin.

Tipautin peräsimen veteen. Tekniikkaharjoittelun aika oli ohi ja nyt halusin vain helppoa rutiinietenemistä — varsinkin kun tuulisi hetken aikaa puhtaasti sivulta.

Suuntavalinta ei ollut loogisin mahdollinen. Siirryin vastarannalle, joten hukkasin jonkun verran aikaa ja sadealue ehti päälle. Olisin saattanut ehtiä sitä karkuun, jos olisin melonut lujaa, mutta kuten sanottua — ei minulla ole henkisiä ongelmia itse tihkun kanssa. Halusin sen vain selkäni taakse.

Tulin myötätuulessa ja -aallokossa kevyessä tihkusateessa takaisinpäin Se ei todellakaan kestänyt kauan, hyvä jos edes 15 minuuttia. Joka oli tietenkin helpotus, koska suurin murheeni sillä hetkellä oli kahvitaukoni, jonka toivoin saavani pitää ilman taivaalta tulevaa kosteutta.

3 m/s ei ole mitenkään ihmeellinen tuuli. Aika tavallinen ja melominen vastatuuleen on hyvin pitkälle kuin ajaisi polkupyörällä vastaiseen. Ei se kivaa ole, mutta ei siitä otsikoita saa aikaiseksi.

Se vaikuttaa kajakillani kuitenkin vauhtiin. Nykyään melon aina samaan tahtiin ja samalla voimalla, joten tuulen suunta ja nopeus vaikuttaa vauhtiini. Tyynellä nopeus on rauhallisella matkavauhdilla 6,2 - 6,5 km/h. 3 m/s vastatuulessa etenen vauhdilla 5,6 - 5,8 km/h. Eli melkein kilometrin hidastuu.

Samalla tuulella myötäiseen meno on 7,5 - 7,9 km/h, hieman aalloistakin riippuen. Eli saan kilometrin verran etua verrattuna tyyneen — mutta 2 km/h lisää menomatkan vastatuulen suhteen.

Pieniä eroja, mutta ne vaikuttavat ihmeellisen paljon, kun alkaa miettimään kokonaismelonta-aikaa.

Jos verrataan pätkänopeuksia, niin erot ovatkin suuria. Tyynellä hetkellinen huippunopeus oli ollut päivää aiemmin 9,3 km/h. Nyt, kun samaan hetkeen osui hyvä melanvetosarja, sopiva tuulenpuuska ja kiva aalto, niin maksimi olikin 21,6 km/h.

Harmi vaan, että nuo ovat hetkellisiä huippuja, eivät sen kummallisempaa.

Kilometrimerkin 7 kohdalla on Kiihkelyssaaret. Isompi ja pienempi, ja isompikin on pieni. Olen parikin kertaa pysähtynyt tauolle isommalle, koska pienemmällä on ollut liika porukkaa. Pienempi on suositumpi, koska siellä on muutamakin hiekkapohjainen ranta, kun taasen iso on ympäriinsä kalliota.

Koska on syksy, ja ilta, ja tihuttaa, niin siellä ei ollut ketään. Joten pääsin ensimmäisen kerran rantautumaan pienemmälle Kiihkelyssaarelle.

Tulipaikka, muutama terassituoli, tyhjä hiilisäkki, roskis… Tuo on niin kovassa käytössä, että se on maaperältäänkin enemmän puistomainen. Paljon siellä telttaillaan.

Minulla oli ollut kaupassa käydessä nälkä ja piti hakea reissari. Mutta taisi tapahtua joku freudilainen ajatushärö ja oivalsin vasta kassalla, että hihnalla ei ollut ruisleipää, vaan puolikas pullapitko.

Ei moista voi säästää, joten söin sen kaiken.

Mutkan kautta suoraan

Alkoi hämärtämään kunnolla, eikä pilvinen taivas yhtään helpottanut. Suorinta tietä Pääkslahden venerantaan olisi ehkä hilkun vajaa kaksi kilometriä, joten tein taas loogisen ratkaisun. Jatkaisinkin suoraan yli vastarannalle, tulisin sitä pitkin oikeille leveysasteille ja palaisin takaisin veden yli.

Ennen varsinaista aukon ylitystä pysähdyin sen verran, että sytytin itselleni kulkuvalot. Olisi sen voinut jo rannassakin hoitaa, mutta ei ollut tullut mieleen.

Ehkä hieman turhaa, koska ketään muuta ei näkynyt missään. Mutta olin aikeissa ylittää kahteen kertaan veneväylän paikassa, jossa ajetaan aina niin lujaa kuin moottori sallii.

Loppumatkasta puuttui kaikki kiinnostavuus. Valo väheni siihen malliin, että rannat alkoivat muuttua muodottomiksi. Tuuli oli lähes tyyntynyt ja vesi näytti pienellä aallokollakin kuin se olisi ollut öljyä.

Menin yli, tulin alas ja palasin takaisin toiselle puolelle ja rantaan. Kajakki pakkaantui auton kyytiin ja kohta olin kotona kauhomassa lautaselle sipulipihviä. Eettistä tai ei, niin naudan kokoliha on hyvää.

Kyllä se sitä varmaan on, ainakin näyttää erehdyttävästi siltä kun kuvaa suurentaa ja tarkkaan katsoo.

3 viestiä erotettiin uuteen ketjuun: Villiviini — koristekasvien uhka vai vitsaus?