Piipahdus Hiidenpirtin naapurissa

Heinäkuinen perjantai ja säätiedotus väitti kello 19 asti 4 m/s tuulta, joka sitten laantuu 2 m/s tuuloseksi. Koska mitään muutakaan ei ollut niin kajakki, tuo Vihdin tunnetuin hankkijanoranssi muovinen uppotukki, auton katolla ja suuntana Vihdin Pääkslahti — tai olisi ollut muutakin, mutta asioilla on tärkeysjärjestyksensä.

Tuulen suunta oli sellainen, että se pääsi painamaan Lohjan suunnalta, oikeammin vanhan ykköstien sillan ja Hiiden pirtin suunnalla eli Isontalonselältä Kiihkelykselältä suoraan Pääkslahteen. Joten aallot olivat korkeammat kuin mitä normaalisti 4 m/s ja puuskissa tupla nostaisi.

Toki aallonkorkeus täytyy laittaa kontekstiin. Ei ne varmaan olleet mainittavia aaltoja kenenkään muun mielestä kuin minun. Mutta minä en ole edelleenkään sinut liikkuvan veden kanssa, kun olen kajakissa.

Menin parisen kilometriä rantaa pitkin ja sitten käännyin selän ylitykseen ja sain aallot etuvasemmalta — paapuurin puolelta siis, kuten me sailorit tapaamme sen ilmaista. Lähdin ylitykseen minun makuuni turhan leveästi kohdasta, mutta minulla oli straregia — puolella välissä on Kiihkelyssaaret. Kaksi pientä saarta — toinen isompi pieni ja toinen aika pieni. Laskin sen päälle, että jos alkaa ahdistamaan, niin saan vedettyä sielle itseni ja kajakin sivuparkkiin.

Minulla alkaa jo melominen sujua. Ei siis missään nimessä millään huipputasolla, mutta alempien lohkojen puulaakisarjan laatua. Ja koska tarvitsen kokemuksia, ja oppia vain olleessaan pois mukavuusalueelta, niin moinen laineilu oli omiaan siihen hommaan.

Tuin henkisen asenteeni muutamaan osaavampien väitteeseen:

  • kajakki ei kaadu normaaleissa olosuhteissa ollessaan liikkeessä
  • kajakki ei kaadu, kun pitää pään keskilinjalla
  • kajakki ei kaadu, kun kallistaa/kanttaa sitä aaltoa päin

Hetken aikaa tunsin oloni… en ihan niin turvalliseksi. Tiesin, että takana turvallinen ranta kaikkosi koko ajan kauemmas. Mutta aloin hissukseen saamaan juonesta kiinni ja yhtä äkkiä olikin sellainen olo, että eihän tässä ole mitään ihmeellistä. Kuin ei ollutkaan. Mutta pelkotilat eivät häivy sillä, että rationaalisesti selittää, että ei tämä aaltoilu kaataisi ylipäätäänkään mitään. Elämä helpottuu vasta sitten kun kokeilee ja oivaltaa.

Puolen välin jälkeen en vaivautunut enää ottamaan suurimpiakaan aaltoja keula edellä, vaan pidin suuntani ja nostin nopeutta. Loppupätkällä ennen saaria tutustuin hassuun tunteeseen. Isommat aallot ikäänkuin nostivat kajakkia keskeltä ja pyrkivät pyöräyttämään sen poikkittain aaltoja vastaan.

Js olet koskaan joutunut autolla vesiliirtoon, niin tiedät tunteen. Auto yhtä äkkiä kohoaa ja kevenee. Tuo oli hyvin pitkällä samanlainen tunne — mutta yhdellä oleellisella erolla: autossa häviää ohjaus, kajakissa ei. Opin poikkeuksellisen nopeasti korjaamaan pyrkimyksen pyörähtää 90 astetta, jo heti kun tunsin ensimmäisen liikkeen oloisen takapuolessa.

Niin pitkälle keskittyminen ei riittänyt, eikä osaaminen, että olisin oivaltanut miksi noin kävi. Oliko melan veto väärältä puolelta aallon suhteen, vai oliko mela ylipäätään kokonaan poissa vedestä? Oliko istunta toispuolinen, jolloin ikäänkuin käänsin kajakki painopisteellä ja aalto vain auttoi siinä?

Ja minähän en olisi minä, jos olisit tyytynyt nauttimaan melomisen sujumisesta tilanteessa, jota olin vain hetki aiemmin pyrkinyt välttämään. Murehdin jo valmiiksi, että mistä tiedän koska aallot ovat aidosti liian haastavia minulle ja kalustolleni, ja olenko rakentamassa katastrofin pohjaa väärän varmuuden myötä.

Niin tai näin, niin paluumatkalla en kääntänyt enää keulaa edes moottoriveneiden peräaaltojen takia. Ja tuo oli iso kehitysloikka minulle.

Pysähdyin silti paussille. Olin hieman liian väsähtänyt, joten halusin kahvipaussin. Ja tupakkaa.

Pienemmässä Kiihkelyssaaressa on hyvä ranta. Mutta siellä oli telttoja, agregaatti huudattamassa poppia, pari venettä ja ainakin yksi vesiskootteri. Joten suuntasin isommalle saarelle, jossa ei ole kunnollista maihinnousupaikkaa, Mutta vastakkaisella puolella oli yksi kallioranta, jossa pienellä kikkailulla ja kahlaamisella pääsi rantaan liukastumalla kallioilla.

On siellä joku muukin aikaansa viettänyt, koska paikalla oli nuotiopohja.

Olen koko kevään ja kesänalun ihmetellyt, kun en näe muita melojia. Heitä kuitenkin riittää Hiidenvedellä. Olin saanut kaadettua itselleni kupin kahvia ja sytytettyä tupakan, ja istuskelin kalliolla katsellen kaikkoavia uhkaavia sadepilviä. Nautin yksinäisyydestä noin kolme minuuttia. Sitten paikalle saapui kanoottikunta. He rantautuivat ja samantien toiselta puolelta ilmestyi kolmen kajakin retkue — rantautuivat myös.

Mukavia ihmisiä ja kanoottiporukalla oli mukanaan pari mukavaa koiraa. Joten ei, en valita tilannetta. Olen vaan tottunut olemaan noilla reissuilla yksin, joten kontrastia oletuksesta moiseen sosiaaliseen tilanteeseen löytyi. Ja kaipa minullekin tekee hyvää aika ajoin vaihtaa muutama sana ja harrastaa small talkia ihan elävien ihmisten kanssa.

Lyhyt paussi venähti tunniksi.

Jatkoi matkaa vastarannalle ja saavuin itselleni kartoittamattomille vesille. En ole koskaan ollut sillä puolella Hiidenvettä. Meloin rantoja pitkin Hiidenpirtille asti ja totesin, että sosiaalisuuteni ei riitä kaljaporukoihin. Olin nimittäin hieman harkinnut yhden terassioluen ottamista — mutta en sentään ihan räkälätasolla, vaikka ei minulla ole sinällään mitään räkälöitä vastaan; olen aikoinaan oman mittani verran niissä aikaa viettänyt ja mielenkiintoisempia ihmisiä siitä ympäristöstä löytyy kuin pintaliitomestoista. Mutta aika aikaansa kutakin, ja se aika on mennyt minun ohitseni jo 20 vuotta sitten.

Päätöstä vahvisti samaan aikaan laiturille saapunut venekunta. Pieni matala peltivene, perätuuppari. Kuusi ihmistä kyydissä, eikä yksikään ollut selvä eikä tietenkään pelastusliivejä. Parras ei ollut montaa senttiä veden yllä ja kun peräprutku sammutettiin ja keula painui, niin olin aivan varma, että se uppoaa. Pääsivät kuitenkin juomiensa äärelle.

Joten meloin vanhan ykköstien sillan alta, ihan vain siksi, että pystyin, ja suuntasin taas vastarannalle. Eli aloin palaamaan takaisinpäin ympyräreitilläni.

Joku oli sillalla kalassa. Viisi vapaa oli kiinnitetty kaíteeseen. Varmasti hauskaa, mutta ei ole ihan sitä mitä minä hakisin kalastuksesta. Jos siis ylipäätään joskus kalastaisin.

Paluumatkalla nuolin rantoja pitkin. En siksi, että olisin turvallisuussyistä moiseen ryhtynyt. Ei ollut edes tarvetta — tuuli oli rauhoittunut ja oli myötäinen, sekä aallot olivat enää matalia maininkeja. Olin utelias ympäristöstä. Kuten jo mainitsin, niin tuo oli ensimmäinen kerta noilla kulmilla.

Oikeastaan mikään isompi vesi ei ole täysin suora vesilinjaltaan. Löytyyhän sellaisia pätkiä niin meren rannikoilta ja Järvi-Suomen suunnalta, mutta eivät tavallisia ole. Joten lahtia ja lahdelmia löytyy. Hiidenvedellä sellaisia pieniä, sisämaahan päin mitattuna syvempiä pistoja löytyy enemmälti juurikin Hiidenveden itäiseltä, Nummelan puoleiselta, syrjältä. Johtunee varmaan jääkaudesta, koska vastarannalla taasen on jyrkät kalliot ja louhikot,

Vauhti tipahti ja melontamatka lisääntyi, koska kiersin ne. Loukkasin jokamiehenoikeuksia kulkemalla liian lähellä rantoja, mutta siellä oli hyvin pidettyjä mökkejä.

Nostin jossain kohtaa melan poikittain kajakin kannelle. Kaivoin kansilaukusta — minulla on nykyään sellainenkin — vesipullon ja Tupla-patukan. Kelluin rauhakseltaan lievässä myötätuulessa, söin suklaani ja pällistelin miten sorsaemit ja silkkuuikut elelevät samoissa porukoissa. Kaipa siinä täys- ja puolisukeltaja jotenkin täydentävät toisiaan. Ei ne ainakaan samoista ruuista riitele.

Aloin lähestyä ympyräreittini viimeistä kääntöpistettä. Tai siis oikeammin neliöhön tuo reissu oli. Kello alkoi lähestyä iltakymmentä, ja vaikka kiire ei ollut, niin kurvasin veden yli takaisin lähtöpaikalleni.

Käytin melontaan aikaa 1:55 tuntia ja katoin 11 kilometriä. Taukoineen oli reissussa kuitenkin kolme tuntia. Voisi sitä huonomminkin viettää perjantai-iltansa.

1 Like

:rofl:
Anteeks, tää vaan oli niin hauska ilmaisu.

Jäitkö odottaa kun ne lähti ensin ja käytitkö tilaisuuden hyväksi katsomalla niiden melontatekniikkaa?

Aina kun mä luen jotain, ihan mitä vaan niin mä näen mielessäni tapahtumat. Ja kun mä luen näitä melontajuttuja niin melkein oon itsekin ollu melomassa.

Ensimmäisenä minä sieltä poistuin. Mutta se kanoottipoppoo jäi yöksi ja halusin nähdä miltä yksi heidän riippumattonsa näytti luonnossa.

Piti laittaa kuva siitä matosta, mutta aikuisiän dementia hävitti nimen. Kyllä se kohta tulee :rofl:

Ajattelin ettet kehtaa kun et ole niin varma taidoista.

Illalla kun menee nukkumaan niin sitten sen unohtuneen asian aina muistaa ja sit ei jaksa enää nousta ja käydä kirjaamassa sitä minnekään ylös :see_no_evil:

Nyt muistan sen riipparin nimen. Amok.

kuva

Maksaa ilman tarppia 350 euron paikkeilla, ja joka paikasta loppu.

1 Like