Pääkslahti: melonretken koeajo kajakilla ja yhden yön yöpyminen

Minulle melonta melontana ei ole mikään kannuste. Fyysinen toiminta on minulle lähtökohtaisesti vastenmielistä. Melonta, ja kajakki, ovat minulle työkaluja nähdä luontoa ja retkeillä. Aivan kuin päiväretkiä ja pidempiä vaelluksia, mutta vesillä.

Olen kuitenkin huomattavan tuore melonnassa. Foorumilta löytyy kyllästymiseen asti tarinaa kamppailuistani melonnan alkeissa. Joten aivan samalla tavalla olen totaalinen amatööri retkimelonnassa. Sitäkin täytyy harjoitella.

Ylipäätäänhän retkimelontaa ja retkivaellusta erottaa toisistaan vain kaksi tekijää:

  • kantoväline, eli kajakki/kanootti vastaan rinkka
  • kulkumaasto, eli vesi vastaan maa

Ei niillä tuon enempää aitoa eroa ole.

Testipenkki

Ennenkuin lähtee minkäänlaiselle vähintään yön yli kestävälle reissulle, niin uudet varusteet on testattava. Toki saa kokemuksia, kun opettelee uuden teltan kasaaminen maastossa tai alkaa ensimmäistä kertaa pakkaamaan rinkkaansa (tai kajakkiaan) tunti ennen reissuun lähtöä, mutta ehkä aivan kaikki kokemuksia ei kannattaisi hankkia.

Olin jo ehtinyt opetella riippumaton ja tarpin roikottamiset, sekä miettinyt hieman mukaan otettavia tavaroita. En kuitenkaan ole aivan aloittelijatasoa retkeilyssä, joten en tuon enempää tarvinnut harjoittelua.

Mutta kajakin lastaaminen onkin aivan uusi maailmansa minulle. Minulla oli käsitys siitä miten se tapahtuu, mutta aika harvoin näin olen ajatellut kohtaa todellisuuden. Ja tietysti tein sen lähtöpäivänä, mutta oma puolustukseni on, että en taistellut kelloa vastaan.

Kyse oli kuitenkin lähtöjään siitä, että halusin kotinurkilla harjoitella

  • kajakin lastaamista sekä purkua
  • lastatun kajakin melomista
  • yöpymistä riippumatossa

Pääkslahti ja Hiidenvesi

Ajaksi valikoitui 10. - 11.6.2022, perjantai ja lauantai. Ihan niin yksinkertaisista syistä, että säätiedotus lupasi perjantaiksi puolipilvistä ja 1 - 2 m/s tuulenvirettä, lauantaiksi myötätuulta 2 - 3 m/s. Plus reissuni mahtui perheen muihin suunnitelmiin.

Sain kyydin Pääkslahteen, paikallisen lasikuituliitericampingin kylkeen. Tarkoitus oli meloa Pääksniemen ympäri, piipahtaa ihmettelemässä Papinsaarta, ja päätyä Hiidenvede purjehtijoiden ylläpitämälle laavulle nimeltään Rysätarha (minulla on ihmeellinen este oppia tuota nimeä).

Olin laskeskellut, että minulla uppoaisi tuohon noin 8 km matkaan pari tuntia – vaikka aika ei merkityksellinen ollutkaan.

Matkaa kertyikin sitten 7,5 km ajassa 1:20 tuntia.

Seuraavana aamuna oli ajatuksena meloa suoraan Vihtiin kirkonkylälle, josta minut noudettaisiin. En siis olisi missään vaiheessa niin kaukaa kotoa, etteikö minua voisi noutaa puolen tunnin varoitusajalla.

Tiesin, että paluumatka veisi tunnin ja olisi hieman vajaa 6 km. Toteutunut olikin 58 minuuttia ja 5,8 km — itseasiassa matka meni nopeammin, mutta rantautuminen Vihdissä ei ollutkaan ihan rutiinijuttu.

Rannassa oli Suomessa asuville virolaisille suunnatut bileet (sisäänpääsy 25 euroa, pehmis 4 euroa ja kaikki muutkin hinnat tuossa suhteessa…). Kunta oli suuressa viisaudessaan antanut heidän aidata koko rannan sekä koulun ja urheiluhallin parkkipaikan. Venelaskut olisi pitänyt hoitaa Nummelassa. Tuota ei sitten oltu kerrottu kunnan sivuilla eikä tapahtuman yhteydessä.

Näin kuulemma tehdään kylää elävämmäksi. Minulla on hieman toisenlainen näkemys – kuten että annettaisiin kylällä nauttia kesästä vapaammin ja siirtää moiset festarit kylän keskustassa toiselle isommalle kentälle.

Me ajoimme kuitenkin festarialueen läpi, ja sain kotimatkan suoraa tietä rannasta kotiin.

Melonnan summaus

Melonta sujui. Ensimmäinen kilometri oli hieman säätämistä, mutta kun lopetin yrittämisen, niin sain rytmistä kiinni ja melontatekniikka lakkasi olemasta uutisaihe. Se sujui.

Onnistuin vihdoin siinä mitä halusin: edetä vettä pitkin maailmaa ihmetellen raivomatta omista taitovajeistani melan varressa.

Siedettävää vauhtia

Viimeinen kolmannes ensimmäisestä päivästä meni loivaan 3 m/s vastatuuleen, mutta ei siinäkään ollut mitään mainitsemisen arvoista.

Paluumatka meni jopa jossain suhteessa paremmin. Luulin melovani rauhallista 5 km/h vauhtia, mutta kello alkoikin huutelemaan 7 km/h tasoa. Viimeisen kilometrin tulin tarkoituksella lujempaa, mutta melottavaa vauhtia, ja pääsin 8 km/h nopeuteen. Ei tuolla minun leveähköllä peruskajakilla paljon ihmeellisempiin vauhteihin pääsekään — ainakaan ilman reippaammin kovempaa työtä sekä ehkä toisenmallisella melalla.

En minä koko päivää haluaisi meloa millään 7 km/h nopeudella. Mutta kaavamainen 5 km/h keskivauhdiksi on sellainen, että tuon (ensimmäisen kokonaisuutena onnistuneen) melonnan jälkeen uskallan itselleni laskea pidemmilläkin päivämatkoilla.

Määrätty melonnan helppous näkyi myös kellon sykekartassa. Mennessä keskisyke oli 135, joka on minulle aika tavanomainen, jos liikun millään tavalla. Paluumatkalla se oli muutaman lyönnin korkeampi, koska se nopeaampi pätkä hilasi sykkeen piipahtamaan 158:aan. Jokunen viikko sitten minulla oli helposti suurimman osan aikaa syke tuolla tasolla, vaikka vauhti oli hieman matalampi. Tulee ihan tekniikasta, tai sen puutteesta.

Kyynärpään merkitys

Suurin muutos melontatekniikassa ei tullut kovasta yrittämisestä luopumisesta, vaikka silläkin on merkityksensä. Melonta muuttui, kun aloin pitämään kyynärpäitä lähellä vartaloa. Silloin samalla käsivarsi nousee enemmän pystykulmaan, jolloin ranteita joutuu hieman vääntämään mutkalle. Nuo yhdessä aiheuttavat sen, että liike on itseasiassa hallitumpi. Ainakin minulla.

Aiemmin minulla nousi kyynärpää ylemmässä työntävässä liikkeelle ylös vaakatasoon, että sain enemmän voimaa taakse. Voimakysymys poistui listalta sen jälkeen, kun aloin tajuamaan mitä lantiosta lähtevä ylävartalon kierto aidosti tarkoittaa.

Punaiset peukalonhangat

Että kaikki ei olisi aivan aurinkoista, niin onnistuin hankkimaan itselleni hiertymät peukaloiden juureen. Moiset tulevat kahdesta syystä:

  • tottumattomuus
  • otevirhe

Tottumattomuuteen auttaa se mistä moinen on tullutkin, eli tekemällä enemmän. Hansikkaat auttaisivat, pala ilmastointiteippiä toimisi myöskin ja jo käsien kastelukin olisi tuonyt helpotusta. Ainakin siihen asti, että nahka oppii uuteen rasitukseen.

Otevirhe on kuitenkin se mihin täytyy enemmän kiinnittää huomiota. Hiertymät tulevat, kun puristaa melan vartta liian lujaa – rystyset valkoisena kuolemaa pelkäävän puristusote.

Melasta ei itseasiassa useinkaan tarvitse suuremmin puristaa, eikä tasaisella vedellä koskaan. Työntävässä kädessä sormet irtoavat ja työntö tapahtuu kämmenellä. Peukalo ja etusormi vain pitävät otteen paikallaan. Eli eräällä tavalla mennään pikkurilli ojossa kuin hienostelevasti teetä juodessa.

Vetävä käsi, eli alempi, joka ei siis todellakaan saa vetää, pitää sen verran melan varresta kiinni, että saa ohjattua melaa. Se siitä. Tuon enempää ei tarvita. Muistan aika tyypillisesti tuon sen kolme minuuttia, johon torakan kärsivällisyys keskittymiskyvyssä riittää.

Pukeutuminen

Koska ollaan jo kesäkuun puolella, niin en pukenut Ursuit MPS välikuivapukua. Oli ihan riittävän lämmin ilman sitäkin.

Minulla oli teepaita ja housut. Päässä lippalakki ja aurinkolasit. Sen sijaan jalkinepukeutumista hieman murehdin, koska en pidä varpaiden kastumisesta. Kyse ei ole niinkään mukavuudesta, tosin en pidä kylmistä varpaista, vaan kramppipelko.

Minulla on 5 millin neopreenistä tehdyt sukellussaappaat. Ne ovat mukavat, mutta niissä on kesäpukeutumisessa yksi hankala ominaisuus: vesi tulee sisään vetoketjusta ja varren suuaukosta, kuten märkäpukeutumisessa kuuluukin. Eikä valu pois, joka sekin on haluttua märkäpukuakselilla — ja juurikin se on ongelmana. Vesi jää saappaisiin.

Ratkaisin tuon dilemman vetämällä alle anatomisesti muotoillut neopreensukat. En ihan tiedä mitä anatomisuus tässä tarkoittaa, koska ne ovat nilkan kohdalta niin tiukat, että pukeminen ja riisuminen ovat todella vaikeita.

Lopputuloksena minulla oli alkukesän lämpimänä päivänä jotain 7 millin edestä kerrospuettua neopreeniä varpaiden suojana – ja varpaiden hikoilu oli myös samaa luokkaa.

Olen nyt hylännyt sukat kokonaan, ja saappaat saavat odottaa syksyn viileämpiä aikoja ja Ursuitin kuivapukua.

Paluumatkalla tein kuten melojat enemmän tai vähemmän tekevät lämpimillä keleille. Paljaat varpaat ohuissa kangastossuissa, jotka kuivuvat jaloissa todella nopeasti.

Kajakin ahtaaminen ja rahti

En punninnut paljonko minulla oli painoa mukana. Olisi varmaan pitänyt. Mutta arviolta 20 kg enintään. Ei se melontaan tai kajakin uppoumaan mitään vaikuttanut. Joka ymmärtääkseni oli enemmänkin selviö. Mutta koska kyseessä oli minulle uusi juttu, niin tulipahan kokeiltua tuokin.

Kajakin pakkaaminen vaatii hieman lisää suunnittelua. Sain kaiken mahtumaan, mutta yhtään enempää en olisi saanut mukaan ängettyä. Nyt vettä oli mukana 1,5 litraa, eikä se riittänyt — mutta en olisi viittä litraa saanut mahdutettua mihinkään.

Nyt olin huomattavan vajailla päivillä liikkeellä, ja yhdellä yöpymisellä. Silti kokeneemmat väittävät, että mukaan mahtuu helposti pitkän viikonlopun tavarat ja jopa viikko, jos on liikkeellä minimalistisesti.

Minulla on juuri nyt hieman vaikeuksia uskoa tuota.

Kun toisaalla pähkäilin aihetta, niin minulle muistutettiin, että kajakkien suurnimi Ken Whiting (mies kannattaa etsitä Youtubesta, jos melonta kiinnostaa) on tehnyt retkiä jopa pykälää pienemmällä kuin mikä minulla on. Niin on — yön yli. Sekä päiväretkiä perusleiristään. Mutta pidemmillä reissuilla aivan jokaisella on isompi vene.

Ymmärrän toki, että kajakin pakkaaminen on tetristä. Minulla oli väärän kokoisia ja mallisia pussukoita, joten en saanut aivan kaikkea tyhjää tilaa täyteen. Mutta ei sinne montakaan desiä tyhjää tilaa jäänyt.

Varusteista ei pysty paljoakaan tinkimään. Joten en tiedä mihin saisin mahdutettua per päivä 2,5 litraa vettä, jos olisi reissussa vaikka edes sen kaksi yötä.

Tuota täytyy vielä pohtia. Mutta vedenpuhdistin pelastaa. Ainakin siihen asti, että sinilevä alkaa kukkimaan. Sinilevän toksiineja kun ei poista mikään vedensuodatin ja -puhdistin.

Törmäsin toiseenkin ongelmaan, joka on puhdas rutiinikysymys. En muistanut kummassa luukussa minulla on mitäkin, ja minkävärisissä kuivapusseissa. Tuohon täytyy saada hieman paljon enemmän rakennettua rutiinia.

Alkuperäinen ahtaussuunnitelma...

Kajakin rahtiluukkuen ja -tilojen täydelliseen kuivuuteen ei voi luottaa. Ainakin omassa halvan hintaluokan ämpärimuovisessa Buccaneerissa molemmat osastot, perä ja keula, päästävät vettä laipioiden saumasta, jos ohjaamo tulvii — käytännössä siis jos kaatuu. Mutta suunnitelmissa ei ole kaatua, edes tarkoituksellisesti, joten toivottavasti suunnitelma pitää kutinsa.

Takaosaan voi vettä päästä myös peräsimen ohjauskaapelien läpivienneistä. Säätiedostuksen mukaan odotettavissa olisi melkoisen tasaista 1 - 2 m/s, eikä puuskiakaan pitäisi tarvita murehtia. Joten tuskin aallotkaan painaisivat vettä sisälle peräsimen päästä.

Mutta koska tavaroita voi kuitenkin hieman jaotella, niin etuosan tila pysyy todennäköisimmin kuivana, joten sinne menee ne tavarat, jotka eivät saisi kastua. Minulla on kuitenkin vain yksi aito kuivapussi ja loput ovat vain sinnepäin kuivia, niin joudun tekemään hieman säätöä sen suhteen.

Joten suunniteltu kajakin pakkaaminen oli:

Etutilaan

makuupussi, tyyny, pyyhe, varavaatteet (verryttelyhousut, teepaita, alushousut. 2 paria ohuita sukkia, 1 pari paksumpia, huppari, pipo); kaikki samassa kuivapussissa
tuulitakki
tossut
( retkituoli
ruoka (3 annosta, 1 pussi kuivalihaa, 0,5 l vettä)
pikakahvi, 10 kupille
alkoholi, n. 15 cl Latitude 53°
ruuanlaitto, vedenpuhdistin
lusikka, teelusikka, kuppi, viskilasi
ensiapu ja hätäpakkaus (ja varatupakat)

Takatilaan

riippumatto
alusviltti
tarppi
retkeilysauvat
vessatavarat
elektoniikka ja sälä (virtapankki, puhelimen ja kellon virtajohdot, korvanapit, silmälasit, hyttysmyrkky)
polkujuoksukengät

Jalkatilaan
vesipullo
kamera
kiikarit
sorsa

Kelluntaliivissä

aurinkolasit
veitsi
sytkäri (ja tupakat)

Riippumatossa yöpyminen

En ole aikoihin nukkunut yhtä huonosti kuin tällä retkellä. Tuo oli ensimmäinen yöpyminen riippumatossa ja voisi sanoa, että tuo neitsyyden menettäminen on yhtä suuri menestystarina kuin jossain muussakin inhimillisen elämän aspektissa.

Tein muutaman töpin.

Olen koeripustanut riippumaton muutamaankin kertaan ja löytänyt itselleni sopivat asetukset — ainakin jos testinä tehdyillä päivätorkuilla asiaa voi mitata. Tuohon pohjaavan itseluottamuksen tuomalla varmuudella jätin testaamatta ripustuksen, vaan luotin, että säädöt ovat kohdallaan.

Huono idea. Koemakaa aina, niin ei tarvitse yöllä riidellä.

Tein aivan amatöörimäisen mokan. Haluan, että pääpuoli on einen jalkoja korkeammalla. Minulle sopiva ero tulee siitä, kun pääpuolen puunhalaajat ovat noin otsan korkeudella ja varvaspuoli silmien tasolla, kun puiden väli on 6 - 7 askelta.

Se mihin en sitten suurena vaellusammattilaisena kiinnittänyt yhtään huomiota oli maan muoto ja missä seisoin. Paikalla maa vietti hieman, joten pääpuoli nousikin sen verran korkeammalle. Lisäksi seisoin koivun paksujen juurten päällä riippumaton pääpuolella, kun taasen varpaiden suunnalla seisoin maassa.

Tuo aiheutti sen, että minulla oli pääpuoli ehkä 15 - 20 senttiä tavanomaista korkeammalla. En reagoinut siihen, koska en katsonut koko pakettia kauempaa, vaan keskityin nippeleihin. Kuten että ripustusnarun, whoopie slingin, kulma oli jotakuinkin oikea.

Ja onhan se, vaikka matto on sinällään väärässä kulmassa, koska kiinnitykset puissa ovat niin rajusti eri korkeudella.

Yritetään nyt lopettaa nauraminen ja vaan hyväksyä se, että en osaa piirtää. Mutta kun whoopien slingin, tai millä sitten riippumaton ripustatkaan, on peukalon ja etusormen kulmassa, niin silloin on noin 30° kulma.

Minulla se antaa parhaimman makuunautinnon, kun ripustus on tuo ilman muuta painoa kuin maton omat kilot. Siis edellytyksellä, että kaikki muukin on kohdallaan — joka ei nyt toteutunut.

Lopputulos oli, että valuin jalkopäähän. En kyennyt samaan itseäni vaadittavaan vinoon, ikäänkuin kulmasta kulmaan, nukkumisasentoon. Paitsi pitämällä jalat suorana jumissa riippumaton päässä ja taivuttamalla ylävartaloa mutkalle.

Ihan hemmetin toivotonta. Samalla maton kankaaseen tulee teräviä ryppyjä, jotka painuvat lihaksiin ja läskeihin. Ensin tulee puutuminen ja hetken kuluttua hieman kivunsuuntaista epämukavuutta.

Koska olen luupää, enkä halunnut kivuta matosta pois, niin yritin kaikesta huolimatta nukkua. Lähes kolmen tunnin katkonaisen horrostuksen jälkeen hyppäsin ylös korjaamaan puunhalaajan korkeuden.

Siihen meni kokonaista 30 sekuntia.

Kramppihelvetti

Mutta ennenkuin pääsin noin pitkälle, niin tappelin hetken aikaa pitkiin aikoihin pahimman kramppiepisodin kanssa. Minulla kramppasi vasemmasta jalasta lähes kaikki mahdolliset lihakset reidestä pohkeen kautta varpaisiin. Jos suonenvedot ovat tuttuja, niin tiedät, että pitäisi saada paine sekä suoraksi venytystä — kramppihan pyrki supistamaan lihaksen.

Tuossa vaan ongelmaksi tuli, että kun lihas ja sen vastavaikuttaja kramppasivat, niin toisen pidentäminen sitten supistaa toista.

Mikä hauskinta, tai ehkä ei kuitenkaan, oli huomata, että lantion yli menevät lihakset olivat myös krampissa. Sen huomasin tuskallisesti siinä vaiheessa, kun olin kumarassa yrittänyt hieroa reittä ja pohjetta auki, ja lähdin suoristamaan selkäni.

Kun sain vasenta puolta laukeamaan, niin oikea päätti yrittää samaa pelleilyä.

Kävelin aluetta eestaas, koska liike auttaa. Samalla polttelin tupakan, koska sekin auttaa. En tiedä miksi, mutta auttaa. Joten kyllä, myös tupakalla on lääkinnällisiä vaikutuksia ja se pitäisi vapauttaa — aivan kuten haitoiltaan moninkymmenkertaisesti pahempi kansanterveydellinen ja -taloudellinen katastrofi etanoli. Eli alkoholi, jota halutaan maitokauppoihin houkuttelemaan kakaroita kauneilla etiketeillä ja glamuuria tirskuvilla mielikuvamainoksilla.

Tuli myös mieleen, että ensiapupakkauksestani puuttuu kalium.

Krampit räjähtivät muutamankin syyn yhteisvaikutuksesta:

  • olin juonut einen liian vähän
  • olin hikoillut normaalia enemmän
  • olin syönyt normaalia vähemmän suolaa
  • olin liikkunut normaalia enemmän, mutta en eräällä tavalla kokonaisvaltaisesti
  • olin yrittänyt maata staattisesti surkeassa asennossa

Suurimmat merkitykset taitavat löytyä suolattomuudesta sekä riippumatosta

Nukkumatti kadoksissa

Kun sain riippumaton kulman hieman sinne minne pitikin, niin asento oli moninkerroin parempi. Ei se täydellinen ollut, sillä myös jalkopään ripustusta olisi pitänyt säädellä, mutta sai kelvata sillä hetkellä.

Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään. Olen torkkunut läpi yön.

Moottoriveneet olivat pahin häiriötekijä. Juuri nyt olen sitä mieltä, että ne pitäisi kieltää kokonaan tai sallia enintään päiväsaikaan.

En oikeasti ymmärrä. Jos ajan pillurallia asuntoalueella puhkinaisella pakoputkella, niin hetken kuluttua vilkkuu siniset valot, ajo loppuu siihen ja saisin palkkioksi sakon. Vesillä mikään noista ei päde.

Minkä takia joku kusipää katsoo tarpeelliseksi, tai edes hyväksi ideaksi, pyörähtää neljän aikaa aamuyöllä laavun rannassa?

Ei sen puoleen, eräs kalliimman puoleinen moottorivene harrasti luontopolitiikkaa ja teki kohtuullisenkin lenkin päästääkseen kyöräämään hanhipariskunnan lentoon — eivätkä ne olleet edes kanadanhanhia.

Siinä sitä, luontosuhdetta parhaimmillaan. Pöristään moottoriveneellä kiusaamassa hanhia, koska hanhet ja luonto. Tsissus — arjen ironiaa pahimmillaan. Ja sitten ihmetellään miksi minusta on kehittynyt pesunkestävä kyynikko.

Olen yöpymässä luonnon äärellä, ja minut havahduttaa varmaan tusinan kertaa maaliikenteen melu. Ei mopoja, vaan kovilla kierroksilla kulkevia autoja ja moottoripyöriä. Ymmärrän toki, että Pääksniemessä — jossa Nummelan suunta löytyy vastarannalta — luonnon keskellä oleminen on enemmälti vain illuusio, mutta silti.

Jotta saataisiin suomalaiskansallista poikkeuksellista luontosuhdetta kuvattua koko kirjoltaan, niin minua valvottivat myös

  • pomppivat ja loiskuttelevat kalat
  • tauotta huutavat linnut
  • noin miljadi hyttystä hyttysverkon takana

Muistiin itselle: korvatulpat eivät riitä, vaan tarvitaan Applen AirPodsien ylimaallisen tehokasta vastamelutoimintoa.

Minua ei yleensä valoisuus kiusaa, mutta kun unirauha oli kadoksissa, niin alkoi valokin tekemään kiusaa. Joten seuraavalla kerralla riippumatto piilotetaan tarpin alle nukkumisajaksi.

Reissu on kiva ja mukava, kaikkineen. Mutta ollaan myös rehellisiä — nukkuminen on huomattavan tärkeä osa ja jos se ei onnistu mistä tahansa syystä, niin se latistaa eräällä tavalla kokonaisarvostelua.

Sanoinko jo, että vihaan moottoriveneitä?

Kylmä, mutta ei vilu

Minulla oli kaksi tarviketta, joita en ollut koekäyttänyt ennen reissua, vedenpuhdistin ja riippumaton alapeite, underquilt tai under blanket jos englannista enemmän tykkää.

Tappelin alapeitteen kanssa jonkun aikaakin, että sain sen siedettävän hyvin paikoilleen.

Kyllä se lämmitti, mutta joka kerta kun jalat tai käsivarret olivat poissa alapeitteen suojasta, niin tuli viileä olo. Eli aika usein. En minä sitä nukkuessani olisi huomannut, mutte kuten sanottua, niin nukuin huonosti.

Koko ajan nälkä

Minulla oli varsinaista ruokaa mukana kolme ateriaa. Kaksi ensimmäisesi päiväksi ja yksi varmuuden vuoksi seuraavalle päivälle — vaikka harvemmin syön koskaan mitään päivällä.

  • Leader Pasta carbonara
  • Knorr (muistaakseni) perunamuusia pinaatilla
  • Knorr Chili con carne
  • pussillinen kuivalihaa

Leaderin ruoka oli täysverinen pakastekuivattu retkiateria, joka turvotetaan kiehuvalla vedellä omassa suljettavassa pussissaan. Vettä lisätään ehkä kolmisen desiä ja sitten odotetaan 15 pitkää minuuttia.

Pasta veti ihan mukavasti kosteutta sisäänsä, mutta pekoninpalat olivat kuin sepeliä. Tuo ei itseasiassa ollut yllätys, vaan johtuu ihan siitä, että liha ylipäätään turpoaa kovin kehnosti takaisin omaan olomuotoonsa. Siksi jauhelihan kuivattaminen on kulinaristiselta puolelta mietitynä myös niin toivotonta.

Mautonta, kuten kaikki vastaavat aina ovat. Joten kannattaa muistaa ottaa mukaan suolaa, pippuria ja Tabascoa.

Yhden aterian hinta on helposti saman verran kuin hampurilaisaterian hinta, tai halvempi pitsa. Mutta makunautinto ei ole lähelläkään samaa.

En ole eläessäni syönyt hyvää valmista retkimuonaa. Kaipa sellaisiakin on, koska en ole todellakaan kaikkia maistunut. Jo ihan siksi, että minulla on suunnaton vastentahto maksaa kuivatusta einesruuasta 12 euroa annos tai yli.

Knorrit olivat purkeissaan turvotettavia. Niihin pienempiin, eli ei maxikokoisiin, menee vettä ehkä noin kaksi desiä, hieman annoksesta riippuen

Leaderin ruuasta lähti nälkä. Ei sen ongelma ruuan määrässä ole, vaan mitään sanomattomassa maussa.

Knorrin purkit, ainakin ne pienemmät, ovat ihan syötäviä. Ainakin pinaatti-perunamuusi, eikä chili con carnekaan pahaa ollut — vaikka ei se oikein nimensä mukaista ollut, ja olen syönyt pussitavarana paljon parempaa. Jos on muuta tarjolla, niin chili con carnekin jää hyllyyn, mutta en juokse sitä karkuun ja ostan, jos muutakaan ei ole.

Moiset purkit ovat vaan kokoluokaltaan enemmänkin akselia välipala. Jotain mitä syödään taipaleella paussin aikana, ennenkuin päästään leirille. Joten vaativat joukkoon jotain, kuten vaikka kuivalihaa.

Ylipäätään jokaisen retkiruuan ongelma on energiamäärä. Niiden kokonaisenergia tulee käytännössä vain hiilihydraateista ja proteiineista, ja vain hiilihydraatteja käytetään energiaksi.

Tuo ei johdu valmistajista, vaan että rasva ei kerta kaikkiaan säily. Sen takia retkiruuat ovat de facto kasvisruokaa.

Hiilihydraatit eivät vaan pidä nälkää poissa yhtä hyvin kuin rasva.

Se, että kuinka paljon tarvitsee ruokaa reissulla, sitten riippuu. Yleensä enemmän kuin kotona, mutta ei se kulutuksesta tule. Enemmältikin mentaalikysymyksiä.

Retkeilyssä on nimittäin kaksi lähtökohtaisesti väärää meemiä — tulee muuten sitten ihan puhtaasti amerikkalaisilta.

  • juomismääriä aina liioitellaan
  • kuvitellaan energiakulutuksen olevan jotain ylimaallista

Toki tuo riippuu miten, missä ja milloin liikutaan, mutta Suomessa kesäiseen aikaan ei todellakaan puhuta mistään jatkuvasta veden lipityksestä tai 8000 kcal kulutuksista.

Kun lopettaa suun kautta hengittämisen, niin suun kuivumista ei enää sotke janoon ja nestetarpeeseen.

Se miten pakkaa ruuat mukaan on oma taiteenlajinsa. Mutta nuo purkkitavarat kannattaa pakata minigrippeihin. Vievät paljon vähemmän tilaa, eikä tarvitse pelätä foliokansien puhkeamista.

Ruuan valmistaminen

Nykyään on epämuodikasta valmistaa ruokaa. Se tehdään keittämällä vettä.

Retkeilijät tuppaavat kategorisoimaan itseään ja toisiaan sen mukaan miten vesi saadaan kiehumaan:

  • nuotiolla tekevät pitävät itseään aitoina retkeilijöinä, koska tulistelu ja nokipannukahvit; nuotiolla istuminen on toki mukavaa, mutta mikään ei ole niin yliarvostettua kuin nokipannu ja kuksa
  • oksia risukeittimellä polttavat ovat nuotioihmisten alaryhmä, mutta pitävät itseään aitoina retkeilijöinä, koska eivät tarvitse varsinaista nuotiopaikkaa ja matkaavat enemmän ultra light tyylillä — se miten risupoltin on enemmän lightiä kuin nuotio on ollut minulle aina mysteeri
  • tulella vettä keittävät erottavat toisiaan myös tuletekovälineillä, ja tuluksia käyttävät pitävät itseään aitoina retkeilijöinä sekä katselevat vinoon kirkkaan värisiä Bicejä käyttäviä, jotka taasen pitävät itseään aitoina retkeilijöinä, koska löytävät sytkärinsä kanervikosta siinä vaiheessa kun tulushemmot koittavat muistaa minkä tervaskannon viereen teräs ja piikivi unohtui
  • Trangiaa käyttävät pitävät itseään aitoina retkeilijöinä, koska Trangia on ollut aina, ja he saavat kattiloillaan vettä kiehumaan myös nuotiolla, joka on helpotus, koska Trangiaa käyttävillä ei todellakaan saa olla kiire minnekään — on se niin hidas
  • Jetboilia, MSR:ää tai muuta vastaavaa käyttävät pitävät itseään aitoina retkeilijöinä, koska heillä on ruoka valmis siinä vaiheessa, kun kaikki muut vasta etsivät sytykkeitään rinkasta. Siksi toiseksi kehitys kehittyy, eikä kukaan enää kulje tuohivirsuissakaan

Jos nyt pahoitit mielesi, niin koita päästä yli ja etsiä aidosti tärkeämpiä asioita.

Eri systeemeillä on kaikilla etunsa. Jos tosiaan tekee ruokaa, niin kaasu on heikoin vaihtoehto. Kukaan ei hakua kantaa niin montaa kiloa butaania mukanaan. Sen sijaan elävällä tulella ja Trangialla saa tehtyä kunnon einettä.

Kaasu on helppo ja nopea, sekä käytettävissä missä tahansa ja myös maasto- ja metsäpalovaroitusten aikana.

Kaasupatruunaa ei sitten kannata yrittää pakata lentokoneeseen, jos meinaa lähteä taipaleelle jonnekin kauemmas.

Koska minulla oli mukana kuivattua ruokaa, eikä kokkikoulu ollut tällä kertaa ohjelmassa, niin mukana oli kaasupoltin.

MSR Rocket Pocket Deluxe ja Jetboilin mikä tahansa versio ovat samalla akselilla. MSR lienee hieman kevyempi kuin Jetboil, mutta se riippuu myös astiastosta. Mutta silloin kun ostin Jetboilin MiniMo polttimen Minnalle joululahjaksi, ja nyt takavarikoin käyttöön, niin MSR:n laatuongelmista puhuttiin einen liikaa minun makuuni.

Niin tai näin, niin Jetboil keitti minulle kahvivedet alle puolella minuutissa ja ruokaa varten alle minuutissa.

Revi siitä, Trangia…

…ja koko ajan jano

Minulla oli mukana 3x0,5 litraa vettä. Laskeskelin, että kun melon ehkä kaksi tuntia ensimmäisenä päivänä ja tunnin toisena, niin itse työ ei paria suullista enempää kaipaa.

Vettä tulisi sitten käytettyä enemmänkin leirissä, ruokaan ja kahviin. Kotona saan nestettä aika paljonkin kahvista. Ihan liikaakin, sillä ei tiivis pissalla käynti ihan pelkästään iästä ja eturauhasesta johdu.

Fun fact. Kahvi on ainoastaan nimellisesti diureetti, käytännössä ei ollenkaan. Se, että kahvi pissattaa, johtuu kahdesta tekijästä:

  • suuremmasta juodusta nestemäärästä
  • isommasta annoksesta lämmintä nestettä, joka pyritään poistamaan, koska ei olla hypotermian partaalla

Laskin kuitenkin hieman pieleen kykyni säädellä kahvinlitkimistä, ja muutenkin.

Pelkästään kaksi ruokaa vei puoli litraa. Jos olisin juonut kumpaisenakin päivänä kaksi kuppia kahvia, niin olisin kuluttanut toisen puoli litraa (koska reissumukini on pieni). Jäljelle olisi jäänyt puoli litraa janoon, joka olisikin normaalisti riittänyt.

Mutta. Itseasiassa kaksi muttaa.

  • unohdin kuinka paljon kuivaliha janottaa minua
  • tein tunnin kävelylenkin liialla vaatetuksella ja hikoilin… paljon

Joten kun aloin tekemään ruokaa illalla, minulla oli vettä jäljellä enää pari kolme desiä.

Minulla oli kuitenkin koko Hiidenvesi vieressä. Varusteista löytyi Grayl Geopress vedenpuhdistin. Ongelmaa ei ollut, ja vettä oli riittämiin käytössä.

Kannettu vesi on kuitenkin edullisempaa kuin puhdistettu. Joten jonkinlainen tasapaino tuohon täytyy saada.

Mutta retki oli juurikin testausta varten ja jos olenkin nuorempana pärjännyt noin 1,5 litralla päivä, niin nyt realistinen määrä on 2,5 litraa. Kahdellakin saattaisin pärjätä ja sitä tulen luultavasti käyttämään tulevaisuudessa laskumittana — jos tiedän, että ympäristöstä saa vettä.

Nautintojen akseli

Kajakki on siitä mukava, että paino ei ole kovinkaan merkityksellistä. On ihan sama onko kyydissä 15 vai 30 kg. Kunhan saadaan tavara mahtumaan kyytiin, ja mielellään pois kannelta, eikä ylitetä kajakin painorajoja.

Merkityksettömät kilot

Omalle Buccaneerilleni luvataan 155 kg kantokykyä, mutta mennään helpommin laskettavan 150 kg mukaan. Minä painan vaatteineni (tätä kirjoitettaessa) 82 kg paikkeilla. En ole punninnut melontavarusteita, mutta arvioidaan että kaksi melaa, kelluntaliivit, veitsi, pilli, pilssipumppu ja pesusieni painaisivat yhdessä jotain 5 kg verran. Ollaan yhteispainossa 87 kg kohdalla.

Minulle jäisi varaa kuljettaa mukana 60 kg tavaraa. Se, että kannattaako ylipäätään kuormittaa kajakkia ihan rajalle asti, on oman pohdintansa arvoinen asia.

Jos harrastaisin kanoottimelontaa, niin tuohon saisi laittaa varmaan 100 kiloa päälle.

Ollaan siis tilanteessa, että yhdenkään melojan ei tarvitse harrastaa light tai ultra light retkeilytarvikkeita. Eikä minun tarvitsisi painon takia annostella mukana kuljetettavaa vettä.

Saisin yhden repun köytettyä takakannelle, ja pidemmällä reissulla näin tulen varmastikin tekemään. Se ei kuitenkaan ole turvallisuussyistä suositeltua, koska saattaa nostaa painopistettä ja vaikeuttaa pelastautumista.

Minun pitäisi murehtia pelastusasioita, mutta koska en saanut 30 kg kokonaiskuormalla (24 kg kajakki + 6 kg tavaraa) käännettyä kajakkiani oikein päin, niin en minä siinä retkikuormallakaan onnistuisi — on kannella tavaraa tai ei.

Minun ongelmani on tilavuus, johon en moisia painoja saa tungettua.

Ylimääräisen tavaran onni ja autuus

Kilojen laskeminen tarkoittaa muutakin. Kun painolla ei ole aitoa merkitystä liikkumisen kannalta, niin ihan kaikkea ei tarvitse karsia.

Tässä ollaan muuten tismalleen samassa kuin laihdutuksen kanssa. Kun karsii osan, niin se ei tarkoita kurjuudessa ja askeesissa elämistä, vaan välillä saa olla jotain kivaa. Tai syömisessä hyvää. Kunhan kokonaisuus on keveämpää.

Kevyt- ja ultra light retkeily

Retkeilyssä ja vaeltamisessa ultra light on usein harrastus itsessään. Tekemisen ydin on nimenomaan grammojen viilailu. Silloin ostetaan hinnasta riippumatta mitä tahansa, kunhan se leikkaa kokonaispainoa (ei mennä peruspainon käsitteelliseen ytimeen) edes gramman.

Kun moinen grammaviilailu menee akselilla, jossa leikataan hammasharjasta varsi ja porataan jäljelle jääneeseen osaan reikiä, että saadaan taas gramma pois, niin ollaan siirrytty harrastuksesta maaniseen uskonnollisuuteen, joka ei ole enää kenestäkään hauskaa (kyllä, minun luonnehdintani).

Keventämisen idea on kolmessa:

  • on mukavampaa kantaa 10 kg kuin 20 kg
  • kun tarvikkeiden paino laskee riittävästi, niin voi ottaa vaikka vettä hieman enemmän mukaan, eikä kokonaispaino kasva
  • kun karsii muualta, niin voi ottaa mukaan jotain kivaa ja elämää helpottavaa, eikä kantamuksen paino silti karkaa käsistä

Ultra light scenessä on tuo viimeinen kohta unohdettu (kyllä, tämäkin on minun luonnehdintani).

Nautinnon pienet tekijät

Minulla on muutama tavara, jotka menevät akselille poistetaan retkeilystä kurjuus. Se, että kuskaan pari suklaapatukkaa mukana (useimmiten Tupla, mutta Snickersissä on parempi hinta/kalori-suhde) on selitettävissä ruokatarvikkeina, mutta aidosti kyse on vain mässystä.

Minä haluan niin hyvän tyynyn kuin mitä on järkevää kuljettaa mukana. Siksi minulla on Thermarestin kompressiotyyny.

Minusta on kiva istuskella hämärän tullessa kylvetettynä itikkamyrkyllä ja ihmetellä maailmaa. Istuminen maalla, kivellä tai kannonnokassa — riippumatossa keinumisesta puhumattakaan — on tylsää, joten minulla on retkituoli.

Istuskella hiljaa auringon laskiessa — mielellään ilman moottoriveneitä — kupin kahvin ja tupakan kanssa on sinällään nautinto, mutta nautintoa voi, ja on jopa velvollisuus, kasvattaa jollain muullakin nautintoaineelle (huomaatko, jo nimi sen kertoo) ja minulla se on viskisiivu.

Mutta tuonkin nautinnon voi maksimoida valikoimalla oikean lasin. Jaloviinaa voi juoda mistä tahansa kupista, se on sen arvo, mutta viski vaatii arvoisensa lasin. Siksi minulla kulkee mukana Norlanin käsinpuhallettu kaksoiskerroksinen ja aromien suhteen täydellisesti muotoiltu viskilasi.

Tuollaisia pikkujuttuja. Noista painavin, jos kulkisi jalkapatikssa, olisi retkituoli — enkä silti siitä luopuisi. Mikään muu ei paina mitään, paitsi ultra puolella, koska ei viskiäkään kanneta mukana litratolkulla. Ei ideana ole örveltää, vaan nauttia maun ja ympäristön yhteisestä sinfoniasta takapuoli mukavasti leväten.

Vapaa-ajan tylsyys

Luonnon rauha riittää hetkeksi, mutta sitten se alkaa muuttumaan… tylsäksi. Nukkuakaan ei pysty määräänsä enempää.

Jokaisella lienee puhelin mukana. Sen olemassaoloa perustellaan turvallisuudessa, mutta suurin rooli on kuitenkin tylsyyden poistaminen.

Ei siinäkään, että katsoo elokuvan, kuuntelee musiikkia tai lukee kirjaa, ole yhtään mitään pahaa tai väärää. Päinvastoin. Maastossa olemisen idea on rentoutua ja se miten moinen tehdään on toissijaista. Siis kunhan ei häiritä luontoa eikä muita retkeilijöitä.

Minulla oli korvanapit mukana. En tosin käyttänyt niitä, koska päivä oli ollut raskas ja takana oli yksi valmiiksi vajaasti nukuttu yö. Mutta olisin voinut katsoa vaikka elokuvan.

Tulevaisuudessa minulla on mukana iPad ja näppäimistö. Tälle reissulle en niitä raahannut mukaan.

Joten oli keksittävä jotain muuta

Melontaretken vaellusosuus

Kun puhun vaellusosuudesta, niin liioittelen raskaasti, mutta aidompi vaelluskin on mahdollista, jos niin haluaa.

Leirin, tarvikkeiden ja kajakin hylkääminen on tosin ongelmallisesti. Viime aikoina on alkanut kuulua turhan paljon juttuja miten perusleiristä on viety rinkka tai muita tarvikkeita.

Uskalsin jättää tavarat, koska samalla laavulla yöpyivät pari äitiä ja lauma varhaispuberteetissa möyriviä poikia – ja varhaispuberteetilla tarkoitan tässä tuntitolkulla uimista ja siinä välissä sammakoiden etsimistä. Mutta uskoin, että kukaan ei ryöstä vähiä ja vaatimattomia tarvikkeitani, kun paikalla on muitakin.

Joten polkujuoksukengät jalkaan. Ne ovat muuten ehkä parhaat vaelluskengät, mutta eivät tietenkään joka paikassa ja vuodenaikana toimi.

Suuntasin lenkille, joka kiersi rantaa pitkin niemennokan suuntaan, nousee siellä sitten ylös ja palaa takaisin. En mennyt pisimpää kierrosta, vaan tyydyin sellaiseen 3,5 kilometrin kiekkaan.

Uhrasin siihen hieman yli tunnin. Maksimisyke oli ollut 173. Joten ymmärtänet kun sanon, että tuo ei ole esteetön reitti.

Noin puolet matkasta menee rantaviiva pitkin korkeiden kallionsyrjien ja siirtolohkareiden vierestä. Saa ihastella jääkauden jälkiä kunnolla. Jää nimittäin pakeni noilta syrjiltä nykyisen Hiidenveden yli Nummelan suuntaan, linnuntietä ehkä 5 km päähän ja pysähtyi sitten uudestaan.

Siitä pysähdyksestä syntyi Lohjanharju, joka on Salpausselän läntistä päätä.

Kallioiden jälkeen noustaan niemen korkeammille osuuksille. Vaikka kalliokiipeilyvarusteita ei tarvitakaan, sillä ollaan metsäisemmässä maastossa, niin polku on melkoisen jyrkkä kiivetä. Ei se pitkä nousu ole, ehkä pari sataa metriä enintään, mutta raskas.

Sitten kierrellään takaisin ainakin kolmessa erilaisessa metsämaastossa ja palataan mukavalla alamäellä takaisin Rysätarhan laavulle.

Jos tuon Hiipun lenkin tekee, niin minusta kannattaa ensin suunnata parkkipaikalta vaikka Puumannin laavulle, lähteä siitä sitten joko laavulta asti Rysätarhan suuntaan tai jo ennen Puumannia kääntyä Hiipun lenkille. Riippuu ihan siitä, että haluaako tehdä vajaan 5 km lenkin vai muutaman kilometrin pidemmän.

Kunnon kengät kannattaa olla jalassa.

Kivoja päiväreittejä, mutta ei siellä mitään ultrapitkää vaellusta saa tehtyä.

Olin vetänyt hupparin päälle lähtiessäni, koska oltiin kuitenkin jo lähempänä iltayhdeksää ja taivaan mennessä einen pilveen oletin ilman viilenevän. Sekä sain hieman lisäsuojaa hyttysiä vastaan.

Tolkuttoman huono idea. Olin hiestä märkä, ja suuta alkoi jo kuivumaan oikein kunnolla, koska en ottanut vettä mukaan.

Reissun oppi?

Sain testattua tavarani. Plus opin kantapään kautta, että varmista aina kaikki ripustukset sekä asennukset.

Huomasin kykeneväni siedettävään melontaan. Alan myös käyttämään olenmeloja-tunnistetta julkaisuissa ja somessa (jota en aiemmin tehnyt, kun en ollut oikea meloja, ja kajakkikin oli vaan sellainen pullea rantalelu).

Ja nyt tiedän varmuudella, että minun täytyy pakata tavaroita kajakkiin mieluummin pötköissä kuin kasoissa. Saa paremmin mahtumaan mukaan.

Nyt alkaa seuraavan reissun suunnittelu, enemmän aidompaan retkeilymalliin.

Pakollinen päiväkirjavideo

Video on tuttuun tapaan kuvattu enimmäkseen kännykällä. Osa on myös aidommalla kameralla, jolloin unohdin tehdä tarkennuksen.

Joten luvassa on suunnilleen samaa höpinää kuin tämäkin teksti, mutta vielä jahkailevammalla tavalla. Ääni kuuluu joskus paremmin, joskus huonommin. Ja kun kuva menee sutuksi, niin sinun laitteessasi ei ole vikaa – vaan pääsit siihen klippiin, jossa unohdin tallennuksen

1 Like

Taisi olla videolla, kun pohdin, että haluaisin roikottaa riippumaton puunhalaajaan tehtyyn vetosolmuun ja tarvitsisin siihen solmun aukeamisen estävän tapin — eli se joka työnnetään vaan vetosolmun lenkin läpi.

Olen yrittänyt sillä silmällä katsella huushollia itseasiassa jo keväästä asti, mutta en ole löytänyt sopivaa.

Ja sitten oivalsin kuinka hemmetin rajoittuneen idiootti ihminen voi olla. Minullahan on sellaisia mukana koko ajan: tarpin telttakiilat.

Niitä kymmenen aina kyydissä, ja tarvitsen pääsääntöisesti enintään viisi. Joten voin käyttää sellaista.

Huoh.

En ole mieltänyt kajakin lastitiloja rinkan kautta. Minulla on 450 metrisessä kajakissa vain hieman enemmän kuljetustilaa kuin 70 litraisessa rinkassa. Tai oikeastaan ihan sama, jos miettii tavaramäärää sen mukaan mitä saa rinkkaan ulkopuolelle niputettua.

Se antaa ehkä kuvaa siitä paljonko yhteen hieman lyhyempään vapaa-ajan kajakkiin saa tavaraa mahtumaan. Joten tuolla tavalla mietittynä saa kelluvaan uppotukkiin mahtumaan muutaman yön tavarat — jos saa matkalla vesihuollon hoidettua ainakin osaksi vaikka vedensuodattimella tai -puhdistelemalla.

Miksi oivalsin tuon yhtäläisyyden näin myöhään? Koska osaan olla joskus melkoisen rajoittunut katsantokannoissani, kun jään roikkumaan yhteen nippeliin. Puolustuksekseni kuitenkin huomautan, että pääsen noista ajatuspieruista yli, mutta se vaatii hieman aikaa.

Plus tietenkin se fakta, että on aika paljon aikaa siitä kun olen ylipäätään joutunut miettimään edes yön yli reissun tavaramääriä.

Aidot kunnolliset meri/retkikajakit ovat metrin tai yli pidempiä. Toki ne ovat myös kapeampia, mutta pituus kasvattaa rahtitilaa jonkun verrankin.