Olkkalanjoki suuntana Averia, otto 3

Uusimaa ei ole varsinaisesti järvi- ja jokiseutua. On täällä pieniä lammikoita sekä tietysti Hiidenveden ja Lohjanjärven vesireitti Tammisaaren suuntaan ja merelle. Joet ovat pääsääntöisesti pieniä, matalia ja umpeenkasvaneita. Toki ehdottoman tärkeitä kaloille ja muulle eliöstölle, mutta tuskaa melonnalle.

Olkkalanjoki on jossain määrin poikkeus. Tai no, meinasin sanoa, että poikkeus Hiidenvedelle laskevista joista, mutta niitähän ei ole kuin kaksi — Vanjoki ja Olkkalanjoki. Väänteenjoki on yhteys Lohjanjärven suuntaan eli syöttää vettä pois Hiidenvedeltä. Ja vaikka se lienee määritelmällisesti joki, niin aidostihan se on pitkä salmi.

Joten se, että Vanjoki on ummessa, ja Olkkalajokin suurimmalta osaltaan auki, niin varmaan tee Olkkalanjoesta silloin poikkeusta — kaipa vertailussa pitäisi olla enemmän kuin kaksi.

Asiasta kolmanteen. Olen aiemmin kiukutellut, kun Vanjoki on välillä Vanjoki ja välillä Karjaanjoki — ja Karjaalle on varmaan 100 km matkaa, ja välissä on Lohjanjärvi ja muutakin vettä. Mutta on Vanjoki ihan Vanjoki, ja kyseessä onkin kaksi eri asiaa.

Suomen vesistöt on jaettu yhdeksään päävesialueeseen sen mukaan mitkä ovat kytköksissä toisiinsa. Se vesialue, joka alkaa Karkkilan Pyhäjärven yläpuolelta ja virtaa Vanjokea pitkin Hiidenvedelle, kuin Averia-järven syöttö, josta sitten päästään Olkkalanjokea Hiiidenvedelle, ja kaikki siihen liittyvä Väänteenjoen kautta Lohjanjärvelle ja siitä sitten haaroja myöten lopulta saapuu Tammisaaren tietämille (jossa on muuten Suomen ainoa vuono) on yksi päävesialue — ja sen päävesialueen nimi on Karjaanjoki.

Takaisin asiaan.

Olin heittänyt rouvan Järvenpäähän festareille, ja olin romuttanut alkuperäisen ajatuksen kytkeä niihin ajokilometreihin melontareissun. Loppukesän kakkamainen flunssa väsytti. Ja tuultakin oli luvattu turhan paljon - hieman alueesta riipun 6 - 8 m/s.

Jostain syystä pengoin retkitavaroita ja löysin kadoksissa olleen retkisahan. Ja siitä se ajatus sitten lähti.

Olkkalanjoki on jotakuinkin 5 km pitkä, ehkä einen päälle. Olen yrittänyt meloa sitä parikin kertaa ylävirran suuntaan, ja joka kerta loppupätkillä oli ollut runko poikittain ja estänyt kulkemisen.

Nyt kudotaan juttua kiinni aloitukseen. Vanjoki on liian viidakkoa, että viitseisin sitä enää yrittää. Mutta Olkkalanjoki on aukinaisempi, ja koska löysin sahan, niin saattaisin selvitä esteistä. Joten tuumasta toimeen, kajakki katolle ja Vihdin kirkonkylän venerantaan.

Minulla on venerannasta Olkkalanjoen suulle ehkä nelisensata metriä, ei enempää. Sain siinä hieman sivutuuli- ja aallokkoharjoittelua, vaikka tuuli olikin hieman rauhoittunut, johonkin 5 m/s tasolle. Se meni aika hyvin, joten sain siitäkin uutta potkya. Varsinkin kun jostain syystä liikkeessä pysyminen auttoi tuohon yskään ja nuhaan.

Matka jokea pitkin oli melkoista hermolepoa. Ei pienintäkään draamaa, eikä tuuli koskaan joella vaikuta. Mutta syksy on tulossa, vaikka kuinka olisi kesää elokuussa jäljellä. Koivut ovat alkaneet siementämään, sekä västäräkit, tiirat ja pääskyset keräävät muuttoparviaan.


Samaten kurjet ja haikarat — joella näkyi kumpiakin — olivat liikkeellä.

Joku sorsapariskunta oli tehnyt myöhäisen poikueen. Puolen tusinaa selvästi keskenkasvuisia painelivat jokipenkkaan piiloon. Koska tiesin missä ne olivat, niin näin kakaraparven, mutta onpaha vaan tuo ruskeansekainen väritys hyvä naamiointi.

Olkkalanjoen ylittää useampikin vanha puusilta. Osa on peltotiekäytössä, osa odottaa kuolemaansa. Yhtä sellaista valkohäntäpeurapukki käytti oikopolkuna joen ylityksessä. Ymmärettävää, onhan se parempi vaihtoehto kuin uiminen.

Vesikirppuja sun muita veden pintajännitystä hyödyntäviä oli aika paljon. Vikkeliä kavereita — mutta pinnan alla vaani vieläkin nopeampia petoja. Kaloja oli liikkeellä aika paljon.

Edellisillä reissuilla olin vinkunut maihinnousun mahdottomuutta penkkojen ja veden syvyyden vuoksi. Olkkalanjoki on jyrkkärantainen, vaikka eihän se tietenkään metritolkulla syvä ole. Mutta sen verran, että ihan vaan kahlaamalla ei selviä. Kun toinen jalka on aivan rantapenkereen vieressä, niin kajakin toisella puolella syvyyttä olisi jo jonkun matkaakin toista metriä.

Mutta en ollut ottanut huomioon edellisten yritysten vuodenaikaa — on eri asia olla liikkeellä elokuun alussa vähien sateiden aikana kuin aivan loppusyksyllä tai kun rannat ovat jo jäässä. Joten olisin tällä kertaa päässyt maihin, jos olisi ollut tarvetta

Joku oli jo siivonnut ne pari runkoa, jotka olivat aiemmin matkan keskeyttäneet. Joten vanha taika pätee: kun varaudut, niin et tarvitse. Yksi runko oli tiellä, mutta se oli sen verran veden alla, että sain ylitettyä sen vauhdilla ja pienellä avituksella käsien kanssa rungosta työntämällä.

Olkkalanjoki halkoo peltoja ja maatalousmaita, joten ainoat rakennelmat olivat uudempaa perua olevia mökkejä ja mökkilaitureita. Kun olin selvittänyt edelliset ongelmapaikat, niin pääsin etapille, jossa en ollut ennen käynyt. Aloin lähestymään Averian päätä, joten rannoiltakin alkoi löytymään vanhaa penkkarakennelmaa.


Olkkalanjoen laskun paikkeilla on ollut pitkään mylly. Olkkalanjoki ei ole ollut aikoihin vapaa, kuten niin monet muutkin Suomen joet, ja sen takia Hiidenveden kuuluisa taimenkanta on sukupuuton partaalla, Nyt suurimpia esteitä on poistettu ja jokia on jopa ennallistettu kalojen kudun helpottamiseksi.

Niin Olkkalanjoen kuin Vanjoen työt ovat kantamassa hedelmää ja taimenkanta on tiettävästi elpynyt Vanjoella niin paljon, että kanta kestää koskialueilla perhopyynnin.

Olkkalanjoki ei ole vielä ihan samoissa kantimissa, mutta on ilmeisesti toipumaan päin sekin. Lohen ja taimenen liikkumiselle on toinenkin tarve. Olkkalanjoessa on vielä ainakin yksi pieni raakkuesiintymä, ja raakut vaativat omaan lisääntymiseensä nousukaloja.

Minulle tuo tarkoitti kahta asiaa. Ensimmäinen oli uteliaisuus — kiinnosti nähdä miten koskiosuudet on rakennettu. Toinen oli sitten retken loppu siihen suuntaan — en pitänyt kovinkaan todennäköisenä, että pääsisin siitä läpi.

Minulla ei ole oikeaan koskaan mitään asiaa Averian suuntaan, joten tuo pieni järvi, ja varsinkin Olkkalanjoen alku olivat minulle täysin tuntemattomia. Sen tiesin, että koski ei ole mikään Imatra, vaan enintään muutaman metrin leveä, erittäin kivinen ja vedensyvyys tällä hetkellä vaihtelisi jotain nilkkasyvyyden ja puolen metrin välillä. Melottava se ei ole milloinkaan, mutta haaveilin voivani kahlata sen läpi.

Kiertämään ei tietääkseni pysty, ellei nousen maihin ihmisten pihoille — ja sitä en tee.

Ensimmäisestä virtaavamman veden paikasta pääsin läpi kuin taimen konsanaan — vauhdilla. Kajakki sai varmaan muutaman naarmun lisää pohjaansa.


Kiersin mutkan ja saavuin koskimaisen osuuden alkuun — siis minulle alkuun, vedelle loppuun. Tai jotain.

Se oli kutualue. Vettä enimmillään nilkkaan asti. Istuin siinä hetken pohtien, että uskaltaako siitä kulkea. Pohjassa sepeli/kivimassan joukossa olevat simpunkuoret mietityttävät. Mutta ne olivat kaikki kuolleita, ja rikottuja, joten ehkä niillä on jokin rooli joen ennallistamisessa — en tiedä.


Oletin, että jos kyseessä olisi jokin tärkeä ja poikkeuksellista suojelua nauttiva kohde, niin jotain opastuksia ja kieltoja olisi jossain. Joten hyppäsin kyydistä ja vedin kajakki hieman syvempään veteen asti.

Seuraavaksi edessä oli varsinainen koskiosuus. Ensimmäisen reippaasti virtaavan kynnyksen kiertäminen ei ollut mahdollista. Toisella puolella oli jyrkkä penkka ja umpeen kasvanutta ryteikköä. Toisella puolella olin jonkun piha sekä melkoisen vanhalta näyttävä kivirakennus aivan joessa kiinni.

Tulin siitä melomalla läpi. Ja kun puhun melomisesta, niin en tarkoita oppikirjamaista melan käyttöä. Tai edes kajakin käyttöä. Työnsin itseni kynnyksen yli kivin välistä ihan vaan käsivoimin.

En päässyt suvannosta montaa metriä nauttimaan. Jämähdin kivikkoon kunnolla, ja koska edessä näytti samanlaiselta, niin hyppäsin kyydistä, ja vedin kajakin sivuparkkiin. Oli aika tutustua edellä olevaan reittiin jalkapatikassa.


Olkkalanjoki haarautuu tuossa kahteen uomaan. On suurelta osin rakennetun näköinen nopeamman virtaavan veden uoma, sekä toinen syvempiin suvatoaltaisiin perustuva, joissa aina suvantokohtien — ikäänkuin lampien — väli oli erittäin kapea isoilla kivillä.


Minä en kovinkaan pitkää tutkimusreissua tehnyt. Kunhan kokeilin, että pystyykö koskensyrjää edes kahlaamaan. Pystyi, kunhan meni varovasti ja huolehti siitä, että aina toisella jalalla ja kävelykeppinä toimivalla melalla oli kunnon tuki ennen jalan siirtoa.

Välillä vettä oli nilkkaan asti. Välillä yli polveen. Jatkoin tuota räpistelyä ehkä parisenkymmentä metriä, kunnes pääsin seuraavaan mutkaan.

Reitti meni haastavammaksi ja näin jo vanhan myllyn. Nyppäsin kajakin keulna korkeammalle rantaan ja menin ryteikköjen. Läpi aina myllyn kulmille saakka. Minulla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia päästä läpi tai kiertää, joten tämä urakka oli tässä.

Palasin takaisin koskipätkän alkuun ja pidin hetken paussin.


Paluumatkalla liikuttelin melaa hieman rivakammin. Tauon aikana oli tullut festarialueelta pyyntö noudosta tunnin päähän. Ongelman tynkää tietysti oli siinä, että minulla oli tunnin verran melontaa autolle, ja siitä sitten ajomatkaa tunti Järvenpäähän.

Mutta omalla tavallaan kohtuullisen selkeä joki on mukava alusta ja ympäristö pitää kovempaa melontavauhtia — siis omalla mittakaavallani, jollekin toiselle 7 km/h päälle oleva vauhti olisi laiskaa cruisailua.

Saavuin järvelle, tuulikin oli jo tyyntynyt ja lopputulemaksi jäi, että sen sitten saanut tätäkään jokea melottua päästä päähän. Mutta minulla on tunne, että myöhäissyksynä saatan harrastaa tuolla ihan vaan kuntomelontaa. Pelkästää siksi, että ei ole oikein sellaista tuulta, että se Olkkalanjoella mitään merkitsisi.


Aikaa kului 2,5 tuntia ja matkaa kertyi 12,4 km. Jossain kohtaa koskikahlauksessa sain kauden 2022 melontalogiin 200 km täyteen. Alkaa näyttämään siltä, että kauden realistisajatuksellinen (*tsiisus mikä sana*) tavoite 300 km ei olekaan mahdoton — minulla kun on taipumusta määrättyyn realismipakoisuuteen aika ajoin. Ja jos talven tulo viivästyy, ja kelit pysyvät tuulien suhteen minulle hyvinä, niin saatan saada jopa 500 km täyteen.

Vaikka eihän tämä suoritusperusteinen harrastus olekaan. Silti jossain määrin onkin.


Koskirämpimiseni osoittaa kuinka epäluotettavia puhelimien GPS-paikannukset ovat, ja samalla tietysti myös kilometrilaskuni.

Tuon mukaan olisin pyörinyt puolessa välissä pitäjää, ja sehän ei pidä paikkaansa.

2 Likes