Nollausmelonta myöhäisiltaisella Hiidenvedellä. Ja hiukan suunnitelmista

Perheen toinen aikuinen oli menossa jollekin keikalle Tuuloksen suuntaan, Hämeenlinnasta itään päin. Kulkeminen sinne on hieman hankalaa, paitsi jos aikoo olla vesiselvä ja suostuu ajamaan aamuyöstä kotiin. Joten suunnitelma oli, että lähden kuskiksi ja yhdistän samaan reissuun lyhyen melonnan, Tai vaihtoehtoisesti teen piipahduksen Aulangolle jalkamiehenä.

Kun suunnitelmat menevät uusiksi

Aikatauluthan tuossa hieman hakkasivat vastaan. Koska kyseessä ei ole festari, vaan tanssilavakeikka, niin poppi olisi alkanut raikamaan vasta kello 20 ja päättyisi aamukahdelta. Mutta ei valvominen ole minulle uusi juttu.

Melonnan suhteen rajoittava tekijä on siinä, että 22 paikkeilla alkaa olla jo melkoisen hämärää ja kun kello etenee vääjämättömästi 23 suuntaan, niin elokuun viimeisellä kolmanneksella alkaa olla jo oikeasti pimeää. Eikä tuo koske mielontaakaan, vaan pimeämpää maastossa on. Minä olen vaan tottuneempi kulkemaan pimeässä metsässä kuin pimeällä vesistöllä.

Melonta kaatui tuuleen. Sanonta, oikeasti en ole kaatunut. Säätiedotus lupasi 8 m/s paikkeilla tuulta kaakon suunnasta, ja Tuusulan reissun jälkeen tein päätöksen, että moisella tuulella en mene kajakin kanssa avonaiseen veteen.

Suomen järvet ovat hyvin yleisesti luode/kaakkois-suuntaisia. Siitä saamme kiittää viimeistä jääkautta. Ja Etelä-Suomessa taasen tuulee useimmiten joko luoteesta ja pohjoisen suunnasta, tai kesäisempinä aikoina etelän ja kaakon suunnalta. Siitäkin saadaan osaksi syyttää jääkautta, mutta vahvimmin Itämerta, Golfvirtaa ja Euraasian mallia.

Tuo tarkoittaa sitä, että aika usein ollaan tilanteessa, että tuuli puhaltaa sellaisesta suunnasta, ettei rannasta saa paljoakaan suojaa. Osaksi tuon takia joku minulle totesikin, että Hiidenvesi on totuttanut minut hieman liian helppoon elämään, sillä siellä on aina joku suojainen osuus.

Joten suunnitelma B-käyttöön: Aulangolle eväiden ja tarpin kanssa.

Tiiriö, Tuulos… kuka niitä laskee

Hämeenlinnan suunnassa asuvat saattavat hieman jo kallistella päätään. Aikatauluni nimittäin pissivät jo pähkäilyvaiheessa, mutta en tiennyt sitä.

En minä Kanta-Hämeestä mitään tiedä. Minulle se on ollut vain yksi pit-stop matkalla jonnekin muualle, yleensä Tampereen suuntaan. Joten jos nimi on samankaltainen, niin kytken asiat aina siihen yhteen paikkaan, jonka tiedän.

Joten Tiiriö ei ole sama asia kuin Tuulos, vaikka molemmat alkavat t-kirjaimella ja ovat yhtä pitkiä.

Tiiriö on mm. liikenneasema heti Hämeenlinnan keskustan jälkeen pohjoisen suuntaan kolmostien varressa. Tuulos, tai siis se minne minä olin suuntaamassa, on VT12 varressa Parikkalan suuntaan eli jotain 50 km Hämeenlinnasta koillisen suuntaan.

Kenen mielestä on ollut hyvä idea rakentaa iso lava keskelle ei mitään? Se on hieman kuin Uusikaupunki — kaukana aivan kaikesta ja sinne on mahdotonta mennä vahingossa.

Joten jos olisin heittänyt Minnan Tuulokseen, ja sitten tullut takaisin Hämeenlinnaan ja etsinyt Aulangon, niin olisin suunnilleen ehtinyt juoda kahvin tai kaksi, ja olisikin saanut lähteä saman tien takaisin auringonvalon hiipuessa.

Olisin voinut ottaa reissun maakuntamatkailuna ja tilaustaksina toimimisena, mutta reissu kaatui siihen kun Minna oivalsi, että ajaa miten tahansa, niin Vihdistä ei pääse tuonne alle kahdessa tunnissa. Minä ajan Vihdin perämetsistä Tampereen Kauppiin alle kahdessa tunnissa — mutta nyt oltiin tutussa tilanteessa: Suomessa poikittaisliikenne on, jos ei mahdotonta (julkisilla on mahdotonta), niin hidasta.

Meiltä olisi nimittäin kannattanut ajaa vinosti suoraan pikkuteitä pitkin. Ne tiet eivät ole hyvässä kunnossa. VT25 ja Tampereen moottoritie taasen olisi tuonut kilometrejä, vaikkakin helpommin ajettavia sellaisia. Aika olisi ollut sama molempia reittejä.

Huonoa elämää kotinurkilla

Hänen tutuillaan oli bileet inhimillisemmän ajomatkan päässä. Autossa nuokkuminen aamuyöllä ja kello 4 aikaan kotiin saapuminen ei houkuttanut. Joten keikka jäi väliin, tuttujen bileet voittivat vertailun ja minun ei tarvinnut kiukutella pieleen mennyttä melontaa ja/tai retkeilyä.

Olenko joskus maininnut, että meidän perheessä on aika ajoin pientä tendessiä muuttaa suunnitelmia lennossa?

Päivänpolitiikkaan liittyvä huomio…

Mitä yhteistä on Sannalla ja Minnalla? Molemmat juovat, tanssivat, laulavat ja tekevät laillisia asioita. Ja kummankaan vapaalla olo ei liity mitenkään siihen mitä Venäjä tekee hyökkäyssodassaan Ukrainaa vastaan. Eikä kummankaan tarvitse vetää körttiläismekkoa päälle vain siksi, että Saarikko ei biletä ja presidentti menee aikaisin nukkumaan luettuaan ensin hieman runoja kummityttönsä kanssa.

Ero on siinä, että ensimmäisestä tekee lööpin Ilta-Sanomat ja Iltalehti, jälkimmäisen kohdalla bloggaan minä

Minulle aukeni siten mahdollisuus kajakkiretkeen.

Motiivien punnintaa

Katselin sillä silmällä kartalta melomatonta Väänteenjoen osuutta Lohjan suuntaan. Toisella silmällä katselin kelloa ja ynnäilin aikoja. Niin tai näin, niin ehtisin aikaisintaan kello 20 veteen, ja melonta-aika jäisi niin vajaaksi, että moisessa retkessä ei olisi mieltä. Olin aikeissa jäädä kotiin, koska mitään ei koskaan ehdi ja kaikki on paskaa, paitsi kusi.

Sitten heräsin omaan suhtautumiseeni, enkä ollut aivan onnessani tai edes tyytyväinen itseeni.

Olin arvottamassa melontaa kilometrien ja minuuttien mukaan. Jos melontamatkaa ei kerry vähintään 15 km, niin se olisi epäonnistuminen ja kun minä epäonnistun, niin kenelläkään ei ole hauskaa. Osaksi siksi, että seuraavalla kerralla tekisin tuplat.

Mutta eihän se noin mene. Huomattavan lyhyessä melontahistoriassani on enemmän alle 10 km ja kahden tunnin reissuja, kuin 15 km/3 h ja yli. Ja olen tykännyt (siis sen jälkeen kun opin jotakuinkin melomaan).

Ehkä oli aika palata takaisin perusteisiin ja aidosti oivaltaa, että nuo kaksi — lyhyt piipahdus ja pitkä retki — eivät ole toisiaan poissulkevia, ja melonta on muuta kuin exceliin merkityt matkat.

Elämän realiteetteja ei voi kuitenkaan ohittaa. Kuten että teen mitä tahansa, niin ennenkuin olen edes Hiidenvedellä, joka on lähin, niin siitä kun alan pakkaamaan siihen kun työnnän itseni rannasta vesille, menee aina tunti.

Toinen realiteetti on päivänvalon pituus.

Tuo karsii vaihtoehtoja, mutta sen ei tarvitse karsia tekemistä. Joten sen sijaan, että olisin kaikesta huolimatta suunnannut Väänteenjoelle, jonne on pidempi matka, niin löysin itseni tutusta paikasta. Pääkslahden lasikuituliiterifarmin viereiseltä venerannalta. Olisin voinut suunnata Vihdin kirkonkin rantaan, mutta olen ollut siellä niin usein — ja minulla oli suunnitelma. Sellainen näkemys.

Melontaa tutuilla vesillä

Tuuli oli rauhoittunut iltaa myöten. Kun olin rannassa, niin ilma liikkui enää nopeudella 5 m/s, puuskissa tuplat. Minulla ei ole enää henkisiä ongelmia vastatuulen kanssa, se vain vituttaa, enkä pelkää myöskään aaltoja — itseasiassa Tuusulan tuulessa ja aalloissa melominen oli asennekasvattavampi kokemus kuin alunperin oivalsinkaan.

Vihdin Kirkkojärven pää olisi ollut suojassa, mutta nyt hain nimenomaan siedettävää vastatuulta ja hieman aallokkoa. Minulla kun on teknisiä ongelmia mennä myötätuuleen ja -aallokkoon. Joten ajattelin hieman harjoitella.

Suuntasin rannasta suoraan yli vastarannalle tuulensuojaan. Ei siihen mitään sen suurempaa syytä ollut, mutta halusin päästä vois moottoriveneliikenteen tieltä.

Plus samaan aikaan viittä-vaille-17vee soitti ja optimismia uhkuen ehdotti, että hakisin hänet myöhemmin yöllä Espoosta, Vantaalta tai missä sitten olisivatkin. Mielenkiintoinen käsitys, että käyttäisin 1,5 - 2 tuntia yöstä noutopalveluun. Parisuhteen nimissä olen valmis siihen äitinsä kanssa, mutta en tyttären kohdalla ilman pakottavaa hätätilannetta.

Älykäs kello on muuten näppärä meloessa. Pystyy puhumaan puhelimessa ilman, että kaivaa puhelinta taskusta. Tai tässä tapauksessa — kelluntaliivin taskusta.

Sivuhyppy melontaturvallisuuteen. Minulla on aina auton avaimet sekä puhelin kelluntaliivin taskussa. Ei koskaan kajakin rahtiluukussa, jossa suurin osa noita pitää. Syy on simppeli. Jos asiat menevät totaalisesti perseelleen, niin voin joutua eroon kajakista. Mutta jos joudun eroon kelluntaliivistäni vedessä, niin… suurella todennäköisyydellä en silloin enää tarvitse autonavaimia ja puhelintani. Koskaan.

Autonavaimet ovat pienessä pakastepussissa, koska en ole varma moisen vedenkestävyydestä. Mutta puhelin on sellaisenaan. Suurin osa, ellei lähes jokainen, on nykyään vedenkestävä.

Numero 1 kohdalla otin pari kuvaa ja pyörin joltisenkin ympyrää, koska tuuli ja aallot pakittivat ja lähtivät kääntämään kylkeä tuuleen. Kajakeilla on taipumus nousta tuuleen, mutta viimeaikaisten kokemusteni mukaan se pätee vain silloin, kun yrittää meloa sivutuulessa. Kun menee vastatuuleen, niin melan nostaminen vedestä aiheuttaa kääntymisen kylki vastaan tuulta. Juuri nyt olen liian väsynyt pohtiakseni mikä veden dynamiikassa aiheuttaa tuon. Joskus toiste.

Pääsin rannalle ja muutin suuntaani. Pysyin rannan tuntumassa, mutta tuulessa. Ja hetken kuluttua soitti rouva. Sain itsestäänselvyydeksi luokiteltavan kehoituksen seurata hieman puhelimen vakoiluohjelmalla missä lapsi liikkuu. Lisäksi minulle kerrottiin, aivan vastaavana itsestäänselvyytenä, ettei ole vielä tiedossa onko nouto yöllä vai aamulla.

Aikuisetkin voivat olla joskus… jopa typeriä. Jos rouvaporukassa ei synny joku sota, niin nouto olisi aamulla. Ja aamu olisi luultavasti lähempänä puoltapäivää. Turhaa moinen jossittelu, että ei muka tiedetä. Tämän täytyy olla jonkinlainen sukupuolikysymys.

Mutta koska olin vastatuulessa, niin kellon mikrofoni otti tuulta ilkeästi, joten käänsin kajakin poikittain, että sain käden tuulensuojaan. Tuo söi minulta arvokkaita metrejä — vaikka siis eihän tätä tehdä excelin takia.

Se pyöriminen näkyy kartassa numeron 2 kohdalla.

Pääsin taasen jatkamaan matkaani. Ajatus oli mennä Maaniitunlahden pohjukkaan ja pitää paussi HiiPun eli Hiidenveden purjehtijoiden melontamajan naapurissa olevalla rannalla. Silloin saisin hetken aikaa suoraa vastatuulta ja viimeinen etappi ennen rantaa olisi sivutuulessa. Menisi treeninä.

Tuota miettiessäni kuulin, että takaa tulee nyt iso vene ja lujaa. Ja tulihan sieltä. En minä tiedä minkä painoisia nuo katumaasturin kokoiset ovat, varmaan muutaman tonnin, mutta sen tiedän, että kun ne eivät liu veden pintaa plaanissa, niin allot ovat sitä kokoluokkaa, että minä otan moiset vastaan vain keula edellä.

Ehdin kiroamaan kohtuullisen kovaa, koska sain tehdä melkoisen nopean käännöksen. Minut nimittäin ohitettiin alle 20 metrin päästä. Jotkut ovat kusipäitä maaliikenteessä, jotkut ovat sitä luokkaa vesilläkin. Joten sain vettä ohjaamoon.

Tuo ohjausliike näkyy kartassa numerolla 3.

Voisi tietysti kysyä, että koska oli tuulta ja einen aallokkoa, niin miksi minulla ei ollut aukkopeitettä. Siihen löytyy kaksi syytä. Ensimmäinen on, että oli kuuma. Vielä ilta 20 jälkeen oli jotain +26 astetta. Toinen syy oli masentavampi — unohdin sen kotiin.

S-market ja asiakastyytyväisyys

Kun olin saapumassa rouvan taksikuljetusreissulta, niin piipahdin Vihdin rannassa vilkaisemassa keliä ja totesin sen kelvolliseksi. Joten pysähdyin läheiseen S-markettiin ostamaan pari pulloa vettä ja pussin Marianneja.

Mariannet tulivat siitä, että Vihdissä oli ollut Wuosisatamarkkinat. Jokaisella myyntipöydällä oli karkkia jaossa, ja useimmissa paikoissa se oli juurikin Mariannea. Joten minulla oli Mariannen maku suussa ja halu sielussa.

Wuosisatamarkkinat ovat Vihdin kirkolla iso juttu. Keräävät sinne jotain 10 000 - 20 000 käyntiä, ja koska sitä ei ole pidetty covidin takia, ja koska oli ollut aurinkoinen päivä, niin paikalla oli ollut paljon ihmisiä.

Tuo liittyy S-markettiin siten, että hyllyt olivat tyhjänä. Turhahan hyllytystä on tehdä, edes ruuhkan takia. S-marketissa on myös tyypillistä, että hyllyissä ei ole koskaan puolen litran kuplatonta vettä. Kuplilla kyllä löytyy.

Tuo kertoo siitä, että lähdeveden nimellä markkinoitu myy, kivennäisvesi ei niinkään. Mutta koska joku jossain joskus on päättänyt, että kylmäkaapeissa ja hyllyillä pidetään kivennäisvettä, niin sitä ei muuteta. Ja se taitaa sopia henkilökunnallekin, koska ei tarvitse hyllyttää, koska tavara ei lopu.

Koska oli ollut hellepäivä, niin lähdevesipohjaiset oli myyty. Mutta hei, kuplivaa kivennäisvettä oli edelleenkin vaikka kuinka. Löysin erään hyllyn päästä muutaman kumollaan ja sikinsokin olevan muovitetun dollyn, ja yhdessä oli pelkkää vettä. Surku, jos inventaari hajoaa, mutta revin muovit auki ja sain haluamani kaksi pulloa.

En edelleenkään ymmärrä miksi kaupan nurkissa lojuu avaamattomia hyllypakkauksia, tai miksi asiakkaan on niitä pengottava saadakseen haluamansa.

Suuntasin karkkihyllyille ja koska Suomessa yritetään saada aikaiseksi nikotiinille kieltolaki, niin nikotiinituotteet olivat loogisesti ennen kassoja ja ennen karkkihyllyjä. Nappasin mukaan suomalaisen ja vesitetyn version nuuskasta. Anteeksi — nikotiinia sisältävä onteloissa käytettävä annospussi.

Vihdin S-marketin karkkihylly on… säälittävä. Se on kauppanakin säälittävä. Jonkun kannattaisi piipahtaa tuolla ja sitten mennä vilkaisemaan Karkkilaan. Karkkila on kuin Kouvola, elää ikuista nurkkakuntaista 80-lukua, mutta S-market siellä on rempattu kaupan näköiseksi. Eikä vissiin mennyt viittä vuottakaan vieressä olevan K-marketin faceliftistä — Vihdissä moista odotetaan vielä.

Karkkihyllyt olivat tyhjät. Meinasin jo hermostua, kun en löytänyt Mariannepussia. Mutta yksi oli piilotettu tai eksynyt väärään koukkuun hedelmäaakkospussin taakse.

Koska oli lauantai-ilta, ja asiakkaita vaikka kuinka, niin nykyisen kaupankäyntitavan mukaisesti avoinna oli vain yksi kassa. Joten valitsin itsepalvelupisteen. Ja unohdin totaalisesti mukana olevan nikotiinituotteen.

Punainen valo syttyi. Samaan aikaan paikalle oli tullut toinenkin kassa, ja kummassakin kilometrin jono. Odottelin aikani, mutta kukaan ei reagoinut. Aloin vakaasti harkita kahta mahdollisuutta: joko jättäisin ostokset siihen ja siirtyisin K-markettiin, tai ottaisin ostokset mukaan ja lähtisin kotiin.

Toinen tytöistä heräsi ja huikkasi kysymyksen ongelmani luonteesta. Totesin olleeni idiootti ja yrittäneeni ostaa ikärajavalvottua nikotiinia. Pääte kehoitti minua pyytämään paikalle kassahenkilöä varmistamaan ikäni, mutta kassaneidin mukaan he eivät voi ohittaa sitä. Joten minun pitäisi tulla kassalle. Jossa oli siis kilometrin jonot.

Joten yritykseni välttää jonoja muuttui kolme kertaa pidemmäksi odotteluksi.

Aikuisiän esialzheimer

Pääsin kotiin ja pakkasin vauhdilla kajakin ja tavarani, ja olin kurvaamassa pihalta ulos. Muistin, että melontajalkineet eivät ole mukana. Pakki päälle, takaisin pihalle ja neopreeniä mukaan.

Pääsin muutaman kilometrin päähän kun oivalsin, että minulla ei ole meloja mukana. Molemmat parit, varsinainen ja varalta mukana kuljetettava, olivat kauniisti pihanurmikolla. Joten vekslasin u-käännöksen, ajoin takaisin kotiin, kaappasin melat mukaan, tarkistin että kajakki on varmasti katolla ja uudestaan tien päälle.

Ollessani puolessa välissä muistin, että aukkopeitte unohtui. En sen takia enää kääntynyt takaisin — ja kastoin housuni moottoriveneen peräaalloissa.

Suuntana taukopaikka

Muutoin melominen meni melkoisen rutiinilla. Vastatuuli kuitenkin hidasti jonkun verrankin. Pyrin tarkoituksella pitämään melontarytmin vakiona, joten se ei vaikuttanut vauhtiin. Hitaammat tai nopeammat kilometrit johtuivat siten vain tuulesta.

Mennessä kilometrivauhdit vaihtelivat vastatuulen hitaimmasta 4,9 km/h sivutuulen 5,2 km/h. Paluussa myötätuulessa vauhti oli 6,6 … 6,8 km/h, ja tuuli oli siinä vaiheessa laantunut.

Joten tuon verran kajakkini korkea kansirakennelma vaikuttaa tuulessa.

Pääsin ajallani rantaan. Polttelin tupakan, tai kaksi, join hieman vettä, söin Kismetin ja ihmettelin hämärtyvää ypäristöä.

Fazer ei ilmeisesti halua, että kukaan söisi Kismetiä. On sen pakkaus sen verran vaikeaksi avata onnistuttu suunnittelemaan.

Laitoin samalla valkoisen kulkuvaloni paikalleen. Kello alkoi olla jälkeen 21 ja aurinko laskee virallisesti aika tarkkaan 21.04 tai jotakuinkin. Ja pykälät sanovat, että minun pitää näyttää valkoista valoa lähestyvälle vesiliikenteelle auringonlaskusta auringonnousuun.

Oli valon käyttöönotossa järkevämpikin perustelu. Liikuin pilvisellä kelillä tummalla järvellä veden tasossa oranssissa kajakissa, joka näyttää moisissa olosuhteissa tummalta. Joten olin kuin syksyiseen aikaan jalankulkija, joka pukeutuu tummiin vaatteisiin kävellessään tummalla asvaltilla tihkusateessa lehdettömän metsän syrjää iltahämärissä. Eli minua oli vaikea nähdä ilman valoja.

Paluumatka hämärässä

Lähdin vastarannalle suoraan veden yli. Tuossa kohdassa ylitys on suunnilleen 1,8 km ja jos laskee kilometrille 10 minuuttia, niin olin riskissä olla moottoriveneiden jaloissa jotain 15 - 20 minuuttia.

Tuuli oli tyyntynyt, vaikka olinkin hetken aikaa tuulensuojassa. Aurinko oli laskenut, ja muutamastakin syystä, eikä vähiten lämpötilavaihtelujen takia, tuuli tuppaa tyyntymään yöksi.

Kartaan merkityssä pisteessä 4 jouduin tekemään mutkan, Niillä paikkeilla on Raatosaari, jota myös sievemmin Hannansaareksi kutsutaan — mutta en minä sen takia mutkaa tehnyt.

Jouduin väistämään risteävästi kulkevaa ja minua hitaampaa moottorivenettä. Uusi kokemus sekin.

Kun suuntasin uudelleen vastarannan suuntaan, niin jätin hetkeksi aikaa paussille ajatuksen mennä koko matka vakiomelanopeudella. Kiihdytin vauhtia siksi aikaa, että pääsin lähemmäs rantaa ja pois muiden jaloista.

Tosin on sanottava, että liikennettä oli todella vähän, enkä ollut missään vaiheessa muiden tiellä. Ainoat jotka näin olivat palaavia moottoriveneitä ja ne kulkivat enemmän tai vähemmän hiljaa vastarannan puolella.

En nähnyt siis mitään syytä kiertää viimeisen isomman lahden rantoja pitkin (jonka perukoilla on Puumannin laavu), vaan tulin suorinta tietä yli.

Taisin mainita jossain pimeän ajan melonnassa, että en nauti pimeässä melomisesta. Nyt yritin saavuttaa hieman positiivisemman asenteen ja on myönnettävä, että siinäkin, ettei näe yksityiskohtia maailmasta, on oma nautintonsa.

Jossain vaiheessa unohduin katselemaan keulan halkovaa tummana välkehtivää järvenpintaa ja se oli aika… hypnoottinen kokemus.

Kun edessä oli viimeiset metrit, niin tulin lähelle rantaa. Silloin noin kiljardi pientä itikkaa innostuivat ajovalostani. Tein niiden elämästä tylsää, ja sammutin valon. Paitsi että kyllästyin sylkemään niitä suustani, niin näin paremmin rantautua — alkoi olla jo aika pimeää.

Melonta-aikaa kertyi noin tunti kolmevarttia ja tauko päälle. Matkaa tuli 9,9 km (olisi pitänyt sittenkin kiertää rantoja pitkin, edes hiukan, että olisi päässyt yli 10 kilometrin, vaikka siis eihän tätä excelin takia tehdä).


P.S.

Neiti ilmoitti kello 2 aamuyöllä, että hän jättää seuraavan päivän kello 11 ratsastustunnin väliin. Rouva ilmoitti kello 4.47 että nouto menee aamuksi, eikä hän kykene menemään kello 11 ratsastustunnille.

Nyt voisi jopa todeta, että tammoilla oli niin sanotusti lähtenyt laukalle, jos ratsastusterminologialla edetään.

3 Likes