Myöhäisillan melontareissu HiiPun rantaan Hiidenvedellä

Minulla melkoisen usein lyhyemmät melontareissut — kielenkäytössäni 2 tuntia tai alle — aikatauluttuvat perheen toisen aikuisen työvuorojen mukaan. Arkipäivän realismia yhden auton taloudessa. Koska Minnalla oli seuraava viikko iltavuoroa, ja useimpina päivinä lupailiin navakkaa tuulta sekä sadekuuroja, ja koska inhoan aikaisia aamuherätyksiä, niin lähdin lltamelonnalle.

Minna kotiutui omista harrastuksistaan kello 21 paikkeilla, joten pakkasin samantien tavarat ja kajakin kyytiin ja suuntasin Vihtiin ja Hiidenveden rantamille. Lähdin vesille aika tarkkaan kello 22 ja paikkana oli tuttu Pääkslahden lasikuituliiteriparkin viereinen rantapätkä. Olen viime aikoina startannut sieltä, koska Vihdin kirkonkylän puoleinen osuus, Kirkkojärven niminen lahti Hiidenvedestä, alkaa olla jo koluttu useampaan kertaan.

Minulla on kaksi aluetta, jossa en ole vielä käynyt. Pääksniemen/Pääkslahden vastakkainen lahtialue aina Pääksniemen kärkeen asti eli ikäänkuin kaakonpuolenen osuus. Jos tunnet Nummelan aluetta, niin jostain Vesikansan korkeudelta Tuohivehmaan suuntaan ja niille hollille. Se toinen käymätön pätkä on aivan pohjoispää.

Lahden perukoilla (kartan mukaan Maaniitunlahti) on Hiidenveden Purjehtijoiden eli HiiPun ranta. Ajattelin piipahtaa vilkaisemassa millaiselta siellä näyttää.

Menin vahvasti rantoja pitkin. En sen takia, että olisi ollut pakkoa. Tuultakaan ei ollut kuin 1 -2 m/s, ja joskus tuli lyhyitä 4 m/s puuskia. Menin parinkymmenen metrin päästä rannoista ihan siksi, että minulla ei ollut kiire, enkä ollut koskaan ennen nähnyt noita rantoja. Jos joku sanoo nyt, että samanlaisiahan ne ovat, niin eivät ole. Tuo olisi yhtä hölmö väite kuin ehdottaa, että kun on nähnyt yhden maiseman, niin turhahan niitä enempää on pällistellä.

En laittanut normaalisti käyttämääni treeniappia päälle. Se urputtaa liian usein matalasta sykkeestä, enkä halua sitä mölinää keskellä hiljaista myöhäisillan/alkuyön järveä. Unohdin vain yhden asian: Applen oma kuntoiluappi ei melonnassa tallenna matkaa eikä reittiä.

Olen edelleen niin alkuvaiheessa melontaani, että haluan tietää kulkemani matkan. Plus jos kohdalle osuu jokin paikka, josta haluan selvitellä myöhemmin enemmän, niin merkkaan sen karttoihin tekemällä terävän piston maihinpäin — eli piirrän eräällä tavalla nuolenpään GPS:n avulla.

Jouduin siksi laskemaan melonnan pituuden käsipelillä Kartasto-appilla. Se menee lähelle totuutta, mutta hukkaa hieman matkaa — masentavaa oman kirjanpitoni suhteen.

Mutta olin vesillä kajakissa hilkun vajaa 2 tuntia, ja taitoin rauhakseltaan matkaa 12,6 km tai hiukan enemmän.

Olen ennenkin ihmetellyt miten Hiidenvedellä enemmän pohjoisenpuolen rannat ovat kallioisia ja jyrkänteitä on paljon, kun taasen vastakkaisella puolella on enemmän kasvillisuutta, pöpelikköä ja lyhyitä hiekkarannan oloisia pätkiä.

Tuo päti siihen asti kunnes saavuin Maaniitunlahden tietämille. Jos olisin vaivautunut vilkaisemaan karttaa ennen lähtöä, niin tuo ei olisi tullut minkäänlaisena yllätyksenä. Korkeuskäyrät ja karttamerkit kun kertovat saman asian.

Mikähän liike jääkauden vetäytyessä on tuon aiheuttanut? Varmaan se liittyy siihen, että tuossa on ylipäätään mutka ja isompi lahti Hiidenvedellä.

Hiidenvedellä on ylipäätään melkoisesti hienoja, kalliita ja/tai hyvin hoidettuja mökkirantoja. En haluaisi rakentaa jotain sosioekonomisia aluerajoja, mutta enemmän rahaa kiinni mökkielämässä on Nummelan suunnalla kuin muualla Hiidenveden alueella.

Aika tarkkaan tunti kesti päästä HiiPun rantaan. En kehdannut mennä maihin ihan heidän laitureillaan, vaan pysähdyin hiekkarantapätkälle parisenkymmentä metriä ennen — jumalattoman ison kaasuputkikyltin tietämille.

Oli nimittäin aika lisätä hieman ympäristön typpi- ja ureakuormaa, sekä saada pakollinen nikotiiniannos. Koska kello alkoi olla 23 paikkeilla, ja helteet ovat ohi (heinäkuun alku 2022…), niin olo pelkällä teepaidalla oli jo hieman viileä. Vetäisin pitkähihaisen päälle.

Alunperin minun piti mennä rantoja pitkin seuraavaan kapeikkoon ja sitten palata vastarantaa pitkin takaisin. Muutin hieman suunnitelmia, koska ranta-alue siitä eteenpäin ei näyttänyt mielenkiintoiselta.

Keskellä lahtea oli pieni saari, jolla on kaksi karttanimeä: Raatosaari tai Hannansaari. Ja juuri nyt minua kiinnostaa kovin nimien alkuperä. Ihan vain siksi, että saari on olemassa, päätin tehdä piston sen rannalle.

Matkalla sinnepäin Minnalta tuli viesti, että hän on menossa nukkumaan. Tässä kohtaa Apple Watch osoitti näppäryytensä — varmasti samaan kykenevät muutkin älykkäämmät kellot. Kuittasin viestin saaduksi loihemalla lausumaan okei ja käskin kellon lähettää viesti. Jos minulla olisi ollut Applen korvanapit päässä, niin minun ei olisi tarvinnut edes koskea kelloon — mutta en kulje luonnossa korvanapeilla.

Minulla ei ollut sinällään kiire mihinkään. Ei Minnan tuutilullaa-ajat vaikuta omiin tekemisiin, kunhan auto on kotona ennenkuin hänen täytyy lähteä töihin. Mutta koirat olivat ruokkimatta vielä, ja itsellekin alkoi tulla nälkä, niin aloin suunnittelemaan paluuta.

Olisin voinut toki jatkaa pidempääkin. Melonta sujui, ilma oli hyvä eikä minua väsyttänyt. Mutta minulla ei ollut mukana kuin vesipullo, eikä pidempiä retkiä nyt vaan tehdä ilman kahvia ja pullaa — tai jotain eväitä. Tuo on ehdoton sääntö, eikä sitä rikota.

Rikoituista säännöistä tulikin mieleen yksi sivujuonne. Melonnassa suositetaan hyvin vahvasti samanlaista perussääntöä kuin vaelluksillakin. Kerro aina etukäteen reittisuunnitelmasi, mikä on aika-arvio, koska lähdet ja saavut — ja jos suunnitelmat muuttuvat, niin niistä täytyy myös muistaa mainita.

Tuo helpottaa pelastustoimia huomattavasti, jos asiat menevät pieleen.

Minä noudatin tuota alkuaikojen melonnoissa. Ja sitten luovuin siitä. Syitä on kaksi. Tai oikeastaan vain yksi. Ensinnäkin suunntelmani muuttuvat aina. Kun lähden liikkeelle, niin reittisuunnitelmaksi kutsuttu on aina vain enemmänkin ehdotus tai suuntalinja. Ei enempää. Ja noin sen kuuluukin mennä. Asia on hieman toinen jalkapatissa taivallettessa, jolloin on selvähkö reitti, yöpymispaikat ja päätepiste. Mutta ei homma noin toimi pariin tunnin pikkuretkillä, ainakaan kun minä melon.

Se aito syy on nykytekniikka. Minä liikun puhelinmastojen saatavilla. Minun puhelimeni juoruaa koko ajan Minnalle missä olen. Ja jos kävisi niin hassusti, että hukkuisin, niin kello kertoisi viimeisen tunnetun paikan, joten raadon löytäminenkin olisi helpompaa — aivan riippumatta olenko kertonut reittisuunnitelmistani tai en.

Jos puhelin tipahtaa järven pohjaan, niin toki tuo asetelma hajoaa. Mutta silloinkaan en pysty kertomaan Minnalle, että tonnin puhelin siirtyi ahvenien käyttöön, en minä niiden ruuaksi. Ja edelleen tiedetään missä se tapahtui.

Jos olisi ollut päiväaika, niin olisin melonut suoraan yli, vaikka tuo levein kohta onkin — se on kuitenkin vain vajaa kilometri Raatosaaren kohdalta yli. Mutta oli jo aika hämärää, ja vaikka muuta veneliikennettä ei paljoa ollutkaan, niin sitä oli. En oikein halunnut alkaa arpomaan nähdäänkö minut kovaa kulkevasta moottoriveneestä, jossa suurella todennäköisyydellä ei kovinkaan tarkkaan ihmetellä ympäristöä.

Kyllä, tällä kertaa minulla oli valkoinen tuikkuvalo käytössä — mutta olen silti vedenpinnan tasolla ja muu liikenne kulkee joko keula pystyssä tai on korkeammalla ohjaamossa. Koska aika ja matka eivät olleet oleellisia kysymyksiä, niin suuntasin muun liikenteen kulkusuunnan mukaisesti seuraavalle isommalle saarelle, Papinsaarelle, ja tulin sieltä kapeammasta kohdasta vastarannalle. Matkassa hävisin tuolla reittisuunnitelmalla ehkä viitisen sataa metriä.

Sieltä sitten olikin tuttuja rantoja autolle asti.

Luonto on muuttumassa. Joutsenet ovat hävinneet, samaten hanhet. Joko ne ovat siirtyneet tai lymyilevät matalammissa ja suojaisemmissa lahdenpoukamissa. Silkkiuikkuja en nähnyt yhtään. Joku pieni lyhytjalkainen kahlaaja oli kylläkin lennossa, Samaten päääskyset. Jokunen lepakkokin pyöri rantalepiköissä.

Merikotkakin oli ilmassa. En tiennytkään, että se saalistaa öiseen aikaan — tai sitten oli vaan iltakävelyllä, ruuan päälle. Kalasääskiä — tai sääksiä, mutta ei koskaan kalasääksiä — en ole nähnyt, vaikka niitäkin pesii noilla kulmilla.

Järvenpinta oli ihmeellinen. Olen törmännyt siihen ennenkin, mutta en noin selvästi ja ensimmäisen kerran näin vedenpinnan tasolla.

Tehän tiedätte miten tuulenvire rikkoo veden pinnan. Näkee hyvin jo kauempaa mihin kohtaan tuulonen osuu. Silti usein näkyy sellainen ilmiö kuin Väinämöisen veneenjälki (tai Väinämöisen tie/kulku, riippuen missä päin Suomea ollaan). Se on tuulisessa vedessä näkyvä tyvenen oloinen alue tai väylä.

Se syntyy kun pintavirtauksissa on hieman eroa ja veden pinnalle kertyy pintajännitystä vahvistava kalvo, filmi. Se voi olla pieneliöstöä tai vaikka siitepölyä. Mutta se on sen verran vahva, että ei estä aaltoilua, mutta tuulen aiheuttama pinnan väreily häviää.

Osalla matkaa törmäsin tuohon, mutta aika ajoin olin yksinkertaisesti tuulensuojassa. Mutta vesi aaltoili silti, vaikkakin vain vähän, tietysti, koska kun isompi vesimassa liikkuu, niin ei sitä paikallinen tyven rauhoita.

Aurinko oli jo laskenut ja taivaalla oli puolipilvistä — koko päivän oli ollut paikallisia sadekuuroja. Mutta vaaleampaakin taivasta näkyi. Kuu oli vain noin puolikas, ja oli vielä aika matalalla, mutta sekin toi oman valonsa.

Tuo kaikki sitten heijastui pinnaltaan tasaiseen, mutta aaltoilevaan vedenpintaan. Tuntui kuin olisi melonut jatkuvasti muotoaan muuttavissa valopallukoissa. Heijastuvan valon, pilvien varjon ja tumman järvenpinnan koko ajan muuttuva kontrasti ja muoto oli kuin olisi ollut kaleidoskoopissa — vain sillä erolla, että muodot eivät olleet kulmikkaita ja symmetrisiä, vaan muuttuvia ilman ensimmäistäkään suoraa linjaa ja kulmaa.

Jos olet tutustunut valokuvaukseen, niin tiedät ilmiön bokeh. Se on sitä, kun tausta muuttuu epätarkaksi niin pitkälle, että kuvan kohteen takana näyttää olevan valopallukoita. Oli kuin olisin ollut keskellä bokehia, joka oli elävä.

En edes yrittänyt kuvata sitä, koska puhelimen kamera olisi pilannut kaiken ja haluan mieluummin muistaa tuon muistikuvien, en epäonnistuneen kuvan tai videon tuoman pettyneen vittuuntumisen kautta.

Todella hypnoottista.

Melonta itsessään sujui, Tämä oli varmaan ensimmäinen kerta kun minulla ei ole oikeastaan mitään valitettavaa. Fiilis oli, että vihdoinkin olen siinä mitä olen koko ajan toivonut ja halunnut melonnalta.

Olosuhteen olivat tietysti optimit. Mutta onko siinäkään mitään vikaa tai väärää, että olosuhteet ovat hyvät? En minä ollut tuolla opettelemassa uutta, vaan nauttimassa.

Minulla on kaksi melaa. Ensimmäisen ostin aikoinaan FitNordia varten, koska se vaatii rakenteensa takia pidemmän melan kuin yleensä kajakit. Sitten ostin lyhyemmän, koska epäilin osan melontaongelmistani johtuvan juurikin liian pitkästä melasta. Lyhyempi ei auttanut, ja tuntui käteen omituiselta, joten siirsin sen varamelaksi ja jatkoin pidemmällä.

Nyt tiedän, että arvailuni eivät olleet aivan katteettomia, ja ylipitkä mela oli yksi osa ongemakimppuani. Sain suurimman osan korjattua, joten tälle reissulle otin lyhyemmn käyttöön — halusin kokeilla sitä uudestaan.

Ensimmäinen viisi minuuttia oli pientä hakemista, mutta sitten sain rytmistä ja hieman muuttuneesta melan käytöstä kiinni. Melominen ei ollut enää melasta kiinni.

Tuo lyhyempi itseasiassa painaa hieman enemmän kuin hiilikuituputkinen pidempi. Mutta en minä sitä meloessa huomannut. Lyhyessä on myös hieman lyhyempi ja joustavampi lapa, ja se alkuun arvelutti. Olin varma, että kärsin lyhyemmän lavan takia vauhdissa, mutta en tiennyt kuinka paljon. Vaikka GPS-loggaus pissi tällä kertaa, niin vauhti oli sama tai ikkirikkisen parempi kuin pidemmässä. Melonta itsessään oli kuitenkin kevyempää ja olinkin koko matkan vakuuttunut, että menen hitaampaa. Numerot sitten kertoivat päinvastaista.

Taidan siirtyä tuohon lyhyempään. Ainakin siihen asti, että rikastun ja saan ostettua paremman. Ihan siksi, että sen lyhyemmän melan joustavampi lapa tuntui kädessä.

1 Like