Merilevä koiran ruokinnassa

Alunperin julkaistu: Merilevä koiran ruokinnassa | Katiska

Merilevää käytetään pääsääntöisesti hivenainelisänä, mutta toki myös hammashuoltoon. Merilevässä on melkoinen kirjo useitakin välttämättömiä sekä hyödylliseksi oletettavia mineraaleja, joten sen käyttö on ainakin teoriassa perusteltua.

Korkea jodipitoisuus kuitenkin huolestuttaa, sillä liiallisen jodin sanotaan aiheuttavan kilpirauhasen vajaatoimintaa tai pahimmassa tapauksissa kasvaimia. Onko mahdollista, että terveyttä ja hyvinvointia haettaessa aiheutetaankin kilpirauhasongelmia ja sen myötä koiran elämänlaadun laskua? Vai onko merilevä arvokas lisä raakaruokkijan ravintolisäpakkiin?

Merilevä on useimmiten Ascophyllum Nodosum, joka tunnetaan tutummalla nimellä solmulevä. Ruskoleviin kuuluva kasvi, tai oikeammin se on makrolevä. Mielenkiintoinen nyanssi on sen pitkäikäisyys. Vaikka se kasvattaa valtavia lauttoja, niin se kasvaa hitaasti ja sen myötä se myös kuolee myöhään.

Vanhimmat tavatut kasvustot ovat olleet 400 vuotta vanhoja. Sitä kerätään, paitsi lannoitteeksi ja lisäravinteeksi, niin siihen pakataan kalastettuja äyriäisiä. Solmulevää kasvaa vain Pohjois-Atlannin rannoilla, jonka takia sen suuria tuottajamaita ovat mm. Norja ja Kanada.

Japanissa merilevää on käytetty vuosisatoja ruokana. Sushin syöjille tuttu nori ei ole merilevälaji, vaan yleisnimitys syötävälle merilevälle. Useimmiten kyse on Porphyra yezoensis ja Porphyra tenera levistä. Wakame sen sijaan on ruskoleviin kuuluva Undaria pinnatifida.

Oleellista käytännön eroa ei ole ja erot eri levälajien välillä ovat pienemmät, kuin vaihtelu ravintosisällössä saman levälajin sisällä.

Ehdottomasti suurin osa eläinten ravintolisäksi tuotetusta merilevästä ei ole mitään erikseen viljeltyä ja kerättyä kasvustoa. Merilevä saadaan mm. ravun kalastuksen sivutuotteena, jossa sitä käytetään pitämään pyydetyt saksiniekat hengissä ja tuoreena rantaan asti. Merilevä on siten yksi esimerkki ihmisten ravinnontuotannon sivuvirtojen hyödyntämisestä, joka muutoin olisi vain hankalaa jätettä.

Jodin saanti

Merilevän ensisijainen käyttö on raakaruokitun koiran jodin saanti. Sinällään koira saa jonkun verrankin jodia ruuastaan, ainakin jos syö ns. teollisesti tuotettuja lihoja tai enemmän merikalaa. Sen sijaan luomulihat ovatkin kysymysmerkki.

Koiran noin-tarve jodille on 15 µg/kgEP. Silloin nyrkkisääntö olisi, että tarvittaisiin 500 grammaa lihaa jokaista koirakiloa kohden. Se vaatisi 10 kg koiralle 5 kg lihaa joka päivä, joka ei ole mahdollista.

Se, että lihoissa on määrä X jodia kuitenkin tarkoittaa, että koira ei ole koskaan täysin jodittomalla ruokavaliolla, jos se saa ylipäätään lihaa. Tosin vahvasti puuroruokituillakaan ei tule suoraan vajaasaantia ja itseasiassa kaurapuurosta saa saman verran jodia kuin lihasta – jonka ei sinällään pitäisi olla yllätys, koska eläin saa jodinsa syödessään kasveja, jotka ovat ottaneet jodin maaperästä. Kuivamuonilla jodista ei pitäisi olla koskaan vajaasaantia.

Muistisääntö on, että jos et tiedä paljonko ruuassa on jodia, niin kotimaisessa tuotannossa jodia on 0,03 µg/g.

Usein sanotaan, että vain merikaloista saa luontaisesti jodia. Tuo ei aivan pidä paikkaansa, sillä järvikaloissakin on jodia. Väite perustuu siihen, että entisinä aikoina jodin puutteesta johtuvaa struumaa oli enemmän sisämaassa kuin Itämeren rannikkoalueilla.

Syy johtui ylipäätään ravinnosta, ei niinkään yksittäisistä kaloista. Merikalastusalueilla syötiin ylipäätään enemmän kalaa kuin metsäisillä sisämailla, sekä suolan saanti oli helpompaa. Kysymys oli kokonaisravinnosta, ei yksittäisistä tekijöistä.

jodia per gramma tarvitaan per koirakilo annos kattaa 20 kg koiralla
jauheliha, broiler 0,08 µg 190 g 800 g: 20 %
jauheliha, eläimet 0,03 µg 500 g 500 g: 5 %
silakka, kokonainen 0,52 µg 30 g 100 g: 17 %
meriahven, kokonainen 0,34 µg 45 g 200 g: 22 %
järvimuikku, kokonainen 0,25 µg 60 g 100 g: 8 %
kirjolohi, kokonainen 0,16 µg 90 g 500 g: 26 %
kirjolohi, filee 0,06 µg 250 g 200 g: 4 %
kaurapuuro, veteen 0,03 µg 500 g 3 dl: 3 %
maksa 0,03 µg 500 g 1 tl: 0,04 %

Merilevän käyttö

Merilevän annostus on aidosti useimmiten arpapeliä. Se johtuu siitä, että merilevien jodimäärissä on melkoiset vaihtelut. Useimmiten ruokinnan laskeminen kannattaa tehdä huonoimman mahdollisen vaihtoehdon kautta, mutta silloin on hyväksyttävä se, että laskut saattavat pettää sadoilla prosenteilla.

Jos tuon kanssa ei pysty elämään tai on niin pedantti, että yrittää toteuttaa ruokinnan excelin antamilla luvuilla, niin merilevä ei ole vaihtoehto. Silloin kannattaa käyttää joditippoja tai mieluummin jodioitua suolaa, ja niistäkin mieluummin mineraalisuolaa. Jozo Light on enemmänkin sopiva urheilukoirien palauttamiseen, kun haetaan kaliumia, ja muut käyttävät esimerkiksi Pansuolaa.

Merileväpurkkien ja -säkkien analyysit ovat enemmänkin arvauksia tai yksinkertaistuksia, kuin aito kuvaus ravintosisällöstä. Silti muutakaan ei ole ja niillä mennään.

  • Merilevässä on grammassa 700 – 1200 µg jodia
  • 1 gramma kattaa 46 – 80 kg

Jodin korkean määrän sekä suuren haarukan takia annostus on yhtä ylimalkainen. Joka päivä annetaan:

  • pienille koirille teelusikallisen kärki
  • keskikokoisille koirille noin 1/4 teelusikallista
  • isoille koirille 1/3 teelusikallista

Merilevä on yleinen närästyksen aiheuttaja, matalillakin annoksilla. Joten jos koira lipoo ruuan jälkeen huuliaan, röyhtäilee, venyttelee turhan paljon, yökkäilee, nuoleskelee pintoja tai esittää muita närästykselle tyypillisiä oireita, niin ensimmäiseksi kannattaa kokeilla merilevän pois jättämistä.

Merilevän yliannostus

Merilevää yliannostetaan poikkeuksetta jodin suhteen. Tai sama asia toisinpäin sanoen: jodia yliannostetaan aina, koska merilevää on vaikea antaa oikeaa määrää. Tuo ei ole käytännössä mikään ongelma, ainakaan jodin suhteen.

Koira sietää jodin yliannostusta hyvin ja kannattaa muistaa, että vielä vuosituhannen vaihteessa – ja myöhemminkin – kun koirien tarpeista ja jodista ei suuremmin puhuttu (eikä edes ymmärretty), niin merilevää annettiin kääpiökoirillekin ruokalusikkamitalla – koska se oli terveellistä. Silti koirat eivät sairastuneet jodin huomattavista yliannoksista.

Samaa yliannostusta tekevät hampaita hoitavat. Merilevää annetaan myös hammaskiveä vastaan, ja annokset ovat olleet monikertaiset sen suhteen mitä jodin takia pitäisi antaa. Kannattaa muuten muistaa, että mainostuksestaan huolimatta Plaque Off on aivan tavallista merilevää aivan tolkuttomalla hinnalla.

Merilevän muut ravintoarvot

Merilevää suositellaan aika ajoin mullistavana superfoodina. Perustelut keskittyvät kolmeen väittämään:

  • merilevä kasvaa meressä, niin sen täytyy olla terveellistä
  • merilevässä on kaikki mineraalit täysin oikeissa suhteissa, ja kaupan päälle saa A-vitamiinia plus D-vitamiinia ja vegaaneille B12-vitamiinia
  • se on erinomainen proteiinien lähde

En puutu merellisyyden merkitykseen. Jokainen Itämeren rannikolla asuva tietää, että kasvupaikka ei sinällään ole tae mistään. Sen tietää myös lappilainen poroisäntä.

A-vitamiini, joka ei ollut A-vitamiini

A-vitamiiniin on syytä puuttua, koska merilevän antama A-vitamiini kuvaa laajempaa ongelmaa. Merilevässä ei nimittäin ole A-vitamiinia, kuten kasveissa ja kasvinomaisissa ei koskaan.

Jos ohitetaan lisäravinnemainokset, koska niihin ei voi lähtökohtaisesti luottaa missään asiassa, niin on helppo löytää tuhottomasti tieteellisiä artikkeleita, joissa kivenkovaa väitetään merilevässä olevan A-vitamiinia.

Ensinnäkin on muistettava, että iso osa tieteellisistä artikkeleista eivät aidosti ole tieteellisiä muilta osin kuin ison liudan lähdeviitteiden ja kirjoittajanm tittelin suhteen. Ne ovat aivan tismalleen samaa tavaraa kuin mitä Katiskassa julkaistaan.

Niihin on siis suhtauduttava lähtokohtaisesti kriittisesti ja kysyttävä, että tietääkö kirjoittaja oikeasti mitään siitä mitä kirjoittaa. Samaten lähdeviitteet on tarkastettava.

Eräs tieteellinen julkaisu hehkutti melkoisen estoitta A- ja C-vitamiinimääriä, varsinkin jälkimmäistä, jota oli huimaavat 1,5 kertaa enemmän kuin appelsiinissa, ja lähdeviite osoitti tieteelliseen artikkeliin, jossa hehkutettiin melkoisen estoitta A- ja C-vitaminimääriä, varsinkin jälkimmäistä, jota oli huimaavat 1,5 kertaa enemmän kuin appelsiinissa.

Ei, toisto ei tullut vahingossa. Ainoa ero oli siinä, että viitattu ei esittänyt viitettä väitteelleen. Jos olisi, niin olisi tullut lisää toistoa – se on enemmän sääntö kuin poikkeus. Paras/pahin oli noin puoli tusinaa kiertoa, jossa viimeinen käytti viitteenään ensimmäistä.

Kaikella kunnioituksella appelsiinia kohtaan, mutta appelsiininviljelijöiden markkinointiponnistuksista huolimatta ja siitä, että sodan jälkeen appelsiinit olivat iso juttu ja vielä 90-luvulla käytännössä ainoa tapa, satsumoiden ja ikuisesti säilyvien omenoiden lisäksi, saada tuoreita hedelmiä, niin suurin piirtein kaikessa on enemmän C-vitamiinia kuin appelsiinissa.

Se mitä kutsutaan A-vitamiiniksi, on karotenoidien – merilevänkin kohdalla käytännössä beeta-karoteeni – laskennallinen vastaavuus aktiiviselle A-vitamiineille, retinoleille, jos maksa muuttaa kaiken retinoleiksi.

Kyse on siis RAE- tai RE-arvosta, riippuen millä kieli- ja kulttuurialueella artikkeli on julkaistu. Samasta syystä Finelin tietokanta ilmoittaa porkkanalle A-vitamiinimäärän, mutta kukaan täysipäinen ei väitä, että porkkanassa olisi A-vitamiinia. Merilevässä väitetään.

Koska tieteellisten julkaisujen kirjoittajilla on omat motiivinsa, kuten vaikka herättää rahoituskierrosta varten mielenkiintoa merilevän hyödyntämiseen, ja koska oma tietotaito ei riitä kyseenalaistamiseen, niin ollaan tilanteessa, jossa karoteeneja väitetään kirkkain silmin A-vitamiiniksi, joka sitten plagioidaan muihin artikkeleihin ja viimeiseksi lisäravinnemainokseen.

Noin kolmen minuutin lisäponnistuksella olisi löytänyt aitoja tutkimuksia, joissa on selvitetty eri merilevien ravintoarvoja tai viitattu sellaisiin tutkimuksiin, kuten McDermid ja Stuercke (2003[ref]Karla J. McDermid, Brooke Stuercke: Nutritional composition of edible Hawaiian seaweeds. Journal of Applied Phycology 15: 513–524, 2003[/ref]), Škrovánková (2011[ref]Škrovánková S: Seaweed vitamins as nutraceuticals. Adv Food Nutr Res. 2011;64:357-69.[/ref]) tai Cherry ym (2019[ref]Paul Cherry, Cathal O’Hara, Pamela J Magee, Emeir M McSorley, Philip J Allsopp. Risks and benefits of consuming edible seaweeds. Nutr Rev. 2019 May; 77(5): 307–329.[/ref]). Jokaisessa on kerrottu, että kyse on karoteeneista ja A-vitamiini ilmoitetaan RAE/RE-arvona, ei retinolina.

Škrovánkován muu uskottavuus kylläkin karisee siinä vaiheessa, kun hän lataa merilevälle melkoisetkin terveysodotukset:

  • alentaa C-vitamiinin takia verenpainetta
  • estää sydän- ja verisuonisairauksia beeta-karoteenin takia
  • vähentää syöpäriskiä E-vitamiinin, C-vitamiinin ja beeta-karoteenin avulla

Nuohan ovat puutaheinää, eikä moisia pitäisi löytyä vertaisarvioidusta tekstistä. Mutta löytyy, siteerauksia ei onneksi tällä päivämäärällä ollut kuin yksi

D-vitamiini edelleen purkista

D-vitamiiniväite löytyy useista mainoksista ja lähes yhtä monesta tieteellisemmästä julkaisusta. Se, että kasvi, tai levä, kykenee muodostamaan jotain D-vitamiinia, ei ole mahdotonta. Ongelma on siinä, että väitteen alkulähdettä on hankala löytää.

Itse en sitä tavoittanut Googlella, joka antaa valitettavan vahvan viitteen tieteen omasta meemistä. Sen sijaan löysin toisen käden maininnan, mutta siinä vaiheessa olin jo niin kyllästynyt, että en penkonut sen syvällisemmin.

Cherry ym (2019) toteaa, että merilevien D-vitamiinipitoisuuksista löytyy vain yksi tutkimus[ref]Paiva L, Lima E, Patarra RF., et al. Edible Azorean macroalgae as source of rich nutrients with impact on human health. Food Chem. 2014;164:128–135.[/ref] ja sen mukaan D-vitamiinia olisi rakkolevissä (Fucus spiralis) 8,3 µg/gKA ja Porphyra spp suvun punalevissä, jotka tunnet ehkä paremmin nimellä nori, 10,5 µg/gKA.

Tuo tarkoittaisi silloin sitä, että jos D-vitamiini kestää käsittelyn, niin merilevä voisi kattaa osan koiran D-vitamiinin tarpeesta. Mutta tässä tulee vastaan grammat. Jos annetaan jodin mukaan 30 kg koiralle merilevää 1 gramma, niin se saisi 8,3 µg, mutta 0,7 µg/kgEP annostuksella pitäisi saada 21 µg. Vaje olisi edelleen 13 mikroa.

Tuo olisi tietenkin houkitteleva ratkaisu yhtä purkkia metsästäville ruokkijoille, mutta se edellyttäisi melkoista jodin yliannostusta siksi, että ei tarvitsisi kerran viikossa yhtä purkkia (josta omistaja ottaisi kuitenkin joka päivä…) ja rajua luottamusta siihen, että D-vitamiinia todellakin löytyisi.

Minä suosin laiskuutta, mutta kartan uskoa. Minulle merilevä ei siten ole minkäänlainen vaihtoehto D-vitamiinin saannille.

B12-vitamiini lihaa syövälle

Nyrkkisääntö on:

  • lihoista ja elimistä saadaan hyödynnettävää B12-vitamiinia
  • kaikesta muusta saadaan B12-vitamiinin vastavaikuttajaa, joka estää B12-vitamiinin imeytymisen tai toiminnan

Levät ovat poikkeus tuosta säännöstä ja niistä on mahdollista saada hyödynnettävää B12-vitamiinia. Ainakin periaatteessa ja osasta.

Miyamoto ym (2009[ref]Miyamoto E, Yabuta Y, Kwak CS., et al. Characterization of vitamin B12 compounds from Korean purple laver (Porphyra sp.) products. J Agric Food Chem. 2009;57:2793–2796.[/ref]) tutki korealaisia merilevätuotteita, kuivattuja ja paahdettuja. Analyysin laitettiin suolileviä (Enteromorpha spp.) norin sukulaisia (Porphyra spp.). Suolilevistä löydettiin 0,63 µg/gKA ja norissa olikin enemmän vaihtelua: 0,32 – 1,33 µg/gKA. Imeytyminen olisi periaatteessa 50 % petrimaljassa, kun pH on alle 2. Tuolta osin ainakin periaatteessa merilevä olisi B12-vitamiinin lähde.

Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertaista. Kun merilevät laajennetaan koskemaan myös muita, sellaisia kuin hijike, wakame ja kombu, niin B12-vitamiinien määrä laski tai niissä oli mukana pseudo-B12-vitamiinia, eli B12-vitamiinin vastavaikuttajaa, antagonistia (Watanabe ym. 2002[ref]Watanabe F, Takenaka S, Kittaka-Katsura H., et al. Characterization and bioavailability of vitamin B12-compounds from edible algae. J Nutr Sci Vitaminol (Tokyo). 2002;48:325–331.[/ref]). Samasta syystä spirulinan kanssa kannattaa olla hieman varpaillaan.

Mitamoto ym. ei löytänyt paahtamisella vaikutusta B12-vitamiinin määrään, mutta sen sijaan Yamada ym. (1999[ref]Yamada K, Yamada Y, Fukuda M, Yamada S. Bioavailability of dried asakusanori (Porphyra tenera) as a source of cobalamin (vitamin B12). Int J Vitam Nutr Res. 1999;69:412–418.[/ref]) havaitsi, että norissa kuivaaminen nosti estävän B12-vitamiinimuodon osuutta.

Tuo kaikki on kuitenkin nippeliä. Niillä on varmasti merkitystä ihmisvegaaneille tai jos ruokavalio rakentuu riisille ja muutalle sadalle grammalle tuoretta noria päivässä. Se ei liity mitenkään ravintolisänä annettavaan merilevään, vielä vähemmän koirien ruokintaan. Taas on muistettava gramman merkitys.

Kun raakaruokittu koira syö ns. ihmislaatuista lihaa noin 15 g/kg, niin se saa B12-vitamiinin tarpeensa tyydytettyä. Rehulihoissa riittää usein vähempikin. Se tarkoittaisi 30 kg koiralle pyöristettynä 500 grammaa päivässä. Jos samaiselle koiralle annettaisiin merilevää gramma päivässä, niin se kattaisi noin yhden painokilon tarpeen – ei enempää ja täysin merkityksetöntä kokonaisuudelle.

Tasapainoiset mineraalit

Käsitys siitä, että merilevän kehonkoostumus olisi millään mittarilla lähellä pedon koostumusta, on minulle aivan käsittämätön ajatus. Myös se, että evoluutio olisi rakentanut levän – tai minkä tahansa muun kasvin – sillä näkemyksellä, että se olisi pedolle paras mahdollinen ja tasapainoisin mineraalien lähde, on vielä vaikeampi asia ymmärtää.

Vihaan susivertauksia, mutta jos sutta ei ole nähty vehnähalmeessa laiduntamassa, niin montako kertaa hukka on tavattu sukeltelemassa itselleen rakkolevää?

Mineraalien tarve ei ole mitenkään tasapainossa. Ei koskaan. Tarpeet ovat aina per mineraali, aivan poikkeuksetta. Siksi mitään sellaista kuin tasapainoinen mineraalien lähde ei voi olla olemassakaan. Eikä olekaan.

Vilkaistaan muutamien mineraalien määriä ja tarpeita.

grammassa kattaa koirakiloja
rauta 0,15 - 1 mg 150 g - 1 kg
sinkki 0,04 - 0,2 mg 20 g - 100 g
kalium 10 - 30 mg 100 g - 300 g
kalsium 10 - 30 mg 125 g - 375 g
magnesium 5 - 9 mg 450 g - 820 g

Taulukko kertoo karua kieltään. Kun annetaan gramma merilevää, joka on 30 – 50 kiloisen tarve jodin kautta, niin kaikkia muita saadaan suurinpiirtein pähkinähiiren tarpeen verran, mutta magnesiumissa päästään sentään hamsterin asteikolle.

Teen tämän yksinkertaiseksi: merilevä ei ole mineraalien lähde.

Elämä ja aminohapot

Leviä mainostetaan aina proteiinien kautta. On oikeastaan aivan sama mistä levästä puhutaan. Kaikki orgaaninen rakentuu proteiineista, mutta niiden arvo ja määrät vaihtelevat ja samalla merkitys syöjälle.

Merilevän kokonaisproteiinien määrä vaihtelee, mutta kuivatussa on noin 8 % proteiineja. Niiden sisältämistä aminohapoista noin puolet on välttämättömiä aminihappoja, joka ei ole todellakaan huonosti.

Kun samaan yhtälöön ynnätään maininta, että merilevän aminohappoprofiili on samankaltainen kuin kananmunalla, niin ensimmäiset innostuvat. Mutta kerron uutisen. Niin on lihankin. Ja sisäelinten. Jopa luiden.

Taas päästään kysymykseen grammoista, joka selittää miksi on aivan se ja sama mikä on proteiinien koostumus.

Oletetaan, että koira syö noin 15 g/kgEP lihaa, jossa on niinkin matala määrä proteiineja kuin 12 prosenttia. Koira saa silloin 1,8 grammaa proteiineja. Kun meillä on 30 kg koira, joka syö 500 grammaa, niin se saa proteiineja 60 grammaa.

Grammassa merilevää on pyöristäen 0,1 grammaa proteiineja. Gramma merilevää on se määrä, joka annetaan 30 kg koiralle jodin takia.

Nyt voi hetken aikaa miettiä: toisessa kädessä 60 grammaa ja toisessa kädessä 0,1 grammaa, jota ei oikein silmin meinaa nähdä.

Miettimisen jälkeen voidaan todeta, että merilevä ei ole proteiinien lähde.

Antioksidantit ja prebiootit

Ruskolevät ovat saaneet nimensä ruskeasta väristään, joka tulee eräästä karoteenista, kuten kasveilla väriaineet käytännössä aina, jonka nimi on fukoksantiini. Se on myös antioksidantti, mutta siinä on yksi ongelma, sitä ei voida hyödyntää.

Fukoksantiini on sitoutuneena merilevän proteiineihin, eikä sidosta saada purettua. Siksi merilevällä ei saada samalla tavalla paikkoja värjäytymään kuin esimerkiksi porkkanan beeta-karoteenilla tai lohen astaksantiinilla.

Se tarkoittaa yleisellä tasolla myös sitä, että merilevä on heikosti sulavaa, joka asettaa välittömästi kysymyksiä sen hyödyllisyydestä, ainakin proteiinien ja osan antioksidanttien suhteen.

Merilevän antioksidanttimäärät, erilaiset polyfenolit sekä hiilihydaatteja pilkkovien entsyymien estäjät, vaihtelevat kohtuullisen paljon vuodenajan mukaan siten, että kesällä määrät ovat korkeammillaan ja keväällä alimmillaan (Apostolidis ym. 2011[ref]Apostolidis E, Karayannakidis PD, Kwon YI, Lee CM, Seeram NP. Seasonal variation of phenolic antioxidant-mediated α-glucosidase inhibition of Ascophyllum nodosum. Plant Foods Hum Nutr. 2011 Nov;66(4):313-9.[/ref]).

Vaihtelua on numeraalisesti ajatellen kohtuullisen paljon, noin 20 – 50 mg/g, mutta käytännön tasolla sillä ei ole periaatteessa suurtakaan merkitystä. Ihminen saa monipuolisesta ravinnosta noin gramman verran polyfenoleja päivässä, mutta toki koirilla tilanne on hieman toinen, koska niillä ei useinkaan ole saantia kasvismaailmasta. Silloin voidaan jossitella ajatuksella, että pienikin määrä on parempi kuin ei ollenkaan.

Merilevästä on haettu myös prebioottivaikutusta, koska se sisältää kohtuullisen paljon polysakkarideja ja huomattavan paljon kuitua.

Polysakkaridit ovat monimutkaisia sokereita, jotka eivät liukene ja ovat yleensä huonosti sulavia, kasvien varastosokerit selluloosa ja tärkkelys ovat polysakkarideja. Koska ne eivät sula, niin ne pääsevät paksusuoleen bakteerien ruuaksi, eli toimimaan prebiootteina.

Tämä saattaa olla myös yksi syy, miksi IBS/IBD-tyyppisesti oireileville koirille merilevä saattaa aiheuttaa ongelmia.

Määrättyjä prebiottisia vaikutuksia on myös löydettykin (O’Sullivan ym. 2010[ref]Laurie O’Sullivan, Brian Murphy, Peter McLoughlin, Patrick Duggan, Peadar G. Lawlor, Helen Hughes ja Gillian E. Gardiner. Prebiotics from Marine Macroalgae for Human and Animal Health Applications. Mar Drugs. 2010; 8(7): 2038–2064.[/ref]), ja mielenkiintoisimmat liittyvät ns. haitallisten bakteerien kontrollointiin eli antibakteriaaliseen toimintaan.

Tarhatuille hirville annettiin merileväekstraktia kaksi prosenttia rehun kuiva-aineesta, eli melkoisen paljon oletettavasti, vaikka ei tiedetä paljonko se vastaisi normaalia kuivattua merilevää, ja ulosteista mitattujen Escherichia colin (EHEC) sekä Salmonella spp. määrät laskivat päälle 30 prosentilla (Braden ym. 2004[ref]Braden KW, Blanton JR Jr, Allen VG, Pond KR, Miller MF. Ascophyllum nodosum supplementation: a preharvest intervention for reducing Escherichia coli O157:H7 and Salmonella spp. in feedlot steers. J Food Prot. 2004 Sep;67(9):1824-8.[/ref]).

Vastaavia tuloksia ollaan saatu useista possuilla tehdyistä tutkimuksista. Merilevä vähentää haitallisten suolistobakteerien määrää ja lisää hyödyllisten kasvua. Tästä on vielä pitkä matka siihen, että merilevästä olisi hiivalääkkeeksi, mutta niin kauan kun merilevä ei aiheuta koiralle närästysoireita, niin ehkä merilevän annostusta kannattaa nostaa tukihoitona.

Porsaiden rehulisä

Sikateollisuudelta kiellettiin vuonna 2003 EU:ssa useiden antibioottien käyttö kasvun lisäämisessä. Siksi he ovat tutkineet useita ns. luonnollisempia vaihtoehtoja, joista merilevä on yksi.

Sillä onkin saatu kohtuullisia tuloksia, aina jopa 10 % lisäykseen saakka, vaikkakin tulokset eivät ole olleet tasaisia (Dierick ym. 2009[ref]Nöel Dierick, Anneke Ovyn ja Stefaan De Smet. Effect of feeding intact brown seaweed Ascophyllum nodosum on some digestive parameters and on iodine content in edible tissues in pigs. J Sci Food Agric 03/2009; 89(4):584 – 594.[/ref]). Kasvua tukeva vaikutus perustuu samaan kuin Braden ym. tutkimuksessa, e. colin määrän vähentämiseen, samalla vähennettiin myös streptokokin, laktobasillien ja muiden anaerobisten bakteerien määrää.

Tätä ei saa kuitenkaan sekoittaa koiramaailmassa vellovaan uskomukseen kasvun säätelystä. Porsaiden kohdalla on kyse lihottamisesta mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Mutta avoin kysymys on, että olisiko merilevästä apua pienten ja huonosti kasvavien pentujen suhteen?

Merilevän käytöllä porsaiden rehulisänä on toinenkin merkitys. Se nostaa porsaan lihan jodipitoisuutta ja takaa hieman paremman jodin saannin maailmassa, jossa suolan käyttöä pyritään vähentämään.

Dierick ym. mukaan porsaille annettiin 20 grammaa merilevää kiloon ruokaa, jolloin saatiin 10 mg/ruokakilo jodia – normiannos oli 1 mg. Jos verrataan koirien kuivamuoniin, niin FEDIAF suosittaa pennuille kuivamuoniin 3,8 mg/kg. 10-kertainen ”yliannos”, eli FEDIAF:n possuille suositteleman korkeimman annoksen antaminen, nosti jodipitoisuuksia kaikissa kudoksissa huomattavan paljon, noin 3 – 7 kertaa normaalirehusta saatuun verrattuna.

Koirilla (ja kissoilla) pelätään yliannoksen aiheuttavan kasvun pysähtymistä, mutta possuilla se ei vaikuttanut. Tosin kissoilla yliannostusvaikutus saatiin huomattavasti suuremmilla yliannoksilla ja paljon pidemmällä aikavälillä. Possut saivat terästettyä rehua vain muutaman viikon.

Jotta asia ei muuttuisi aivan liian helpoksi, niin esimerkiksi Michiels ym (2012[ref]Michiels J, Skrivanova E, Missotten J, Ovyn A, Mrazek J, De Smet S, Dierick N. Intact brown seaweed (Ascophyllum nodosum) in diets of weaned piglets: effects on performance, gut bacteria and morphology and plasma oxidative status. J Anim Physiol Anim Nutr (Berl). 2012 Dec;96(6):1101-11.[/ref]) ei löytänyt mitään muutoksia eikä hyötyjä kun annettiin 2,5 – 10 mg/ruokakilo merilevää – joka on tosin puolet vähemmän kuin mitä Dierick ym. annettiin, ja siinäkin havaittiin, että pienillä määrillä ei mm. bakteereihin vaikuteta.

Jodin imeytymisen kysymysmerkki

Yksi anti näillä merilevää ja jodia tutkineilla papereilla on. On ollut kyseenalaista, että imeytyykö jodi merilevästä ja näiden mukaan imeytyy. Tämä tarkoittaisi samalla sitä, että myös muutkin mineraalit olisivat hyödynnettävissä, ainakin määrätyissä rajoissa.

Merilevän kuiva-aineen sulavuus porsailla oli 40 prosentin luokkaa, joten voitaneen olettaa, että koira lyhyemmän suoliston kanssa on tuskin tehokkaampi, ellei sitten vatsalaukun kovempi happamuus paranna tilannetta hiukan.

Laihdutuksen apuväline

Laihduttaville koirille merilevä saattaisi antaa yhden työkalun lisää, joka on toki nopeasti katsottuna einen ristiriidassa sen kanssa, että merilevä lisää possujen kasvua. On kuitenkin eri asia kun puhutaan teuraspainoon kasvavasta possusta ja ylipainoisesta ihmisaikuisesta.

Kun ylipainoisille miehille annettiin aamupalaksi leipää, jossa oli 4 % merilevää joukossa, niin neljä tuntia myöhemmin testiateriasta saatiin vajaa 17 % vähemmän hyödynnettyä energiaa (Hall ym. 2012[ref]Hall AC1, Fairclough AC, Mahadevan K, Paxman JR. Ascophyllum nodosum enriched bread reduces subsequent energy intake with no effect on post-prandial glucose and cholesterol in healthy, overweight males. A pilot study. Appetite. 2012 Feb;58(1):379-86.[/ref]). Yksi selitys energiansaannin laskemiseen saattaisi olla merilevän sisältämät hiilihydraatteja pilkkovien entsyymien alfa-amylaasin ja alfa-glukosidaasin estäjät.

Ennen kuin lähtee merileväostoksille laihdutuksen takia, niin kannattaa muistaa, että yhteenveto ei kertonut kuinka paljon leipää syötiin. Jos sitä syötiin vaikkapa 50 grammaa, niin silloin saatu merilevämäärä olisi ollut kahden gramman luokkaa, noin puoli teelusikallista. Monet koirat saavat huomattavasti suurempia annoksia ilman, että sillä on mitään merkitystä painon kehittymiseen suuntaan tai toiseen.

Eräältä foorumilta bongattu:

Mutta useissa merilevissä on korkea fosforipitoisuus, joka kerää fosfaatteja vereen = munuaiset eivät pysty niitä poistamaan = heikentää munuaisten toimintaa. Samoin merilevässä on jonkin verran raakavalkuista, jonka antamista on hyvä rajoittaa. Rajoitettu valkuaisainepitoisuus vähentää kuona-aineiden kertymistä vereen.
Kun muutenkin annan lihaa sekä nappulaa, saatta tuo valkuaisainepitoisuus kivuta tässä tapauksessa liian korkeaksi.
Lisäksi merilevässä on jodia, jota tulisi myös välttää ruokinnassa.

Jos munuaiset eivät pysty poistamaan fosforia, niin käsissä on ensin hyvinkin sairas ja hetken kuluttua erittäin kuollut koira. Kyseessä on kuitenkin esimerkki osaamattomuudesta ymmärtää määriä.

Merilevässä on noin 1,5 mg/g fosforia, joka on suunnilleen sama kuin lihassa Joten jos ei uskalla antaa teelusikallista (tai vähemmän) merilevää fosforikuorman takia, niin on syytä vähentää sitten teelusikallinen lihaakin.

Koska teelusikallinen merilevää annetaan usein koiralle, jonka syöntimäärä on kilon luokkaa lihaa eli 1000 grammaa, niin aika paljon saa mörköjä nähdä, että noin neljä grammaa aiheuttaisi munuaisvikaa.

Aivan kaikessa on raakavalkuaista. Merilevässä 5 – 10 prosenttia, eli vähemmän tai sama kuin huonolaatuisessa lihassa. Joten aivan sama 1000 grammaa vastaan 4 grammaa pätee tässäkin.

Proteiinien rajoittaminen ei vähennä minkäänlaisten kuona-aineiden syntyä, ja moinen luulo vain kertoo siitä, että sanoja ei ymmärrä mitä aineenvaihdunnassa tapahtuu ja mitä proteiinisynteesi (kehon oma proteiinituotanto) tarkoittaa. Proteiinimäärän nouseminen on vain huono vitsi, eikä siihen kannata vaivautua sen enempää edes puuttua.

Kyllä, merilevässä on jodia. Se on tärkein syy miksi merilevää annetaan. Jodi on ehdottoman välttämätön hivenaine ja jos sitä pyrkii välttämään, niin syyllistyy erittäin pahaan ruokintavirheeseen.

Kysymys siitä, onko merilevä hyödyllinen lisä, riippuu ruokinnasta. Merilevän arvo on täysin sen mineraalipitoisuudessa ja merilevän annostuksen määrää jodin tarve. Muista mineraaleista saadaan silloin täydennystä muuhun saantiin, eivätkä ylitykset tarpeen suhteen ole ongelma. Siksi voidaan sanoa, että merilevä on hyödyllinen lisä, mutta ei ehdottoman välttämätön.