Matalampi syke, treeni ja aerobinen kunto

Minulla on vahva taipumus penkoa asioita, kun innostun jostain. Vaikka edelleenkin minulle on päämäärä tärkein, ei teoria, niin käytän teoriaa selittämään mitä, miksi ja milloin. Ja koska olen aika ajoin laiska tekemään, niin näyttää äkkiä siltä, että teoria on ykkönen. Mutta minulla on myös vahva näkemys, tai ennakkoajatus, ja jos teoria sotii ajatustani vastaan, niin vaadin vahvaa näyttöä, ennenkuin muutan ajatuksiani nopealla aikataululla.

Usein siinä käy niin, että hakkaan aikani päätäni seinään ja epäonnistun ennen kuin myönnän olleeni väärässä. Tämä siis pätee asioissa, joista en lähtökohtaisesti tiennyt aloittaessani mitään tai yleistietoa enempää. Meloessa syytin kajakkia sen taipumuksesta kääntyä väkisin vasemmalle, ennen kuin hyväksyin tekniikkavirheen — joka johtui kylläkin siitä, että minulle ei selitetty tekniikan ongelmia.

Alan olla samassa jamassa treenini suhteen. Tai treeni on hieman paljon yli-ilmaisu, koska kyse on kuntoilusta. Omassa terminologiassani treenaaminen on tavoitteellista pyrkimystä suorituksessa.

Minä yritin liikaa merkityksessä saavuttaa kolme asiaa samalla kertaa ja mahdollisimman nopeasti:

  • laihtuminen
  • lihasvoima ja -koko
  • aerobinen kunto

Ruoka ei laihduta

Laihtuminen tapahtuu ruualla, ei fyysisyydellä. Aina selitetään, että laihtuu kun syö vähemmän kuin mitä kuluttaa. Ja sitten liikutaan enemmän kun halutaan nopeampaa laihtumista tai oikeutusta syödä enemmän.

Valitettavasti kalorilaskut ovat excel-teoriaa, eivät todellisuutta. Jos syö vähemmän kuin mitä jollain arvauksella kuluttaa vähemmän muuten vain ollessaan, niin alkaa laihtumaan. Kyse on siis ruuan ja perusaineenvaihdunnan suhteesta.

Siinäkin hommaa vaikeuttaa suunnattomasti se, että elimistö tekee kaikkensa säilyttääkseen kalorit. Kun kulutus kasvaa saannin pienentyessä, niin lasketaan aineenvaihdunnan nopeutta. Siirrytään sille kuuluisalle säästöliekille.

Luonnonvaraisia metsästäjä/keräily-yhteiskuntia pidetään joskus esimerkkinä siitä, että heidän liikkuva elämäntapansa kuluttaa enemmän energiaa ja siksi he ovat hoikkia ja hyväkuntoisia. Kyllä, kunto heillä on parempi kilometrien takia. Mutta hoikkuus tulee ruuan kaloripuutteesta, ei kulutuksesta.

Itseasiassa ihmisten energiankulutus on hyvin sama täysin riippumatta aikakaudesta tai missä ja miten asutaan. Luonnonkansat pyrkivät minimoimaan liikkumisensa ja painavat takapuolen penkkiin tai makuupaikalleen pötkölleen heti kun ei ole tarvetta liikkua.

Liikkuminen liikkumisen takia on hyvin länsimainen ja tuore keksintö. Juokseminen juoksemisen takia ”keksittiin” vasta 1960-luvulla.

Yhdysvalloissa liikalihavuus ei johdu fyysisestä laiskuudesta, vaan liian isoista ruoka-annoksista, jotka antavat megatolkulla kaloreita.

Tietysti maksimaalinen voimankäyttö kuluttaa kaloreita, mutta se on ääripää. Ei kukaan tavis kykene liikkumaan sellaisia minuuttimääriä, että oltaisiin aidosti ihmettelemässä jotain 5000 kcal ruokavalioita. Tai edes 3500 kilokaloria.

Ei sellaisia kalorimääriä tarvitse moista tyypillisesti popsiva voimanostaja tai kehonrakentaja. Eivätkä he sellaisia kaloreita saakaan merkityksessä aito energian saanti. Siinä(kin) tapauksessa 5000 kcal on lautasen koostumusta kuvaava vertailuluku, ei muuta — se syntyy (liioitellusta) proteiinien saannista, jolla ei ole mitään tekemistä käyttöenergian kanssa.

Ei minun ravinnon ja laihtumisen yhteydestä pitänyt kirjoittaa. Mutta tarkoitan sitä, että kytkin väärin perustein liikkumisen laihtumiseen, jolloin en saavuttanut hoikkaa ulkomuotoa, mutta poltin kylläkin viimeisetkin vähät lihakset. Ja sotkin nestetasapainoni totaalisesti hikoilulla.

Iso lihas vaatii isosti työtä

Epäilin jo alusta alkaen, että teen liian vähän treeniä, niin ajassa kuin vastuksessa. Siksi lihasmassaa ei tullut, eikä lihasvoimaan liittyvä suorituskyky parantanut. Paitsi jaloissa hiukan, jotka tekivät muutenkin leijonanosan työstä.

Tuhlasin tuntitolkulla aikaani vastuskumien kanssa. Ongelma oli vaan siinä, että en tuhlannut riittävästi tunteja.

Jos haluaa lihasvoimaa, niin joko tehdään pitkiä sarjoja useilla toistoilla ja matalammilla painoilla. Tai sitten tehdään ihan pahuksen isoilla painoilla lyhyitä sarjoja. Minä en tehnyt oikein kumpaakaan. Plus samaan aikaan menin miinuskaloreilla.

Joku kuitenkin hieman kehittyi, vatsalihakset. Se oli mahdollisesti heikoin lihasryhmä minulla, joten ehkä kehitys siksi näkyi sillä akselilla. Tai ei näkynyt, sen estää vatsaläski, mutta näkyi suorituksissa.

En oikein keksinyt tuolle mitään järkevää selitystä. Toki tein vatsalihasliikkeitä, ehkä kokonaisuutena saman verran kuin kaikkia muita, mutta silti. Voisiko se johtua siitä, että koska yritin liian ahneesti, jolloin mukaan tuli liikevirheitä ja rasitus karkasi halutulta lihakselta, niin kompensoinkin liikettä coren avulla?

Sorruin kahteen ajatusvirheeseen.

Ensimmäinen oli kuvitelma, että kuukaudessa tosiaan saa rakennettua jotain, ja tottakai matalilla minuuttimäärillä — sillä kuuluisalla vartilla, tai 5 minuutilla, jolla kaikki kotilaitteiden ja -ohjelmien myyjät ratsastavat. Kuukausi saattaa riittää kaksikymppisellä, mutta ei enää lähes 40 vuotta vanhemmalla. Ja silloinkin realistinen aika salilla olisi 2 tuntia päivässä ainakin kuutena päivänä viikossa.

Tarkoittaa sitä, että lihasten vahvistaminen pitäisi olla elämäntapa, ja ainoa harrastus.

Toinen harhakuvitelma oli uskomus, että vastuskumeilla tekisi jotain. Tai kehonpainolla. Kyllä, ne ovat työkaluja — mutta eivät treenamattomalle kotioloissa. Tässä ollaan lähellä samaa kuin että elinikänsä treenannut ja jatkuvasti ruokavaliolla oleva matalan rasvaprosentin lihaskimppu selittää miten saat absit sun muut sic-packit kuntoon esittämällääm kikkakolmosella ihan kädenkäänteessä. Ei saa. Ei kädenkäänteessä, eikä oikein muutenkaan.

Sydän on lihas siinä kuin muutkin

Samaan aikaan laihduttamisen ja lihasvoiman kanssa yritin rakentaa nollakunnosta maratoonarin aerobista kuntoa. Tai jos ei ihan tuota, niin kuitenkin sellaista, että jaksaisin juosta pidempään kuin 50 metriä, ehkä joskus jopa muutaman kilometrin.

Sillä akselilla kehityin. Ainakin jos mittarina käytetään kävelyä. Kykenen ylläpitämään melkoisen hyvää vauhtia aika pitkään, niin tunneissa kuin kilometreissä laskettuna. Se kehittyi itseasiassa melkoisen nopeasti ja olin sen takia vakuuttunut, että aerobinen kunto tulee kuin itsestään. Kunhan vaan kävelee reippaasti.

Vaan ei tullut. Juoksukunto ei kehittynyt yhtään ja sykkeet olivat ylhäällä. Eikä korkeisiin sykelukemiin edes tarvittu kummallistakaan työtä.

Koska sydän on lihas, ja koska lihas kasvaa työssä, ja koska HIIT:llä päästään samoihin lopputuloksiin kuin ns. tavallisella rasituksella, mutta lyhyemmässä ajassa, niin minähän tein sitten intervalleja. Suunnilleen kaikessa mahdollisessa. Syke taivaisiin, lyhyt lasku ja uudestaan väsymiseen saakka.

Tuota jaksoi aina jonkun aikaa, yleensä maksimissaan viikko. Sitten kyllästyin ja kehitin jotain uutta, mutta yleensä pohja oli koko ajan sama: maksimissaan kolmevarttia kaikkiaan, josta 20 - 30 minuuttia rääkkiä.

Sykekestävyyttä ei tullut. Eikä oikein mitään muutakaan.

Jokin muuttui

Kesä 2021 meni helteissä laiskotellessa. Saman vuoden syksyn opettelin hieman melontaa. Vaikka merkitytin kerrat kelloon, en kuitenkaan suhtautunut niihin treeninä. Kädet väsyivät, joskus hengitys kiihtyi hetkeksi, mutta ei sen kummallisempaa. Koska syke pysyi maltillisena, niin eihän siitä mitään hyötyä ollut.

Talvesta tuli niin luminen, että ulkona ei tarvinnut liikkua. Joten juoksumatto pääsi takaisin töihin. Tällä kertaa lähes kokonaan hölkkäpohjalta. Olin jo vakuuttunut siitä, että olin saavuttanut kävelemällä eräänlaisen henkilökohtaisen maksimin, niin kunnon kuin painonkin suhteen, joten oli pakko lisätä painetta.

Olin yrittänyt edellisenä keväänä ja kesän alussa matalatempoista hölkkää. Mäkinen maasto kuitenkin vei voimat ja se tuntui… turhalta. Kokeilin olisiko jotain maagista kehittymistä tapahtunut alkutalvesta, mutta eihän mitään järisyttävää ollut muuttunut.

Edellisellä yrityksellä olin tapellut kramppien ja painonheittelyjen kanssa. Olin hahmottanut ongelman perussyyn nestetasapainoon, ja siinä altistavana oli pyrkimykseni valtavaan hikoiluun. Edelleenkin pidin riittävän tehokkaan treenin mittarina märkää paitaa ja 180 ylittävää sykettä — vaikka samaan aikaan revinkin ranteita hikoilun ja korkean sykkeen kanssa. Mutta olin silti sitä mielipuolta, että tulta vastaan taistellaan tulella, ja jos työ ei ole riittävää, niin mikään ei kehity.

Olin myös löytänyt itseäni tyydyttävän selityksen nopeasti nousevalle ja taivaisiin hyppäävälle sykkeelle. Sen täytyi johtua laiskoista vuosikymmenistä ja huonoista elämäntavoista. Valtimot ja hiussuonisto olivat menettäneet kaiken kimmoisuutensa, jonka takia verenpaineella ei saatu lihaksistoon riittävästi happea. Silloin sydämellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin pumpata tiheämmin.

Tuo on kaunis selitys. Se nimittäin kertoo myös sen miksi olen niin maitohappoherkkä — eli kaikki ne tekijät, joiden mukaan samalla arvioin kuntoni huonoakin huonommaksi (jota se onkin).

Kaunis selitys alkoi kuitenkin rapista. Tapahtui kaksi asiaa.

Ensimmäinen oli kellon ilmoittama trendi leposykkeen laskussa. Siinä ei sinänsä ollut mitään uutta, sillä minulla on ennenkin leposyke tullut alaspäin.

Ensimmäisen vuoden käyrä on hyvinkin selvä:

Ja taaksepäin vuotta katsoessa ainoa, joka on mielenkiintoinen, on alkutalven 2022 nousu – silloin en paljoa tehnyt. Toki se oli huomattavan stressaavaa aikaa muista syistä johtuen ja ehkä se sitten näkyy.

Mutta se, että trendi kertoi 10 lyönnin laskusta, sai miettimään mitä oli tapahtunut. Minä kun ihmettelen myös sellaista asiaa mitä kutsun termillä olosyke. Se on se syke, joka on normaalissa elämässä, kun ei tehdä mitään sen kummallisempaa: nousee hakemaan kahvia tai kävelee tupakalle.

Se nimittäin näytti tulleen myös alaspäin. Enää pelkästään tuolilta nouseminen ei täräyttänyt sykettä 110 tasolle, vaan se jäi 80 - 90 pintaan.

Jostain kumman syystä päätin hölkätä hieman pidempään – en millään 8,5 km/h vauhdilla, jolla olin aikaisemmin testejäni tehnyt. Nyt riitti 6,5 km/h ja lopetin aina kun syke rikkoi 170. Jaksoin joka päivä jonkun 10 sekuntia pidempään.

Sitten tuli taas tauko tekemiseen ja kun sain vihdoin potkittu itseni taas liikkeelle, niin kokeilin mitä tapahtuisi pappahölkkävauhdilla 6 km/h. Se taittui johonkin puoleen tuntiin, ennen kuin heivasin.

Treenailin hissun kissun, ja pidin – taas – eräänlaisen flunssa- ja motivaatiopaussin. Ja siihen perään Cooperin testi, tosin juoksumatolla.

On hieman epävarmaa, että mikä oli aito 12 minuutin juoksumatka, mutta eräänlainen tasapainotettu arvo, kellon ja maton mittarin mukaan, olisi 1770 metrissä.

Ei sillä elvistellä tarvitse, mutta se tarkoittaa 58 vuotiaalla miehellä keskitason kuntoa. Ottaen huomioon tason josta lähdin, niin jäin ihmettelemään: onko mahdollista, että minulla olisi kuitenkin kunto nousut ja käsitys paikallaan junnaamisesta onkin turkulaista perusnegatiivisuutta kuorrutettuna epärealistisilla odotuksilla?

Vaikka noin olisikin, niin silti hyvin faktanomainen väite on, että:

  • tavoitteet ja tekemiset ovat 20 - 30 vuotiaille
  • treeniohjeet ja -ideat ovat valmiiksi hyväkuntoisille
  • kaikilla muilla ohjeet perustuvat kakkostyypin diabeteksen estämiseen ja liian aikaisen kuoleman riskin vähentämiseen, ja treenin tavoite on jonkinasteisen liikkuvuuden ylläpitäminen

Muutin tekemisiäni

Kun talvilevon jälkeen sain potkittua itseni liikkeelle, niin olin kuitenkin eräänlaisessa motivaatiokuopassa. Mikään mitä olin tehnyt, ei ollut vähentänyt vyötärölihavuutta, ei ollut kasvattanut lihasvoimaa ja -massa, eikä kunto sykkeen nousunopeudella mitattuna ollut parantanut.

Koska mistään ei olisi mitään hyötyä, niin oli ihan sama mitä tekisin. Mutta koska halusin samalla estää nestetasapainon heittelyn, niin siirryin tekemään rauhallisemmin ja matalammalla sykkeellä – joka on minulle samalla synonyymi hikoilun määrälle.

Koska olin aivan yhtä vakuuttunut, että kävelystä ei olisi minulle enää mitään iloa, niin pidin hölkän mukana. Tein ns run/walk -treeniä, jossa menin 5 minuuttia rauhallistakin rauhallisempaa hölkkää, ja perään 2 minuuttia kävelyä. Pidin siis juoksumaton koko ajan 6 km/h vauhdissa.

Suurin osa oli tuota – aivan totaalisen puuduttavaa puuhaa muuten, siis aivoille.

Kyse on lähinnä siitä, että onko sattumaa, että muutettuani tekemisteni eräänlaista perusfilosofiaa eli yksinkertaisesti pyrkimällä pitämään sykkeen alempana, niin yhtä äkkiä aerobinen kunto lähti nousemaan? Mikään muu ei muuttunut, treeniminuutitkin pysyivät samoina.

Joten tein ne kaksi asiaa, jotka aina teen moisessa henkisessä ongelmatilanteessa:

  • googletin
  • poltin tupakkaa, join kahvia ja selailin trenidataani

Jääräpäisyyttä ja virheitä

Minulle sanottiin jo aloittaessani Uuden Ja Uljaan Fyysisen Elämän&trademark;, että kuntoa pitäisi rakentaa matalilla sykkeillä ja niin pitkillä treeneillä kun mihin sen hetkinen fysiikka taipuu.

En minä kuunnellut. Huomattavan pitkälle siksi, että se sanottiin. Sitä ei selitetty. Lisäksi se soti kaikkea sitä vastaan, johon olin jo tutustunut ja kuvitellut ymmärtäväni.

Sitä en tajunnut, että HIIT-tyyppiset neuvot, niin lihaksiston kuin laihdutusvaikutuksenkin suhteen, olivat suunnattu aina muille kuin ikänsä laiskotelleelle 50+ vuotiaalle.

Oli yksi detalji, joka söi silloin – ja nykyäänkin – uskottavuutta: sykealueet. Minun on totaalisen mahdotonta uskoa, että vaikutukset peruskunnon, rasvanpolton ja aerobisen kunnon, nopeuskestävyyden jne. suhteen tapahtuvat tasaisilla 10 prosenttiyksikön väleillä ikäperusteisesta laskennallisesta maksimisykkeestä.

Kun perusväite on minulle mahdoton hyväksyä, niin en hyväksy sitten mitään muutakaan asiaan liittyvää.

Google selitti paljon. Mutta kuten kaikessa webistanin sisällössä, niin noin 95 % sivustoista selittää samaa kopioasiaa – aika pitkälle vielä samoilla sanoilla, sekä alkuperäisen asiavirheillä.

Miljoona kärpästä ei voi olla väärässä ja siihen malliin. Mutta saman uskomuksen tai väitteen toistaminenkaan ei tee asiasta yhtään todempaa.

Aloin ymmärtää mikä ero on kansanterveydellisillä tavoitteilla ylipainoisten keski-ikäisten ja vanhusten, sekä treenattujen nuorten aikuisten välillä.

Samalla selvisi, että itseasiassa sisältöä merkityksessä tee näin ja tapahtuu noin ei suuremmin löydy keski-ikäisille aloittelijoille. Edes selvää vastausta siihen, että koska paljon on paljon sykkeessä ei hevin löytynyt. Hengästymisen googlettelu tarjosi astmaa ja keuhkoahtaumaa, ei rasitukseen terveellä tavalla liittyvää.

Jotain tiedonmurusen tapaisia alkoi kuitenkin kertyä.

Minulla ei ollutkaan poikkeuksellisen korkea rasitussyke. Itseasiassa olin aika tyypillinen, keskiverto.

Leposykkeenikään ei ollut korkea, vaikka se hieman iän myötä pitäisikin laskea. Itseasiassa sekin on ollut ihan keskivertoa – sen jälkeen kun aloin ylipäätään liikkumaan.

Kun vertailin vanhaa dataa, jota olin aiemmin ihmetellyt vahvalla ennakkoasenteella vielä vahvemmin värittyneiden lasien läpi, niin itseasiassa laskin kohtuullisen hyvällä vauhdilla verenpaineen kanssa myös leposykettä.

Se, että olosykkeeksi kutsumani reagoi kaikkeen liikkeeseen nopeasti, oli omalla tavallaan aivan eri asia – vaikka olinkin kytkenyt sen yhteen leposykkeen kanssa.

Tietenkään sykkeeni eivät olleet erinomaiset. Ei sydänpuoleni siltä osin koskaan tule erinomainen olemaan, se juna meni jo vuosikymmeniä sitten. Mutta se on parantunut, enkä sinällään kuulu enää ryhmään, jossa ennakoidaan sykeperusteisesti aikaisempaa kuolleisuutta (jos unohdetaan tupakka).

Korkeat sykkeet vaivasivat silti. Niistä ei oikein kukaan puhunut mitään. Mutta kun pengoin juoksuaiheisia sisältöjä enemmän, niin aloinkin törmäämään juttuihin.

Ei, ne eivät olleet tutkittuja asioita, vielä vähemmän jonkun urheilulaitoksen työtä. Kyse oli lähinnä huomioista, joita tuli juoksuvalmentajilta.

Kun valmennettavaksi tuli terveydestään huolestunut yli 50-vuotias, jolla oli nollahistoria liikunnasta, niin heitä vaivasi aina sama asia: pienikin rasitus nosti sykkeen huomattavan korkeaksi, yleensä yli 170-tasolle. Eikä tilanne meinannut muuttua treenillä.

Kyse ei ollut kuitenkaan sydänsairaudesta. Syke vaan reagoi heti. Vaikka valmentajat käyttivät tilasta milloin mitäkin termiä, niin kaikki olivat herttaisen yhtä mieltä syystä. Ja se ei ollut sama kuin mitä minä olin pähkäillyt kovettuneista valtimoista.

Syy oli niinkin antikliimaksinen, kuin heikko ja treenamaton sydänlihas. Se ei vaan jaksa.

Eräällä tavalla tilanne on sama kuin lihaslihasten kanssa, jotka menevät hapoille ja tönkiksi, kun ei enää vaan jaksa tehdä enempää työtä. Sydämen vastaus siihen on yrittää lyödä enemmän ja saada jollain tapaa happea paikasta A paikkaan B.

Syke oli alkanut laskemaan merkityksessä, että oli jaksettu pidempään, ennen kuin sydän lähtee aivan laukalle, aivan yhtälaista antikliimaksia nauttivalla tempulla.

Tehdään rauhallisempaa työtä riittävän usein ja pitkään, että sydän kykenee vahvistumaan. Ja se tarkoittaa aika matalan sykkeen liikkumista, joka alkaa kävelyllä ja siirtyy jaksamisen myötä lyhyistä rauhallisista juoksupätkistä sekä kävelyistä hissukseen aina pidempiin juoksumatkoihin.

Minulle ei riitä se, että kehitystä on ilmeisesti tapahtunut. Haluan ymmärtää miksi jotain on tapahtunut niin, että herään siihen yhtä äkkiä. Sen ymmärtäminen saattaisi auttaa rakentamaan jatkopuuhastelut ainakin niin, että takapakkia ei tulisi.

Ei yhteyden oivaltaminen minkäänlaisen rakettitieteen omaksumista vaatinut. Piti vain hylätä se ajatusmalli, johon olin itseni niin tiukasti sitonut. Kaikenhan piti perustua täydelliseen väsymiseen, niin sanotusti failureen. Enemmän on parempi.

Syynä positiiviseen muutokseen oli aloittamani run/walk sessiot, jossa menin 5 minuuttia hölkällä ja 2 minuuttia kävellen, pyrkimyksenä kuusi sarjaa. Tein ensimmäisen kerran asioita, jotka keskittyivät nimenomaan aerobisen peruskunnon rakentamiseen. En pyrkinyt maksimaaliseen sykkeeseen.

Kun aikoinaan aloitin laihdutuksen ja liikkumisen, niin sain kahdessa viikossa verenpaineen alas. Kuukauden kuluttua se oli jopa einen liian alhainen – mutta se tilanne kärjistyi matalista kaloreista ja sekoilevasta nestetasapainosta.

Aivan samoin sain mitattavan parannuksen aikaiseksi aerobisten mittarien parissa, kun 1,5 vuoden jälkeen tein ensimmäisen kerran mitä käskettiin. Eikä se edeltävä syksykään ollut treenamatonta aikaa, koska olin meloessa tehnyt nimeenomaan tunnin tai kahden verran matalatehoista, mutta sykettä nostavaa työtä.

Syy siihen, että en ollut kuitenkaan saavuttanut millään osa-alueella, mukaanlukien aerobinen kunto, mitään radikaalia muutosta, on masentavan selvä.

En ole koskaan tehnyt asioita kahta viikkoa kauempaa. Tyypillisesti suunnitelmat kantavat viikon. Olen (ainakin) kerran muuttanut treenisuunnitelmaani kolmasti yhden päivän aikana.

Joten minulla olisi legitiimi oikeus kysellä kuntoni ja sykkeeni perään sen jälkeen kun olen tehnyt vähintään kuukauden perustöitä.

Miten nyt?

Olen joutunut myöntämään itselleni muutaman parempaan muuttuneen asian – masentava asetelma geneettiselle perusturkulaiselle, joka etenee aina negaation kautta.

  • leposykkeeni on laskenut 20 - 30 lyöntiä
  • kykenen kävelemään erittäin nopealla vauhdilla pitkiä matkoja, ja nyt puhutaan varmuudella 10+ kilometristä
  • kykenen rauhallisella hölkällä juoksemaan 5000 metriä (toki siinä vaiheessa syke on korkea ja jalat väsyneet, mutta pystyn)

Joten ehkä saisi antaa itselleen joskus armoakin – mutta minulle on opetettu jo lapsena, että itseään ei saa koskaan verrata huonompiin, vaan aina parempiin; ja yritys on hieno asia, mutta parempiin tuloksiin täytyy pyrkiä.

Ymmärrän moisen ajattelun kierouden, ja ehkä siksi olen niin laiska. Tai äiti opetti noita siksi, että olin niin laiska. Molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia. Mutta myös syitä siihen, että en ole tyytyväinen.

Olen joutunut hyväksymään myös sen, että

  • leposykkeeni on korkeahko, mutta normaali
  • rasitussykkeeni nousee nopeasti, mutta on normaali
  • vyötärönympärykseni ei ole esteettisesti kaunis, mutta on normaali merkityksessä se ei enää ennakoi ongelmia

Jokaiseen kohtaan saanen kesään mennessä parannuksen, jos vaan jaksan tahkota niitä rauhallisia juoksukilometrejä.

Ongelma on vain siinä, että seuraan niin vahvasti sykettä. Kyllä, aika ajoin jopa pakkomielteisesti – mutta se on myös minulle motivaattori ja mitattava suure, oikeastaan ainoa tuolla akselilla, joka jaksaa kiinnostaa.

Matala syke ja sykealueet

Vaikka olen hyväksynyt ajatuksen, että minun täytyy tehdä matalammilla tehoilla enemmän minuutteja, niin henkinen esto tulee siitä, että en edelleenkään ymmärrä miksi noin pitää tehdä; mikä on se oleellinen syy.

Johtuuko se siitä, että sydän on periaatteessa ainoa lihas, joka tekee koko ajan töitä, jolloin kehittäminenkin täytyy tehdä eri tavalla – sydänhän ei voi pitää varsinaisia lepopäiviä.

Itseasiassa monikin lihas tekee taukoamatta töitä, esimerkiksi hengityksen lopettaminen on pääsääntöisesti huono idea, varsinkin yli neljäksi minuutiksi, mutta lihassupistusten määrä on ykkönen sydänlihaksella.

En tiedä. Täytyy penkoa asiaa matkan varrella. Mutta noin se vaan menee.

Ongelmaksi muodostuu matalan sykkeen määritelmä.

Termejä ei saisi muuttaa siitä mitä ne yleisesti tarkoittavat, ja kuitenkin matalan sykkeen suhteen teen niiin. Kun tässä asiayhteydessä puhun matalasta sykkeestä, niin en tarkoita 40 - 55 % maksimisykkeestä, jota käytetään tukitoimena esimerkiksi metabolisen oireyhtymän ja kakkostyypin diabeteksen riskien laskemisessa.

Tarkoitan sykealuetta noin 60 % maksimista. Se tunnetaan myös rasvanpolttoalueena, vaikka käsite meneekin päällekkäin aerobisen alueen kanssa (koska aerobinen rasitus polttaa rasvaa), joka on aika yleisesti esitetty 70 % maksimisykkeestä.

Minulle matala syke on jotain mitä sydän tekee sellaisessa rasituksessa, joka tuntuu työltä, mutta hengitys on vain hieman kiivampaa enkä ala varsinaisesti hikoilemaan.

Maksimisykkeet

Minulla ei olisi periaatteessa tarvetta avata tässä sen enempää sykealueita, koska foorumilla on jo ketju moisten ihmettelystä:

Mutta kertauksena.

Maksimisykkeen määrittelyyn on kaksi tapaa: laskennallinen ja kokeiltu.

Laskennallinen maksimisyke voidaan laskea muutamallakin tavalla. Aika yleisesti käytetään kaavaa

  • naisilla: 226 - ikä = maksimisyke (HRmax)
  • miehillä: 220 - ikä = maksimisyke (HRmax)

Minulla se olisi (tällä hetkellä) 162. Se ei pidä paikkaansa, sillä rikon sen aika helposti. Olen pari kertaa rääkännyt itseni kuolemanporteille asti ja sen mukaan maksimini olisi 192.

Sen lisäksi olisi, ilmeisesti, parempi tapa käyttää sykereserviä. Se on se väli, jolla sydän pystyy rasituksessa toimimaan.

Laskukaava olisi:

  • aito maksimi - leposyke = X
  • sykereservi on X:stä 40 - 85 %
  • sykereservi lisätään leposykkeeseen

Minulla se siis olisi 192 maksimilla ja 72 leposykkeellä

  • 192 - 72 = 120, jolloin
  • 40 … 85 % = 48 … 102
  • sykealue olisi 120 … 174

En ole löytänyt mitään maallikkotason käytännön neuvoa miten tuota pitäisi hyödyntää. Mutta kun mietin liikkumistani ajatuksella milloin tuntuu liikkumiselta ja nyt tuntuu pahalta, niin tuo sykealue on hyvin lähellä totuutta.

Sykealueiden merkitys

Jokainen ilmoitettu työskentelyn raja tai alue perustuu aina prosentuaaliseen osuuteen maksimisykkeestä. Kuten vaikka aerobisen kunnon 70 % maksimisykkeestä.

Riippuen auktoriteetista, niin alueet jaetaan kolmeen tai viiteen sykealueeseen – ja auktoriteetilla tarkoitan urheilukelloa tai treeniappia.

Koska en suostu hyväksymään ajatusta, että ihmisen fysiikka ja metaboli toimisi 10 prosenttiyksikön vyöhykkeillä jostain arvosta, joka on joko keksitty, enintään summittainen likiarvo tai kokeellisesti mitattu (nuo kaikki antavat isomman virhemarginaalin kuin mitä sykealueet itse ovat), niin olen rakentanut treeniappiini omat sykealueet.

Tätä kirjoitettaessa se näyttäisi vaikka tältä:

kuva

Alueet on nimetty englanniksi vain siksi, että appi ei osaa lausua suomea. Nimetkin ovat hieman, mutta vain hieman, hatusta vedettyjä.

Sykealueista tiedetään muutama selvä raja. Ongelma tietysti on taas se, että nuo rajat ovat treenatuilla. Tai sitten eivät ole, sillä treenattu elimistö vaatii erilaisen määrän työtä saavuttaakseen vaikkapa 70 % tason kuin laiskalla. Silti sydän lyö saman verran suhteessa maksimiin. Tuo on taasen yksi asia, joka on minulle epäselvä.

Jos mietitään maitohappoa, niin yleisesti sanotaan, että ollaan maitohappopuolella ja anaerobisessa treenissä, kun syke ylittää 90 % maksimista – siis liiketreenissä, painoja käytettäessä sykkeet ovat merkityksettömiä. Mutta tuo koskee treenattuja hyväkuntoisia.

Rapakuntoinen voi ylittää maitohapporajan jo 50 % maksimisykkeestä.

  • 45 - 50 % on yleisellä tasolla terveellinen
  • 60 - 70 % polttaa rasvaa ja työskentelee aerobisella alueella
  • 80 - 90 % on siirtymässä anaerobiselle puolelle eli ylitetään maitohappokynnys ja toimii nopeus/voimakestävyyden puolella
  • 90 - 100 % on ns. puhtaasti anaerobinen alue, jolla rakennetaan voimaa

Se, että välillä törmää 110 % maksimisykkeestä kertoo vain siitä, että maksimisyke ei ole maksimisyke.

Jos mietitään 60 - 70 % aluetta, niin törmätään – taas – maksimisykkeen määritelmän tuomaan epävarmuuteen:

  • Laskennallinen HRmax 162: 97 - 113 HR
  • Kokeiltu HRmax 192: 115 - 134 HR

Laskennallinen haluaisi, että rakentaisin aerobista kuntoa sekä polttaisin rasvaa kävelemällä hissukseen pihalla. Voin taata, että jos se tekisi kumpaakaan, polttaisi rasvaa tai parantaisi aerobista puolta, niin olisin huomattavan hoikka ja maratooni taittuisi tuosta vaan.

Realistisempi kokeilemalla selvitetty HRmax ei myöskään parantaisi tekemisen tasoa mitenkään, ainakaan minusta. Se nimittäin edellyttäisi, että en menisi nopeammin kuin 12 min/km – ollaan samassa tilanteessa kuin laskennallisen maksimin käytössä, sillä ylitän pääsääntöisesti tuonkin nopeuden pelkässä arkiliikkumisessa; 12 min/km on oikeasti aika hemmetin hidasta kävelyä.

Minulla sykereservi olisi noin alue 120 … 174. Jos lasken 60 - 70 % haarukan samalla laskukaavalla, niin minulle rasvanpolttoalue sekä aerobinen treeni pitäisi tapahtua sykealueella 144 - 156.

Tuo kuulostaa jo paremmin omaan ajattelutapaan sopivalta. Se, että oma ajattelutapani on pettänyt minut aika tehokkaasti tällä matkalla, on sitten se potentiaalinen kompastuskivi.

Mutta vilkaistaan yhtä vanhempaa treeniä. Silloin olin hyväksynyt ajatuksen, että minun pitäisi tehdä minuutteja enemmän. Tähtäsin tuntiin ja tein run/walk työtä 5min/2min @ 6 km/h (10 min/km) eli melkoisen löysää laukkaa.

kuva

Keskisyke oli 155. Maksimi kävi kylläkin 169 sykkeessä loppupuolella – joka siis tarkoittaa, että tällä matalamman sykkeen ajattelutavalla minun olisi pitänyt tehdä viimeinen kymmenisen minuuttia ihan vaan kävellen.

Miksi sykeserviin perustuvasta sykealueesta ei puhuta julkisesti enemmän? Se nimittäin mahtuu paljon paremmin siihen realiteettiin, jota elimistöni tekee. Eikö kukaan ole esitellyt tuota Karvosen kaavaa jenkeille?

Hengitys ja syke

Mitä enemmän tekee töitä ja väsyy, niin sitä useammin sydämen on lyötävä. Siksi ylipäätään pyritään rasitukseen, ainakin aerobisessa ajattelussa. Koska samaan aikaan hapen kulutus lisääntyy, sillä työn vaatima energia rasvasta saadaan vain hapen avulla, niin hengitys kiihtyy.

Toinen syy hengästymiseen on kuona-aineiden poisto. Hiilidioksidi on yksi sellainen.

Triviaali tietoutta. Läskistä tehdään energiaa, mutta läski itsessään poistuu kehosta juurikin hengityksen kautta. Joten jos treenissä hengitys ei kiihdy, niin rasvaakaan ei suuremmin pala, oli sykealue mikä tahansa.

Hengityksen rauhallisuutta tai kiivautta käytetään vähintään yhtä paljon treenitehon mittarina kuin sykettä. Itseasiassa varmaan enemmän kuin sykettä, vaikka painopiste onkin siirtymässä enemmän teknisiin vimpaimiin.

Ei-niin-kauan-aikaa-sitten sykemittareita ei edes ollut helpolla ja halvalla saatavilla. Urheilu- ja älykellot muuttivat pelikentän totaalisesti siltä osin. Sitä ennen käytettiin askellaskureita ja… hengitystä. Tai sitten laskeskeltiin pulssia ranteesta ja otettiin aikaa tavallisen rannekellon sekuntiviisarista.

Lämmittely (ja jäähdyttely periaatteessa) tehdään sellaisella temmolla, että liike tuntuu, mutta puhuminen ei saa yhtään vaikeutua.

Rasvaa aletaan polttamaan siinä vaiheessa, kun hengitys on sen verran kiihkeämpää, että puhuminen onnistuu, mutta ei aivan vaivatta pitkissä lauseissa.

Aerobisella puolella ollaan, kun pystyisi puhumaan, mutta ei halua. Aletaan olla jonkinasteisen hengästymisen puolella, mutta vielä ei leikitä höyryveturia.

Kun hengästyminen on niin kovaa, että puhuminen ei onnistu, tai se tulee katkoittain sana kerrallaan, niin ollaan joko lähestymässä tai vahvasti anaerobisella puolella.

Joten minun pitäisi liikkua sykealueella 155, hieman molemmin puolin ja jos alkaa tuntua siltä, että hengästyy, niin vauhtia pitäisi pudottaa.

Esittelin aikaisemmin sykealueitani. Ne on rakennettu vahvasti kahdella mittarilla: hengästymisen ja hikoilun määrällä. Pidän niitä aivan yhtä luotettavina mittareina kuin muitakin jakoja. Toivottavasti en ole väärässä.

Hengityksestä puheenollen. Kun tehdään lihastreeniä tai joogatyyppistä – molemmissa merkityksissä fyysinen tai mentaalinen jooga – niin aina puhutaan nenähengityksen merkityksestä: sisäänhengitys nenä kautta ja uloshengitys suusta.

Noissa yhteyksissä neuvo on pätevä. Mutta ei aerobisessa rasituksessa.

Kun ollaan happea vaativalla alueella, niin myös sisäänhengitys tapahtuu suun kautta. Se on ainoa tapa saada riittävästi ilmaa. Sydäntä, lihaksia ja suorituskykyä ei ole mitään tarvetta yrittää tarkoituksellisesti rajoittaa happivajauksella.

Miten sitten treenaan

Ottaen huomioon, että minulla on vahva ja horjumaton tausta ryntäillä tekemisieni suhteen kuin rusakko auton ajovaloissa, niin suunnitelmistani puhuminen saattaa olla lähempänä lyhytkestoista teoriaa kuin aitoa konkreettista toteuttamista.

Kun olin hyväksynyt sen, että minun pitää tehdä rauhallisemmin, niin välitön vastavetoni oli luopua run/walk hommissa 6x tai 8x 5min/2min rytmityksestä ja siirtyä 3x 10min/2min sarjaan.

Eli päättää yhtä ja tehdä toista. Näinhän siinä kävi:

kuva

Maksimisyke 174, keskisyke 161. Hyvä hengästyminen ja paita hiestä märkä. Aika kaukana siitä mitä olin hahmotellut järkeväksi tekemiseksi.

Tuossa näkyy toinen eräänlainen ajatusvääristymäni. Tai no… en pidä sitä edelleenkään vääristymänä, aikataulu on vain liian nopea. Olen koko ajan kaikissa harjoitteissa kiihdyttänyt tahtia ja kuormaa heti kun joku on onnistunut tyydyttävästi. Kaikenhan täytyy päättyä, jos ei failureen, niin jonkinasteisiin maksimiin kuitenkin.

Tuosta ajattelusta täytyy päästä irti ja palata takaisin 5/2 rytmiin (tai… jos tekisi kompromissin: 7/2?).

Mutta onhan noita vaihtoehtoja

80/20

80/20 tyyppinen aerobinen juoksutreeni on huomattavan vaarallinen ihmiselle, jolla on vahva taipumus tehdä intervalleja HIIT-tyyppisesti.

Siinä tehdään 80 % matalammalla intensiviteetillä ja 20 % sitten korkeammalla. Paljon korkeammalla.

Noita virityksiä on vaikka kuinka, mutta yksi voisi olla tällainen:

  • alkuun 10 minuuttia lämmittelyä löysällä hölkällä ja/tai kävelemällä
  • 3 sarjaa
  • yhdessä sarjassa on 8x 30 sekuntia juoksua lähellä maksimivauhtia ja 15 sekuntia löysää hölkkää
  • sarjojen välissä 10 minuuttia hyvin rauhallista hölkkää ja/tai kävelyä
  • jäähdyttely 10 minuuttia löysää hölkkää ja/tai kävelyä (eli se kolmannen sarjan päättävä 10 minuuttinen)

Olisin varmaan jo kokeillut tuota, mutta sen toteuttaminen on turhan hankalaa meidän juoksumatolla. Maton nopeuden kiihdyttäminen ja hidastaminen vievät liikaa aikaa.

Tuolla pitäisi pystyä kehittämään nopeasti juoksukuntoa, sekä samalla vauhtia. No, samaa kaikki treenisävellykset lupaavat.

MAF-treeni

MAF (Maximum Aerobic Function) on eräänlainen hype juoksupuolella. Sille on varmasti perusteensa ja sekin pohjaa ajatukselle, että pitäisi tehdä alemmilla sykkeillä. MAF herättää, ainakin minulla, enemmän kysymyksiä kuin mihin vastataan. Ainakin julkisen webin puolella, kehittäjän kirjaa en ole ostanut.

MAF on tekniikkana hieno. Sillä saa tehokkaasti parannettua juoksussa niin kestävyyttä kuin nopeuttakin, ja vähemmällä työllä. Olen joskus ennenkin kuullut ihan samanlaisia väitteitä (ja jos et usko väitteisiin, niin osta kirja tai osallistu maksulliseen koulutukseen. Justiinsa juu.).

MAF-tekniikan kehitti Phil(lip) Maffetone. Varmasti alansa osaaja, sitä en missään nimessä yritä kyseenalaistaa. Mutta hän on myös hyvin onnistunut tuotteistamaan ajatuksensa. Kuten senkin väitteen, että MAF ei liity mitenkään hänen sukunimeensä, vaan yhteys on sattumaa – jota en usko sekuntiakaan, sillä akronyymi haisee mailien päähän rakennetulta.

MAF perustuu mullistavaan ajatukseen, että

  • maksimisyke on laskettu väärin
  • rasvaa polttava aerobinen sykealue on laskettu väärin

Oikea treenin aikana noudatettava maksimisyke olisi 180 - ikä eli minulla 122. Mikään treeni ei saa ylittää tuota. Siis koskaan. Jos jotain tehdään, niin lisätään treenin kestoa, mutta vauhtia on tipautettava, että syke pysyy tuon rajan alapuolella.

Sykerajaa tosin korjataan noin viiden lyönnin verran esimerkiksi iän suhteen. Sen jälkeen minulla sallittu rasitusmaksimi olisi 127.

Ja tässä kohtaa minulla suurenee silmät ensimmäisen ja toisen kerran.

Ensimmäisen kerran siksi, että kaavassa ei ole mitään mullistavaa. Se olisi tismalleen sama kuin yleisesti käytetty 220 - ikä yhdellä erolla – kun kaikki muut haluavat liikkumisen 60 - 70 % sykkeellä maksimista, niin MAF haluaa 75 % suhteessa tuohon laskukaavaan. Paitsi minun ikäisellä miehellä, jolla MAF ajaisi sallitun rasituksen anaerobisen 80 % rajalle – tietysti edellytyksellä, että laskennallinen maksimisyke olisi missään kytköksissä reaalimaailmaan.

Aidosti MAF ei halua liikuttavan alemmalla teholla kuin muut, kuten niin yleisesti luullaan. MAF haluaa liikuttavan hieman kovemmalla rasituksella.

MAF ei tosin piittaa hittoakaan aidosta maksimisykkeestä. Kaksi samanikäistä henkilöä, kunnosta ja sukupuolesta riippumatta, treenaisivat samalla tavalla, vaikka toisen aito maksimisyke olisi 170 ja toisella 220.

Toisen kerran silmät leviävät ehdottomassa vaatimuksessa olla milloinkaan ylittämättä kaavan laskemaa maksimirajaa. Eli kun voima ja kunto paranevat, niin mitään ei muuteta.

Ilmeisesti pitäisi ostaa kirja, että ymmärtäisi miksi MAF-tekniikassa adaptaatiota rasitukseen ei tapahdu, vaan kehitys jatkuu ilman rajoittavaa ylärajaa.

MAF-tekniikka haluaa kuukausittaisen kuntotestin. Jos treenin kesto on tyypillisesti maksimissaan tunnin kerrallaan, niin tehdään 3 mailin, noin 4800 metriä, testi. Jos treenaa pidempiä pätkiä, niin testi tehdään 5 maililla, noin 8000 metriä.

Siinä juostaan lähellä sallittua maksimirajaa, jonka takia vauhtia joudutaan hissukseen himmaamaan koko ajan. Itseasiassa websivustot ovat herttaisen yhtä mieltä siitä, että jos mailivauhti ei laske jokaisella maililla, niin teet virheen – missään nimessä moinen ei voisi johtua kunnosta. Tai hitaasta vauhdista.

MAF-tekniikkaa käytetään väitetysti rakentamaan pohjakunto. Paitsi että niin valmennuksia myyvät, kuin myös luoja itse, mainostavat sitä maratoonareille kikkana, jolla pääsee entistä parempiin tuloksiin.

Maffetonen MAF-tekniikan käytännön soveltamisessa on yksi vakava puute. Maffeton selittää ummet ja lammet matalammalla sykkeellä treenaamisen eduista, ja on varmasti oikeassa siinä. Hän esittelee myös laskukaavaansa, tai ainakin esittää väitteen. Samaten hän selittää kuukausittaista MAF-testiään, jossa siinäkään ei ole mitään pielessä, sillä edistymisen hahmottaminen pitää yllä motivaatiota.

Maffeton haluaa profiloitua mm. valmentajana. Hän ei silti selitä sanallakaan miten MAF-tekniikka sovelletaan käytäntöön. Ei sen enempää kuin että sykerajaa ei saa ylittää.

Ei treeniminuuttien määriä, ei treenikertoja, ei lepopäiviä – ei mitään. Itseasiassa ei sitäkään, että koska siirrytään pois MAF:sta.

Niitä selittävät ne treenarit, jotka itseasiassa kauppaavat Maffetonin omaa sisältömyyntiä omien kaupallisten valmennustensa ohessa. Heillä on jokin näkemys siitä milloin siirrytään – aika yleisesti – 80/20-metodiin.

Joten meillä on käsissä metodi, jonka

  • syvempi ymmärtäminen vaatii kirjan ostamista
  • soveltaminen vaatii maksullisiin valmennuksiin osallistumista
  • markkinointi tapahtuu kaupallisena yhteistyönä esimerkiksi triathlonistien toimesta

Kaupallistamisessa ei ole mitään väärää. 80/20-ohjeillakin myydään kirjoja ja valmennuksia, kuten millä tahansa muullakin metodilla. Ongelmantynkää on siinä, että muista tavoista löytyy tietoa ja toteutuksia vaikka kuinka, ja niiden taloudellinen tuotto hoidetaan ikuisella perustotuudella: innostuneet ostavat aina lisämateriaalia ja suurin osa eivät osaa tehdä ja toteuttaa ohjetta ilman jonkun apua. Mutta tuo ei toteudu MAF:ssa.

Minun nähdäkseni MAF on vain hypetetty versio ohjeesta rakentaa aerobinen kunto 60 - 70 % sykealueella. Sama tavara erilaisessa paketissa. Ero tulee siinä, että kaikki muut selittävät crosstrainingin eduista – on tehtävä muutakin kuin juoksemista. Maffeton ei.

Vai onko tuokaan noin… muissa liikuntatavoissa, joita juoksijoille suositellaan, mennään joko huomattavasti alemmalla sykkeellä tai vastaavalla. Joten itseasiassa Maffeton ei siinäkään poikkea muista kuin yhdellä tavalla: hän ei halua anaerobista treeniä juoksijoille. Yhtään.

Silti hänen laskukaavansa on kestämätön.

Lopputulos vai ulos?

Millaisia tuloksia minulla sitten on lupa odottaa?

Muutokset kestävyyskunnossa ilmenevät noin 3 kuukauden kuluttua harjoittelun aloittamisesta, sanovat viisaammat. He väittävät myös, että aloittelevalla ja keskikuntoisella kuntomuutoksen suuruus on keskimäärin 10 – 15 %. Kuntomuutos on terminä sellainen, että sitä ei oikeastaan koskaan määritellä missään – prosenttihan on totaalisen turha, jos ei tiedetä mistä se lasketaan.

Jos oletetaan, että se tarkoittaa VO2max arvoa, niin minulla ei ole oikein vertailukohtaa. Kello, minulla Apple Watch, arpoo VO2max tiedon vain ulkoliikunnasta ja se aliarvostaa sen minulla aina jyrkkien mäkien aiheuttaman sykkeen nousun takia. Ainoa vertailuarvo minulla olisi juoksumatolla tehty Cooperin testi.

Tuossa on liikaa epävarmuuksia, mutta numeroilla leikkien minulla olisi VO2max parantunut 4 kuukaudessa 50 % – eikä se ole realistista. Joten toinen tai molemmat luvut ovat pielessä.

Painoon liikkuminen ei edelleenkään vaikuta, joten aivan sama miten liikun. Rasvanpolttosyke on yksi suurimmista vedätyksistä kuntoilupuolella. Tai ei itse metabolinen tapahtuma ole vedätys, sillä ilman rasvan hapettamista ei olisi aerobista energian tuottoakaan. Mutta sen merkitys laihdutukseen on vedätys.

Huippu-urheilija polttaa siellä 70 - 80 % maksimisykkeestä tietämissä noin 0,8 - 1,5 g rasvaa minuutissa. Me tavalliset tallaajat olemme 0,4 g/min paikkeilla tai alle, kun hikoillaan aerobisella alueella. Ei noilla kulutuksilla läski häviä, ellei sen kokonaismäärää ole leikattu aiemmin ravinnolla.

Fun fact taas. Ihmiskehossa on hiilihydraattia noin 2000 kcal edestä. Rasvaa löytyy sen sijaan 20 000 - 50 000 kcal verran. Se on samalla selitys sille miksi ihminen voi olla niin kauan syömättä – ja miksi anaerobisessa rasituksessa väsytään niin äkkiä (juujuu, väsy tulee muustakin kuin vain energiavajeesta, mutta täydellinen romahdus tulee nimenomaan glukoosin kalorien loppumisesta solutasolla).

Jos poltetaan vaikka puoli grammaa rasvaa minuutissa ja hikoillaan tunti, niin ollaan hukattu 30 grammaa – kukkurallinen ruokalusikallinen. Sitten treenin jälkeen syödään kananmuna tai kaksi kasviöljyssä paistettuna – koska VHH – niin se sitten tulikin siinä takaisin.

Joten laihtumista en odota. Ainakaan työn kautta.

Jos maltan tehdä hölkkää ja kävelyä

  • maanantaina ja torstaina 3x10/2 rytmillä
  • muina päiviä 6x5/2 ja viikonloppuna jotain

niin kaipa minulla olisi lupa odottaa peruskunnon paranevan, ainakin hiukan. Riittääkö kuukausi? Njooh, ottaen huomioon, että viikkokin on ollut välillä/aina vaikeaa noudattaa jotain ohjelmaa…

Mutta miten mittaan kunnon paranemisen? Tekemällä uuden Cooperin?

Huoh.

Toteutuksen ensimmäinen yritys

Koska minulla on suunnitelma, niin päätin noudattaa sitä. Joten ohjelmaksi 6x5/2 @ 6 km/h, ja alle lämmittelyksi 10 minuuttia kävelyä @ 5,8 km/h.

Kolmannessa juoksussa syke ylitti ylärajaksi päättämäni 168 sykkeen, joten haave kuudesta sarjasta kuoli siihen. Lennosta muutos ja päätin, että tästä lähtien sitten tuossa vaiheessa kävelen loppuajan, että saan 45 minuuttia täyteen.

Joten hieman ennen puolen tunnin täyttymistä heivasin kävelylle. 10 minuutin kohdalla aloin ihmettelemään, että mikä hemmetin pointti tässä on – olen kävellyt tuntitolkulla noilla sykkeillä ilman, että mikään on oleellisesti muuttunut edeltävien 1,5 vuoden aikana, joten mikä olisi nyt toisin.

Koska syke oli vaipunut, niin hyppäsin takaisin hölkälle – ja 3,5 minuutin jälkeen meni taas 168 rikki. Hölkkäsin 5 minuuttia täyteen ja koska siinä vaiheessa oli täyttynyt myös treenirajaksi joskus päättämäni 45 minuuttia, niin lopetin siihen.

Tuo tarkoittaa, että sykereservin mukaisella 70 % maksimisykkeestä, eli 156 sykkeellä, en voi juosta kuin luokkaa minuutin kerrallaan – voin tietysti kokeilla, että pystynkö taapertamaan mukamas-juoksuaskelilla jollain 5,5 km/h mattonopeudella, mutta epäilen.

En tiedä missä vaiheessa liikkumista 156 syke meni rikki. Muutin treeniapin asetuksissa matalan sykkeen rajan 110:een, eli se ei alle sen olevia sykkeitä reagoi treeniksi. Plus kello hukkasi sykkeen alkuvaiheessa – käyrä tuli näkyviin ensimmäisen juoksupätkän puolessa välissä ja oli jo silloin 162.

Joutunen luopumaan kauniista ajatuksesta liikkua sykereservin mukaisesti ja tyytyä siihen, että pysyn jo aiemmin itse päättämälläni 154 - 168 sykealueella.

Ehkä muutan systeemiä niin, että leikkaan aina minuutin juoksuajasta pois: ensimmäinen on 6 min, toinen 5 min, kolmas 4 min, neljäs 3 min, viides 2 min ja kuudes sitten minuutin. Tai sitten pidennän kävelyaikaa ja teenkin esimerkiksi 5/5 rytmillä.

En tiedä.

On myös täysin mahdollista, että minulla keulii taas mopo aiheessa ja teen tästä tarpeettoman vaikeaa. Mutta en vaan pysty liikkumaan liikkumisen ilon takia tai tekemään liikuntaa liikunnan takia. En nauti tästä, joten tarvitsen motivaattorin – ja se motivaattori yskii nyt.

2 Likes

Ketju on jatko edelliselle päiväkirja-aiheelle. Suljin sen, koska periaatteessa lähestymistapa aiheeseen on muuttunut. Tai no… tänään on.

Eli tämä oli edellinen:

Kello huuteli taas hieman laskussa olevaa leposykkeen suuntaa. Nyt 5 päivän keskiarvo oli 71.

Se laskee tavalla X päivän keskiarvon ilman nukkumisia. Kello on nyt 11 ja olen ollut liikenteessä jonkun aikaakin ja tämän hetken päiväkeskiarvo on 81. Mutta sitä varmaan nosti Hyvinkäällä käynti.

Minulla alkaa olla tunne, että itseasiassa tuo syketrendi kuvaakin sitä kuinka paljon olen istunut koneella, ei muuta. Plus mitä olen tehnyt… kuten että nyt en ole ollut paljoakaan Facessa, mutta katsellut urakalla South Parkia, ennen kuin se poistuu Primesta.

Joten minulla leposyke korreloi some-minuuttien kanssa :crazy_face:

1 Like

Alan jo kyllästyä koko hemmetin sykeasiaan ja millä sykealueella pitäisi liikkua. Voi näyttää siltä, että tämä kyllääntymispiste saavutettiin päivässä tai kahdessa, mutta olen penkonut asiaa toista viikkoa. Aika aktiivisesti.

Sen verran muutin tekemisiäni, että vaihdoin run/walk rytmin 5min/5 min. Mutta 3/5 saattaisi jopa olla parempi jollain merkityksellä — mutta se olisi askel takapakkia. Muistaakseni aloitin 2 minuutin hölkkäpätkillä. Minua ei innosta himmaaminen, kun haluaisin olla jo tasolla, että mietin 30 minuutin ja 45 minuutin välillä.

No, minun haluamiseni tämän asian suhteen ovat olleet aika merkityksettömiä muutenkin.

Kuitenkin. Koska tiesin ennakkoon, että 5 minuuttia löysää hölkkää painaa sykkeen happojen puolelle jossain vaiheessa, jopa kun on kävelyä välissä, niin muokkasin tuota hiukan. Itseasiassa se minuutilla juoksupätkän lyhentäminen ei olisi ollut tyhmä idea, mutta jossain kohtaa menee raja kuinka vahvasti hypin kellon mukaan. Ja se raja meni eräällä tavalla tässä. Ainakin periaatteessa.

Joten alle 10 minuuttia lämmittelykävelyä maton vauhdilla 5,8 km/h. Tuossa oli jotain ihmeellistä. Jo ensimmäisen minuutin jälkeen alkoi hengästyttämään, hiukan, ja jossain viiden minuutin paikkeilla alkoi lievä hikoilu. Koko ajan huimasi einen. Oli ihan sellainen olo, että olisi verensokerit romahtaneet.

Kun 10 minuuttia tuli täyteen, niin matto sai tuttuun tapaan vauhdiksi 6 km/h ja ensimmäinen hölkkäpätkä alkoi. Ja siihen perään sitten 5 minuuttia kävelyä. Kolmannella juoksupätkällä syke saavutti rajan 168, muistaakseni 3:30 minuutin paikkeilla, ja kun se oli pysynyt siinä 15 sekuntia, niin pudotin kävelylle.

Joten ajatuksena oli pitää koko ajan juoksu- ja kävelysarjan pituus 10 minuutissa. Joten idea oli aina mennä hölkällä sykkeeseen 168 asti ja sitten kävellä se aika täyteen, mitä 5 minuutin juoksuajasta jäi vajaaksi — ja siihen päälle sitten se ”normi” 5 minuuttia kävelyä. Joten kolmannessa sarjassa kävelyä tulikin joku kuusi ja puoli minuuttia.

Neljäs sarja kesti hölkkää jotakuinkin 2,5 minuuttia ja viides 2 minuuttia — jotakuinkin, muistin mukaan.

En tee tuota kuin 5 sarjaa. Siitäkin kertyy lämmmittelyineen ja muineen melkein tunnin verran. Se minun 45 minuutin treenirajani tulee kolmesta tekijästä:

  • nuppi kestää jotakuinkin kolme varttia
  • ulkokävelyn eestaas lenkki kylätien järkevällä puoliskolla (asumme tien puolessa välissä) vie kolmisen varttia
  • juoksumaton moottori alkaa haisemaan minun painollani 50 minuutin kohdalla

Joten itseasiassa moisella jaolla se 5 sarjaakin on einen liian pitkä kestoltaan.

Koska tässä tekemisessä ei ole oikein mitään järkeä muutenkaan, niin viidennen juoksun jälkeen pudotin suoraan jäähdyttelyn 5,8 km/h — jota meni siis joku kolme minuuttia.

Minulla menee edelleen tuollaisestakin etureidet tukkoon. Eli on siinä pointtinsa, että pitäisi tehdä alemmilla tehoilla. Jostain syystä halusin tietää kuinka alas syke menee tuollaisen duunin jälkeen, kun kävelen todellista mateluvauhtia 4 km/h. Nyt tiedän, että 140 tasolle.

Mitähän minä tuolla tiedolla teen… kaipa jotain keksin.

Ja se pakollinen sykekartta:

kuva

Se lämmittelyn omituinen olo.

Kello oli jotain 14:30 kun aloitin tuon, iltapäivän puolella kuitenkin. Se, että menen tuohon asti vain kahvin ja tupakan korkeaktaanisella, ei olisi poikkeuksellista. Mutta tänään olin syönyt aamupäivällä Minnaa odotellessani pullon Ediä, kaksi lihapasteijaa ja pussillisen niitä wannabe-vihreä kuula mellejä (tuota ei tarvitse juoruta Minnalle).

Edellisenä yönä oli syönyt salaa pussillisen niitä jotain rusinan näköisiä Daim-murusia — sitäkään ei tarvitse kertoa Minnalle, koska tuhosin todisteet ja ostin salaa uuden pussin tilalle.

Pontti on siinä, että vaikka aamiainen ei ihan Käypä hoito -suosituksia täytäkään, niin hiilaritankkaus oli kohdallaan.

Sama tankkausmentaliteetti myös jatkui. Syötiin sellaisia kuplavohveleita, joiden rullataan hieman taco-idealle ja sisälle sitten ängetään jotain. Tällä kertaa se jotain oli suklaajäätelöä ja niitä Daim-juttuja (siksi jouduin ostamaan uuden pussin tilalle) ja jotain hedelmäkarkkeja — jotka olivat tuossa kontekstissä sarjaa huonot ideat; jäätelö jäähdytti ne kivikoviksi.

Söin vatsani täyteen. Joten tänään ruoka ei ole sitten ollut ihan lautasmallin mukainen millään mittarilla, mutta kalorisaannista on huolehdittu. Outoa, että vyötärö ei kapene.

Koska fyysinen elämä ei kaikesta huolimatta etene, niin ajattelin kokeilla sitä MAF-juttua. Oikeastaan vain siksi, että… oikeastaan, en tiedä edes miksi. Mutta luultavasti siksi, että lihakset kertoo minun menevän koko ajan hapoille. Ja koska kehittyminen on marginaalista, niin hittoako tässä.

En minä mitään 127 sykkeen rajaa suostu kuitenkaan noudattamaan. Varmaan joku 154 mieluummin, eli pidän itseni noissa sykekartoissa sinisellä alueella. Jos ei ajatukset muutu, niin teen 1.4. sen 3 mailin/4800 metrin testin, sitten teen useimpina päivinä matalilla sykkeillä kävekyä tai erittöin lyhyitä ja huomattavan rauhallisia hölkkiä pyrkimällä 45 - 60 minuutin väliin päivässä ja sitten 1.5. uusi testi. Sitten näkee onko mikään muuttunut.

Sen verran disclaimeria tuohon, että jos/kun saan itseni uimahallille, niin en noudata tuota sykerajausta.

Jossain törmäsin väitteeseen, että jos lisää treeniään aerobisella puolella, niin lisäys ei saa olla kuin 10 % edeltäneeseen viikkoon. Se jäi hieman auki, että mistä moinen prosentti otetaan — ajasta vai matkasta. Ymmärtääkseni vauhdista, eli ajasta.

Täytyy hieman sulatella tuotakin ajatusta.

Mä luulen että naisena se kyllä tietää vaikka yrität salaa tehdä asioita :rofl::face_with_hand_over_mouth:

Ei tiedä. Ajattelee jalkojensa välillä aika harvoin. Mutta toki tuntee minut ja tietää, että mikään syötävä ei ole turvassa — mutta tällä kertaa tein rikoksen yllättävällä aikavälillä ja siten, että kohde näytti olevan koko ajan paikallaan; en nimittäin hävittänyt sitä alkuperäistä pussia, vaan se oli koko ajan keittiön tasolla, mutta sen näköisenä kuin se olisi koskematon.

Olen rikollisnero ja voisin haastaa jopa Holmesin, siis Sherlockin.

Viikkopunnitus. 83,7 kg. Näillä syömisillä ja mellien ryöstämisillä +2 kg.

Hah :rofl: taitaa olla teiän miesten tapa toi :sweat_smile:

Tein eilen sellaisen MAF-testin — se oli siinä vaiheessa, ennenkuin olin tutustunut Maffetonin teorioihin sen tarkemmin. En noudattanut hänen haluamaansa 127 sykkeen rajaa, koska se on mahdoton. Ja siksi toiseksi… olen sen eräällä tavalla jo aikoinaan tehnyt, siis matalalla sykkeellä liikkumisen. Siis eräällä tavalla, koska eihän se minun vikani ole, että syke ei pysynyt alhaalla :rofl:

Kävelin maton vauhdilla 5,8 km/h 10 minuuttia ja hyppäsin sitten hölkälle samalla nopeudella. Kun syke ylitti 154, niin tipautin maton nopeudelle 5 km/h ja siirryin kävelyyn. Kun syke oli laskenut johonkin 140 paikkeille, noin, niin vaihdoin askelluksen hölkkään ja sitten taas 154 paikkeilla kävelyyn. 5 km/h on muuten vaikea hölkkävauhti, mutta onnistuu jotenkin, kun kompensoi lyhyttä askelta nostamalla polvia enemmän.

Tuota tein sitten siihen saakka, että maton matkalaskuri näytti 4800 metriä, eli jenkkien kaipaama 3 mailia. Tuohan ei pidä paikkaansa, koska laskuri etenee maton kierrosnopeudella, joten kävelyn ja hölkän askelpituus ei vaikuta matkaan. Oivalsin tuon aika aikaisessa vaiheessa, mutta tein kuitenkin loppuun. Nimittäin tuon takia testi on turha, sillä se antaa silloin aina saman matkan ja ajan, vaikka jaksaisinkin jonkun ajan kuluttua hölkätä pidempään sykkeen noustessa hitaammin.

Tietysti voisi käyttää verrokkina puhelimen arvausta. Sehän yrittää hahmottaa matkaa ilmoitetulla askelpituudella ja käsien heilumisesta arvatulla vauhdilla. Silloin vertailuarvo olisi kellon 5,2 km — joka oli taittuvinaan hieman alle 53 minuutissa. Joten jos teen saman toiste myöhemmin, niin ajan pitäisi olla sama, koska liikkumisaika riippuu maton vauhdista, joka ei muutu, mutta kellon kilometrien pitäisi lisääntyä, jos saan otettua useamman hölkkäaskeleen.

Ei tuossa ole mitään järkeä. Minun täytyy keksiä joku toinen mittari.

Mutta sen alan nyt hyväksyä, että minun pitää liikkua matalammalla teholla pidempään ja pyrkiä pitämään syke jollain tavalla aerobisen kynnyksen alapuolella.

Tässä jutussa on hieman aerobisesta kynnyksestä, MAF-kiukuttelun ohessa:

Omat sykerajat ovat menneet aika kohdalleen. Ehkä anaerobisen raja on einen liian korkealle, mutta on sekin sielläpäin. Itseasiassa olen aika yllättynyt, että olen onnistunut pähkäilemään nuo toisella yrityksellä kohtuullisen hyvin kuitenkin vajailla perustiedoilla. Sattumaa vissiin.

Mutta tältä moinen liikkuminen sykkeenä näyttää:

kuva

No, tänään sitten sain aikaiseksi mennä uimahallille. Sauna oli hyvä ja suihkun vedenpaine erinomainen ja kuuma vesi oli kuumaa. Teidän taajama-asukkaiden mielestä tuossa ei varmaan ole mitään ihmeellistä. Kun asuu taajaman ulkopuolella, ja joutuu itse lämmittämään kuuman veden sähköllä, niin legioonalaistautiriskistä huolimatta lämpö pidetään einen alhaalla (oikeasti se lämpö lasketaan sekoittimella boilerin ulostulossa, ei boilerissa). Vesi taasen liikkuu vesiautomaatilla, joka ei ole tehokkain mahdollinen, vaan sen verran nuhapumppu, että se jaksaa juuri pitää suihkun päällä, mutta ei sillä mitään vesihierontaa tehdä.

Uiminen. Miten tämän muotoilisi… Vaikka niin, että en enää koskaan mene meloessa yli 25 metrin päähän rannasta. Kotiin ajaessani mietin, että mikä helvetin aivojen valuvirhe minulla on, ja saako sen korjattua leikkauksella tai edes lääkityksellä. Kun minulla on ilmiselvästi joku masokistinen tarve tehdä kaikki aina ja poikkeuksetta epäonnistumisen kautta.

3x25 metriä ja viimeisten kahden metrin aikana epäilin vahvasti hukkuvani, koska voimat loppuivat. Ainoa hyvä puoli oli, että osaan edelleen uida ja väitän, että teknisesti kroolini ei ole sieltä huonoimmasta päästä. Ihan oikeasti — olin altaassa joku 4 minuuttia.

Ihmettelin Minnalle tuota henkistä ongelmaani, ja sain taas tyypilliseen tapaan suunnattomasti sympatiaa ja myötätuntoa. NOT. Hän vain totesi, että luulisi tuon ikäisen miehen tajuavan, että jos on 16 vuotiaana jotain tehnyt, niin ei se välttämättä enää 40 vuotta myöhemmin onnistu. Anteeksi vain, mutta olen 22 vuotiaana uinut viimeksi 2 km kolmesti viikossa (tosin sen jälkeen kädet ei nousseet hartialinjan yläpuolelle, mutta ei takerruta siihen :man_facepalming: )

Minun vastaukseni, että kyse on kuin fillarilla ajamisesta eli kerran opittu onnistuu myöhemminkin, ei saanut meidän perheessä kannatusta.

Tässä sykekartta siitä kun lähdin suihkusta ja pääsin takaisin suihkuun:

kuva

Uutta ja ainutlaatuista on se, että nyt on vatsalihakset kipeät. Siis aika reilusti.

Yritin etsiä sellaista hölkkävauhtia, jolla saisin pidettyä sykkeen mahdollisimman kauan alle 160 tason. Aloitin juoksumaton vauhdilla 5,8 km/h ja tulin siitä sitten pykälittäin alaspäin. Viimeinen juoksupätkä oli 4,5 km/h, joka on alin nopeus, jolla pystyn pitämään edes einen juoksuaskelta.

4 km/h vaatii jo niin vahvaa polvien nostoa, että se on treeninä jotain muuta kuin matalan sykkeen ja mateluvauhdin hölkkäpuuhaa.

Minulle oli toisaalla mäkätetty, että sykkeeni eivät voi pitää paikkaansa. On mahdotonta, että huonokuntoiseksi itsensä identifioivalla lähes 60 vuotiaalla miehellä maksimisyke olisi yli 170.

Koska tuon himmailuhölkän testaaminen oli niin perkeleellisen turhauttavan tylsää, sekä tunti alkoi tulla täyteen, niin minähän täräytin mattoon nopeuden 8,5 km/h ja laitoin juoksuksi. Se kun on korkein vauhti, jossa tiedän pystyväni pitämään askelrytmin ja -tekniikan.

En olisi ikinä uskonut sanovani tätä, mutta… se meni niin hyvin, että oli jopa mukavaa. Ensimmäisen kerran vuosikymmeniin sain asennon oikein, akselpituuden oikein ja tassut tulemaan päkiä/pohja edellä mattoon. Ja mikä parasta, niin sain tyylin pidettyä lopettamiseen saakka.

Ja nyt kun menin elvistelemään, niin seuraavalla kerralla menen nokilleni.

Juoksin siihen saakka, että kello ilmoitti sykkeeksi 191. Puuskutin, ja jalat olivat kuitti — tuohon taisi mennä huimaavat 2 minuuttia. Olisin kyennyt painamaan einen pidemmälle, mutta koska olin yksin kotona ja koska edellinen rasituksella haettua maksimi oli 192, niin en halunnut pelleillä — olin saanut sykekartalla pointtini alleviivattua siitä, että minulla ei maksimi ole todellakaan 170.

kuva

Minä en nyt oikein ymmärrä tätä sykejuttua — tiedän, en ole aiheesta vielä ihan kahta vuottakaan kiukutellut.

Minulla nousee syke kuten huonokuntoisella taviksella kuuluukin. En jaksa paljoakaan, kuten huonokuntoisen taviksen ei kuuluisikaan. Silti maksimisyke on eräällä tavalla turhan korkea. Minun ei pitäisi päästä yli 190. Tai ainakin kaikki sanovat niin.

Mitähän siitä on kun testasin sen 192 maksimin, kesän alussako vuosi? Jotain sellaista varmaan, ihan sama. Mutta silloin menin sananmukaisesti uupumukseen asti. En kyennyt hetkeen ottamaan askeltakaan, ja hyvä että pysyin jaloillani. Hengitys oli niin mahdotonta, että olin varma tukehtumisesta — en tiennyt, että ihminen pystyy läähättämään niin nopeasti.

Nyt menin vajaan tunnin liikkumisen, olkoonkin että kevyen, jälkeen hilkun vajaalle samalle sykkeelle. Kyllä, olin reippaasti hengästynyt, ei olisi kyennyt puhumaan yhtä tavua enempää. Kyllä, aloin olla valmis, vaikka einen olisikin voinut jatkaa. Mutta kun täräytin maton vauhdin 5 km/h, niin pystyin jatkamaan kävelyllä ja kovasta hengästymisestä huolimatta sain happea tarpeeksi. Joten joku on muuttunut tässä kuukausien aikana.

Mietin tuota sykealuejuttuakin. Täytyisi siitäkin kirjoittaa jotain asiantynkää, ennenkuin unohdan mitä olen penkonut. Mutta onko mahdollista, että sykkeeni ei sinällään koskaan muutukaan muuta kuin marginaalisesti niin, että voin mennä einen kauempaa ennenkuin sydän paukuttaa roketirollin tahtia liian lujaa?

Tarkoitan siis sitä, että syke pysyy, mutta energia-aineenvaihdunta siellä takana muuttaa hissukseen painotusta maitohaposta ja väsymisestä rasvaan ja parempaan jaksamiseen?

Hiton rasva. Tuo tunnin vääntö, ja siihen 10+10 minuuttia kävelyä, joka ei näy tuossa, poltti minulta läskiä alle puoli grammaa. Siinä sitä, liikunnalla laihtumista sykekartan avulla.

Eilen tein aamulla hiukan hölkkää matolla. Sitten tule se lumihelvetti ja tein pakolliset lumityöt. Sitten vielä illalla talli ja repisin yli 10 senttisessä märässä lumessa kottareilla niin paskaa kuin heinääkin. Pitkästä aikaa olin illalla aika loppu. Olin täksi päiväksi aikatauluttanut muutenkin matolla vain sellaisen rauhallisen kävelytuokion, joten muutin suunnitelmia lennosta: tästä päivästä tuli sellainen lepopäivä. Kaupassa joutui käymään, mutta sen jälkeen kovin rasitus oli lakritsipussin repiminen auki. Njooh, tallit on vielä tekemättä.

Joten lienee hyvä väli ajaa päiväkirja ajan tasalle.

Minähän yritän nyt tehdä suurimman osan aikaa pelkästään matalan sykkeen treeniä, niin kauan kun hermot ja viitsiminen kestävät. Joten niin eilen kuin edellispäivänäkin homman nimi oli vanha tuttu: hölkkää rauhallistakin rauhallisemmalla vauhdilla sykkeeseen X asti, ja sitten kävelyllä syke alas ja taas uudestaan.

Onhan tuo määritelmällisesti intervallia, mutta ei sitä sellaiseksi voi kutsua. Mutta vastaavaa run/walk puuhailua se on kuin tähänkin asti, yhdellä oleellisella erolla. Aiemmin tein pätkät kellon mukaan, nyt määrää syke.

Rmpuilen edelleenkin sykealueiden kanssa. Se, että hyväksyn matalan intesiteetin kuntoilun on henkiseltä puolelta vielä suurempi muutos kuin että ylipäätään suostun juoksemaan.

Tutut ja kylän miehet eivät uskoneet, että kuntoiluni kestäisi. Samaa ajatusta esiteltiin kun aloin ottamaan ensimmäisiä juoksuaskeleita — minun jopa vihan asteella oleva suhtautumiseni juoksemiseen on hyvinkin laajasti tunnettu. Inhoan sitä enemmän vain jääkiekkoa, jalkapalloa ja golfia. Ja ei, ne eivät tule koskaan kuulumaan repertuaariini.

Joten se, että mitä matala syke aidosti tarkoittaa, on vielä vahvasti hakusessa.

Edellispäivänä hölkkäsin maton vauhdilla 5 km/h (näyttää tulleen vakioksi, alle sen en mene vauhdeissa) aina siihen asti, että sykkeenä näkyi 168 — eli en halunnut nousta 170 asti. Sitten kävelyä samalla nopeudella, kunnes syke oli 152 ja uudelleen hölkälle. Lopetin kun 45 minuutin lähistöllä syke nousi taas 168 tasolle.

Tuota ennen oli kävelyä lämmittelyksi 10 min @ 5,8 km/h ja perään sitten jäähdyttelyksi toinen samanmoinen — sain siis kokonaisliikkumisajaksi päälle tunnin.

kuva

Ainoa mietittävä asia oli vaan se, että tuo tuntui rasitukselta, ja jos mennään matalilla sykkeillä, niin ymmärtääkseni tuntemusten pitäisi olla… vähäisempiä. Ei, ennen hengästynyt kunnolla, mutta kiihtyihän se aina loppua kohden. Kyllä, hikoilua oli reippaasti.

Sykekartassa näkyy sykkeen nousussa aaltoilua. Se ei tällä kertaa johtunut kellon sekoilusta. Ensimmäisen kerran vissiin koskaan yritin keskittyä tekniikkaan. Aina kun onnistuin siinä, niin sain hetkeksi sykkeen hiukan laskemaan. Ja koska keskittyessäni yhteen asiaan, niin unohdan toisen ja sitten paletti hajosi nostaen sykettä nopeammin kuin mitä rasitus sinänsä olisi ehkä vaatinut.

Perusjuttuja, mutta minulta kadoksissa:

  • eli ylipitkää askellusta, vaan lähes koko jalkapohja tasaisesti mattoon, ehkä hiukan päkiä edellä
  • askel tapahtuu eräällä tavalla lantion alla (jalan koukistusta taakse ei oikein tuolla nopeudella saa aikaiseksi)
  • hyvä ryhti, tuolla taaperrusvauhdilla ei tarvita eteenpäin kallistusta yhtään
  • katse eteen, niska suorana
  • olkapäät alas ja suorana
  • kyynärpäästä 90 askeleen kulma, käsivarsien liike hieman ristiin vartalon eteen ja nyrkki rennoksi (muun osaan, mutta nyrkin paniikkipuristus tulee helposti)
  • ja tärkeimpänä: rauhallinen syvä hengitys

Hengityksellä oli suurin merkitys. Tietysti, koska sykkeen nousu tarkoittaa happivajetta. Toinen joka vaikutti paljon, ja liittyy myös hengitykseen, oli hartioiden rentouttaminen ja olkapäiden laskeminen.

Minähän olen tehnyt aina kaikki aloittelijoiden tyypillisimmät virheet. Katse alas, olkapäät ylös, selkä kaarelle etukumaraan ja kun alkaa olla työlästä, niin pään kallistaminen sivulle.

Liian pitkä askel on minulle nyt ongelma. Se johtuu taatusti liiasta kävelystä, koska siinä on pidempi askellus. Minua ärsyttää tämä jonkun verran, koska minun olisi pitänyt tietää. Vaikka jätettäisiin huomioimatta se, että ikivanha taustani on kehnossa sprinttivalmennuksessa, jossa siihenkin aikaa askellus oli eri kuin pitkillä matkoilla, niin tiesin perusteen koirista.

Sen aikaa kun jalka on alustassa kiinni, niin voimaa välitetään liikkeeseen. Jos kontaktiaika ylittää ajan X, niin rasitus ylittää liikevoiman. Pitkillä matkoilla askel on mahdollisimman lyhyt, että saadaan, myös vähennettyä voimaa vaativaa jalan siirto eteen, useamoi kontakti alustaan.

Tai kuten greyhoundeissa asia ilmaistaan: ei se voita, joka ottaa pisimmän laukan, vaan se, joka ottaa useamman laukan.

Tuohon täytyy keskittyä enemmän. Kuin myös hengitykseen, Ja olkapäihin.

Tuollaisen treenin voisi tehdä kerran tai kaksi viikossa, vaikka ensiviikosta alkaen. Mutta ainakin kesään asti pitäisi tehdä tuotakin alemmilla tehoilla,

Joten eilen sitten toteutin tuon. Vauhti oli sama 5 km/h, ja alle 10 minuuttia kävelyä 5,8 km/h (kyllä, lämmittelen kovemmalla vauhdilla kuin teen :smile: ).

Nyt tein hölkkää aina siihen asti, että kello väläytti sykkeen 158 ja saman tien kävelylle. Sykehän seuraa viiveellä, joten se nousi tuosta 160:een, jossain vaiheessa piipahti sen ylikin, mutta olin jo siinä vaiheessä kävelyllä. Ja sitten taas hölkäksi heti kun syke painui alle 150 — useimmiten se tapahtui niin, että sykkeen lasku pysähtyi ja se roikkumaan joksikin aikaa 150 ja sitten tipahti silmönräpäyksessä arvoon 148.

158 raja aiheutti sen, että juoksupätkien kesto lyheni selvästi siihen mitä se oli edellispäivänä. Mutta kaipa se on jutun idea.

kuva

Nyt tein lähemmäs tunnin, koska eräällä tavalla kokonaisrasitus tuntui vähäisemmältä. Ei se tunti liikkumisen jälkeen sitten enää siltä tuntunut… Mutta koska olin kuitenkin tehnyt sykettä miettien vähemmän kuin edellispäivänä, ja koska olin jo ylittänyt kokonaispuuhastelussa tunnin ja koska koko homma alkoi jo tympiä, niin jäähdyttelykävely oli vain 5 minuuttia.

Nyt keskityin suurimman osan aikaa hengittämiseen. Ihan alussa, ensimmäisellä juoksupätkällä kun olin vielä sykekartan sinisellä alueella, niin hengitysrytmi oli 4/4 — neljä askelta sisäänhengitykseen, neljä askelta uloshengitykseen. Vihreä alue meni joka kierroksella rytmillä 3/3. Mutta aina kun aloin olla jo lähes 158 pinnassa, niin alkoi olla lievä pakko kiihdyttää 2/2. Siksi alueen ylärajaksi otinkin sykkeen 158.

Yritin jossain välissä 3/1, mutta ei siitä tullut mitään. Tuon idea on oikeastaan siinä, että silloin vaihdetaan jalkaa, jolla sisäänhengitys rytmittyy. Ei koske minua, mutta treenatuilla tuo hengityksen rytmittyminen samaan jalkaan nostaa einen loukkaantumisriskiä. Ihan siksi, että kehon asento ja sitten myös rasitus nilkkaan sekä jalkapohjaan muuttuu aina sisäänhengityksen myötä.

Huomenna torstaina ja perjantaina menen vielä hölkkäpohjalta. Viikonlopun suunnitelmista ei tiedä koskaan mitään. Olen hieman ajatellut, että jos tekisi ensi viikon tismalleen samalla rasituksella, mutta crosstrainerilla — saisi hieman vaihtelua liikkumiseen. Mutta ei minun suunnitelmiini pysty luottamaan noin kauan tuevaisuuteen, ihan ensi viikon alkuun asti.

Viikkopunnituksen aika. 83,4 kg, eli suunnilleen sama kuin viikko sitten. Aidosti se saattaa olla hiukan alempi, ennenkuin nousee hiukan :wink: koska eilinen syöminen meni taas ihan miten sattuu. Puolelta päivin kaksi rinkeliä. Iltapäivällä yksi Tupla kauppareissulla. Myöhemmin iltapäivällä vajaa pussi lakritsia. Sitten tallihommien jälkeen siinä 23 paikkeilla, kun oli ihan helvetillinen nälkä, miehekäs annos perusruokaa eli spagettia ja jauhelihakastiketta (kertoo aina siitä, että kukaan ei jaksa tehdä ruokaa; minä en viitsinyt ja Minnalla alkaa korona olla nyt einen hankala). Koska en odottanut sitä maagista 10 minuuttia, että vatsa olisi reagoinut ruokaan, niin söin jälkiruuaksi pari sämpylää meetwurstilla — se Lidlin eli Kartanon valkosipuli ei ole pahaa, mutta rakenne on liian… peltistä. Ja kun suu halusi edelleen jotain, niin viimeistelin duunin kahdella rinkelillä.

Vähempikin olisi riittänyt, mutta tuossa on vähemmän hyötykaloreita kuin miltä äkkiseltään näyttäisin — hiilihydraatit nousi tosin taivaisiin. Mutta kun punnitus oli tuosta 10 tunnin kuluttua, niin vaaka näytti myös turhan ison mällin sulamatonta ruokaa.

Kuitenkin, paino on taas vakiintunut, ainakin hetkeksi. Noususuunnassahan tuo on, ja se näkyy sekä tuntuu vyötärössä — mutta sen pelinhän olen jo hävinnyt.

Vuosikäyrä on nouseva:

Kyllä minä sen tiedän, että muutamasta kilosta vinkuminen sinällään normipainossa on vain säälittävää. Ja suoraan sanottuna, minulla ei ole painonumeroihin enää suurtakaan kiimaa. Kaipa punnitsemisenkin voisi jo heivata.

Mutta. Se hemmetin leposyke.

Elvistelin liikaa leposykkeen laskemisella ja kunnon parantumisella. Paskat se ole laskenut, tai kunto noussut. Nukuin kellon kanssa ja sitten menin dataa muutaman päivän taaksepäin tuntitasolla, en keskiarvoilla ja trendeillä.

Viime yönä nukkuessa syke oli tasaisesti 82. Eli se on minun aito leposykkeeni, ei joku sattumista ja mittavirheistä muotoutuva 72. Arki meni haarukassa 90 - 105, aivan riippuen istuinko koneella vai olinko tupakalla. Eli aidosti yhtään mikään ei ole muuttunut tämän vajaan kahden vuoden aikana.

Tästä alkaa nyt muotoutua minulle sen mittakaavan henkinen ongelma, että alkanee olla aika lakata seuraamasta koko perkeleen sykettä. Eli mopo keulinee, samalla tavalla kuin aiemmin painon kanssa. On mikä on, ei sille mitään voi, eikä se siitä mihinkään koskaan ikinä milloinkaan muutu.

Mutta sen verran vissiin täytyy pulssia roikottaa mukana, että saa hieman himmattua tekemistä. Tosin, saisihan saman tehtyä hengitysperusteisesti, jos olisi niin vahva henkinen selkäranka ja itsekuri.

Sitten ihmettelin verenpainettani. Ja kyllä, ennen kahvia — enkä nyt tiedä onko se hyvä vai paha asia. Se nimittäin on nousussa. Tosin mittailen sitä aika harvoin nykyisellään. En joka kuukausi ja edellistä mittausta ennen taisi olla puolen vuoden väli.

Se oli muutamalla mittauksella 152/92, enkä pidä siitä. Aletaan lähestyä niitä arvoja, joista lähdin liikkeelle. Jos vertaa noin vuoden takaiseen, jolloin se oli alimillaan, niin yläpaine on noussut 40 pykälää ja alapaine 20. Alapaine tosin kulkee samoissa kuin syke, niin se ei ole sinällään yllätys.

Lakritsi nostaa hieman verenpainetta — tosin 250 gramman syöntiannoksilla useampana päivänä, mutta kuitenkin. Ei kai sekään sentään 12 tuntia vaikuta?

Verenpainemittari epäonnistui muutaman kerran mittauksessa. Se tarkoittaa kahta mahdolisuutta:

  • minulla on rytmihäiriö
  • laitteen patterit alkavat olla loppumassa

Minulla on ollut rytmi pielessä silloin vajaa kymmenen vuotta sitten kun kilpirauhanen kävi turhan kovilla kierroksilla. Minulta puuttuu kaikki ne muut oireet — kuten todella korkea syke (kun ottivat hetkeksi sairaalaan, niin leposyke oli silloin päälle 200), totaalinen jaksamattomuus ja rytmittömyyden tuntemukset.

Ja kun patterit on vaihdettu viimeksi vissiin vuosi sitten, niin ehkä mittauksen epäonnistumista kuitenkin kannattaisi hakea siltä kantilta. Taitaa syödä AA-paristoja, monta. Pitää vilkaista.

Minä, ikuinen herkkuhiiri, en olis ikinä uskonut sanovani tätä mutta kyllä tavallisella kotiruualla on ihmeitä tekevä vaikutus ja vielä kun lisäksi jättää mätöt vähemmälle ja lisää kasviksia ja hedelmiä ruokavalioon.
Tällä keinolla oma leposyke tippui reilusta 80:sta 20 pinnaa alaspäin eli 60:een.

Ja mulla lisänä myös korkea verenpaine johon ollu lääkitys ainaki 10vuotta, korkeat sokeri ja kolesteroliarvot, kilppariarvoja tutkittu ainaki 15 vuotta rytmihäiriöiden takia ja vaikka mitä.
Ehkä 20kg ylipainoakaan ei olis tullu kun olis pystyny lopettaa herkkujen syönnin jo viime vuosikymmenellä. Mutta ei se helppoa ole.
Se herkkujen lopettaminen. Sokeri on vaan niin hyvää. Ja aina olen liikkunut, välillä jopa liikaakin, että paino ei ole tullut liikkumattomuudesta. Tai no sinällään kyllä kun en ole sokeriherkkuihin nähden liikkunut tarpeeksi.

Saahan niitä kohtuudella syödä. Viime ajat leipomisten sun muiden ahmimisten suhteen on ollut aika kaukanakin kohtuudesta.

Keksin tuossa hevosia syöttäessäni ja juottaessani pari muutakin syytä sykkeen ja verenpaineen nousuun.

Yksi olisi, että Minna onnistui tartuttamaan minuun koronan. Mutta niin kauan kun ei muita oireita ole, niin en ala testaamaan enkä jossittelemaan. Yksi testi olisi vielä, mutta se lojuu autossa jalkatilassa. Taatusti jäätynyt muutaman kerran, enkä tiedä mitä se siitä tykkää.

Toinen olisi ylikunto. Se tekee juurikin tuon leposykkeelle ja verenpaineelle. Mutta taatusti minä en ole ylikunnossa, se ei vaan ole mahdollista.

Olenkohan minä linkittänyt tänne koirien ylikuntojutun… vilkaistaan:

Mulla oli koronassa leposyke 120 :scream:
Ei munkaan korkea syke ja verenpaine ole kyllä ylikunnon syytä vaan ihan jotain muuta. Mutta nyt onneksi rauhoittuneet.

Minna on pyörinyt 100 pinnassa. Eikä tykkää, kun sillä on normaalisti jossain 50 paikkeilla.

Joku 58 minuutin pintaan tuota hölkän ja kävelyn vuorottelua. Nykyisten sykealueiden kanssa pidin sykkeen välillä 148 - 158. Ei mitään dramatiikkaa sinänsä.

Mutta joudun säätämään soittolistaani. Tai löytämään jonkun metronomin, joka osaa nakuttaa musiikin kanssa. Jos rytmi on paljon yli tai alle askelluksen, niin se ei haittaa. Mutta jos se on hiukan jotain muuta, varsinkin einen hitaampi, niin sitten menee vaikeaksi. Kävelyssä se, että askeleet hakee musiikin rytmin, ei ole niin suuri ongelma, mutta hölkkä on toinen juttu. Se 5 km/h on niin tolkuttoman hidas muutenkin, että jos se hiipuu hiukankin, niin koko paketti hajoaa.

Ihan perseestä kaikki taas :joy:

Tänään oli uintipäivä. Kun kroolasin mennen ja rintauintia tullen ja ihmettelin hetken aina altaan päässä, niin jaksoin 4x25m. Tämä on siis aivan päätöntä. Ja olin reippaasti hengästynyt vielä istuessani saunassa tuon minimaalis-marginaalisen uinnin jälkeen. Enkä ole vielä uskaltanut kokeilla edes sukeltamista.

Mikä hassuinta — minulla oli jalat ihan loppu.

Kello kiukuttelee. Se rekisteröi kylläkin minuutit, mutta laski uimavedot ja metrit vain viimeisestä kahdesta altaanmitasta. Ei sinänsä mitään seksuaalista merkitystä, ja häiritsee vain minua.

Mutta nyt on jo ihan selvä, että alkutalven kuvitelmani tehdä avovesiuintia kilometrin pätkissä pari kolme kerta viikossa, ei ole sitten millään mittarilla realistinen. Voi olla, että silti ostan maskin, snorkkelin ja räpylät.

Illalla sitten tein snadin hölkkäpätkän. Koska tänään oli muutenkin mitoitettu sellainen korkeamman sykkeen päivä, niin 10 minuutin lämmittelykävelyn jälkeen hölkkää @ 5,0 km/h niin kauan, että keltaisen alueen yläraja sykkeellä 168 tuli täyteen (meni noin 10 minuuttia). Tipautin vauhdin 4,8 km/h ja yritin pitää siinä sitten jotain, joka etäisesti muistutti juoksuaskeleita. Se piti sykkeen sitten tasaisemmin siellä jossain 164 tietämissä ja jatkoin sitä 20 minuuttia eli puoli tuntia täyteen. Siihen sitten 5 minuuttia kävely lopuksi.

Hiki tuli, jos ei muuta.

kuva

Tuota ihan lopun sykkeen laskua en ymmärrä. Kellon sykekartta kertoo, että mittaus tapahtui ja taatusti en hidastanut askelia. Hassua.

Ehkä sulla on korona vaikka testit ei mitään näytäkään. Siinä menee kunto hirveän huonoksi, niinkuin varmaan ootte huomannutkin jos Minnalla se on. Tai siis kun on.

Onhan se mahdollisuuksien rajoissa, että minulle on oireeton kotitesteissä näkymätön, tai ennen testiä sairastettu. Mutta silloin oireeton ei olisikaan oireeton, vaan näkyisi pelkästään sykkeessä ja hapenottokyvyssä.

Ei tuo mahdotonta ole. En vaan usko siihen. Ihan siksi, että kaikki uiminenkin menee niin saman kaavan mukaan kuin kaikki muutkin.

Ihmettelyni siitä, että kuinka päätöntä tuo jaksamattomuus on, on enemmänkin akselia oman kunnon surkeus ja että se ei aidosti kehity. Siis samaa jatkumoahan tämä on on kuin ennen koronaa, ei mikään ole tämän uuden keuhkokupan aikana muuttunut.

No, tänään on lepopäivä. Ei tarvitse raahautua Ikeaankaan, vaan rouva- ja neitiakseli lähtevät sinne. Saa sitten ihan rauhassa yrittää rakentaa motivaatiota. Tai olla ajattelematta koko asiaa.

Anteeksi. Lupasin eräällä tavalla, että heivaan koko leposykeaiheen, mutta tässä ollaan taas. Ihan siksi, että se vaivaa minua, koska en saa rakennettua itselleni selitystä, jonka kykenisin henkisesti hyväksymään.

Vilkaisin vuoden leposykekäyrää:

Tuo kertoo suoraan sen, että kun elvistelin kunnon kehittymisestä laskevan leposyketrendin perusteella, niin se oli totaalisen kritiikitöntä ja perusteetonta. Se laskeva trendi oli ainoastaan suunta sinnepäin, mikä minulla oli ollut aiemmin — eli ei kehittymistä, vaan paluuta korkeampana olleesta.

Jos kelaan aikaa lisää taaksepäin eli otan vuoden siitä kun aloitin Suuren Kunnonkohotus Projektin™, niin toki silloin alkuvaiheessa leposyke tuli reippaasti alaspäin — mutta se oli suora seuraus laihtumisesta (Y-akseli ei ole samalla skaalalla kuin edellisessä, mutta luvut kertovat todellisuuden).

Tarkoittaa kahta asiaa:

  • syystä, jota en ymmärrä, vuodenvaihteessa leposyke paukahti taivaisiin, samalle tasolle kuin aloittaessani
  • tällä hetkellä trendi on taas menossa samaan suuntaan

Voisi tietysti jossitella, että vuodenvaihteessa olen sairastanut lievän koronan. Ihan en ymmärrä mistä sen olisin saanut ja miksi en olisi tartuttanut muita — mutta toki se antaisi hieman selitystä sille miksi en nyt sairastu, kun kaikki muut ympärillä ovat olleet tai ovat edelleen sairaita. Silti en usko tuohonkaan selitykseen. Mutta faktisesti kestävää muuta syytä epäilyyni kuin se, että ei ole ollut oikein tartuntapaikkoja, ei ole.

Mutta, joskus näistä päiväkirjaketjuista saattaa olla jotain hyötyäkin (siksi käsken aina koira-asiakkaiden kohdalla pitämään oire- ja ruokintapäiväkirjaa, koska asioita ei vaan muista edes viikon taakse). Löytyi nimittäin tällainenkin kommentti päivämäärällä 9.1.22:

Tuo selittää vuodenvaihteen sykenousun ja miksi ne nousi niin nopeasti, ja tuli vastaavasti alas aika äkkiä. Problem solved, kuten jenkit ja muut anglot sanovat.

Tämän hetkinen tilanne on… nouseva. Talouden mittareilla tuo olisi hyvä, mutta koska kyse ei ole pörssikursseista, vaan leposykkeestäni, niin en hypi riemusta tasajalkaa.

Jossain kohtaa ketjua tai muussa aloituksessa jossittelin leposykkeen laskutavan merkityksellä. Nyt olen luopunut tuosta ajatuksesta. Ihan siksi, että silloin sama nousu olisi pitänyt näkyä myös viime syksynä, ja aiemminkin. Eikä näy. Joten nyt täytyy olla joku muuttunut asia.

Ja jokinhan on muuttunut, itseasiassa aika selväkin juttu. Jota en vaan ole suostunut hyväksymään, koska syy/seuraus ei ole sitä mitä olen halunnut (onko tästä postauksesta muodostumassa sellainen käytännön esimerkki ajatusvääristymästä, jossa ennakkoasenteet, toiveet ja kuvitelmat estävät näkemästä itsestäänselvyyksiä?)

Kerrataanpa mitä sanoin pari päivää sitten aiheesta noussut verenpaine ja leposyke.

Ei. En ole ylikunnossa. Ylikunto on treenattujen hyväkuntoisten ongelma. Mutta on vielä kolmaskin tekijä, jonka olen syystä tai toisesta ohittanut ihan totaalisesti.

Se muuttunut asia on tämän ketjun otsikko: Matalampi syke, treeni ja aerobinen kunto. Kokonaista kaksi viikkoa moista. Alla oli loppusyksystä tammikuun melkein puoliväliin saakka laiskaa aikaa. Sen jälkeen säännöllisen epäsäännöllistä puuhastelua. Taatusti kunto ei ainakaan noussut silloin, vaikka tallityöt tehtiinkin. Nyt alkaa olla 2 viikkoa alla tätä uutta ajatusta.

Ensimmäinen viikko
0. Sunnuntai: juoksua ja kävelyä 45 min

  1. Maanantai: juoksua ja kävelyä 45 min
  2. Tiistai: juoksua ja kävelyä 30 min, kävelyä 10+5 min
  3. Keskiviikko: juoksua ja kävelyä 1 tunti
  4. Torstai: MAF-testi 53 min
  5. Perjantai: uinti 6 min (se missä olin hukkua 3x25m jälkeen)
  6. Lauantai: lepo
  7. Sunnuntai: juoksua 45 min, kävelyä 10 min

Toinen viikko

  1. Maanantai: juoksua 45 min, kävelyä 10+10 min
  2. Tiistai: juoksua 1 tunti, kävelyä 10+5 min, lumityöt 1,5 tuntia
  3. Keskiviikko: lepo
  4. Torstai: juoksua 1 tunti, kävelyä 10+5 min
  5. Perjantai: uinti 6 min (4x25m), juoksu 30 min, kävely 5 min
  6. Lauantai: lepo (tai niin olen ajatellut)
  7. Sunnuntai: en tiedä vielä (edit: tunti kävelyä)

Ollaan hyvin lähellä selitystä, että vaikka ylikunto ei olekaan mahdollinen, niin vajaa palautuminen näkyy ensimmäiseksi hitaassa, mutta vakaassa verenpaineen ja leposykkeen nousussa.

Joten voiko olla niin, että vaikka en sillä tapaa tunne itseäni pahan väsyneeksi (paitsi sinä päivänä kun oli se paska lumityö), niin ikäni ja kuntopohjani huomioiden minulle ei vaan ole riittänyt levon ja työn suhde? Ja vaikka pitäisinkin vain yhden lepopäivän viikossa (tai joskus kaksi), niin se edellyttäisi, että en saisi tehdä noita hölkkäpäiviä kuin joka toinen päivä, eli kolme viikossa?

Aivan, en pidä tuosta selityksestä. Ihan siksi, että siitä tulee kalvava epäily, oikeammin jopa ärtymys, että aikaisemmat kiukutteluni siitä, että vajaan kahden vuoden aikana kunto ei ole noussut paskaakaan, on tismalleen paikkaansa pitävä. Ja sen takia en pysty tekemään 5-6 päivää viikossa huomattavan matalan sykkeen hölkkää edes täyttä vitun kahta viikkoa.

Alan olla hyvin lähellä ajatusta, että pitäkää perkele tunkkinne ja minulle riittää tämä pelleily — ihan sama mitä tekee, niin 50. ikävuoden jälkeen kaikki on turhaa.

Ja nyt kun sain kiukuteltua, niin vilkaistaan kahta päivämäärää.

Syke alkoi sahaamaan isommassa haarukassa 20.3.22. Sitä ennen edellinen treenin tapainen oli ollut viikkoa aiemmin ja seuraava 5 päivää myöhemmin. Tuossa on siis ollut lähes kahden viikon paussi tekemisessä, enkä nyt muista miksi. Luultavasti ei vaan huvittanut, mutta tuosta päivämäärästä eteenpäin mitatut leposykkeet hyppivät ylös-alas poikkeuksellisen paljon, mutta silti vain haarukassa 68 … 78.

Trendi ylöspäin alkoi 25.3.22. Silloin aloitin tämän vaiheen hölkän. Joka kerta kun olen juossut, niin leposyke menee ylös, taukopäivinä alas. Syy/seuraus on niin selvä, että näen leposykkeen kautta minä päivinä olen liikkunut. Ja se menee myös niin, että joka kerta treenipäivän leposyke on einen korkeampi kuin mitä edellisenä työpäivänä oli ollut. Ja laiskemman päivän leposyke ei laske ihan yhtä alas kuin mitä edellinen laiskapäivä oli ollut.

Joten eiköhän tämä ole tässä. Hölkkä painaa leposykettäni ylöspäin. Ja nyt alkaa olla sellainen tunne, että pitääkö tässä tosiaan kokeilla koska tuo nousu lakkaa — vai lakkaako se vasta hautaan. Mutta olenhan minä tässä — taas — sellaisenkin ajatuksen äärellä, että minulle juoksuaskelten ottaminen ei vaan ole terveellistä, jos terveellisyyden ja aerobisen kunnon mittarina käytetään leposykettä. Jolloin tämä(kin) kokeilu pitäisi lopettaa.

No. Kaipa minä kuitenkin jatkan tätäkin säätöä. Ainakin siihen asti, että vedet aukeaa — ja kun koko aamupäivä on tullut taas uutta lunta, niin sitä tuskin tapahtuu ainakaan tänä kesänä.