Lyhyt iltamelonta ja Gore-Tex kauden aloitus

Tuli vihdoin minun vuoroni päästä kodin seinien ulkopuolelle. Ja koska oli, vihdoin, sateiden välissä taukoa, niin suuntasin kajakin kanssa rantaan. Syksy 2022 on ollut kuiva ja vettä toki tarvitaan, mutta sateet rajoittavat minulla melontaa. Olen mielelläni veden päällä, en joukossa.

Pukeutumisen salat

Koska syksy on tulossa, ja minulla on ollut parilla viimeisellä kerralla hieman vilu, niin vaihdoin pukeutumisen syksyisempään. Kaivoin naftaliinista esille kuivapuvun, Ursuit MPS:n

Se ei ole aito kuivapuku merkityksessä, että se päällä lähdetään vesileikkeihin. Se on ohut Gore-Texistä tehty välikuivapuku, joka vaatii vaatekerroksen suojaksi. Toki voi ilmankin mennä, mutta se on materiaalina niin heikko, että reikiintymisen riski on melkoinen.

Se ei myöskään lämmitä, ohut kun on, joten sen alle tarvitaan vaatekerrokset. Mutta koska se on Gore-Texiä, joka ei päästä uidessa vettä läpi, niin se ei myöskään suuremmin hengitä. Teknisessä pukeutumisessa mikään ei ole niin liioiteltua ja yltiöpositiivista kuin kalvovaatteiden hengittävyys.

Toki ne ovat kumia helpompia, ja vaan ollessa ne eivät kovinkaan pahasti hikoiluta — paitsi hellelukemissa — mutta liikkuessa ei taatusti hiki häivy.

Alapäässä minulla oli kuivapuvun alla kahdet ohuet sukat (kyllä, palelen varpaista helposti) ja Haltin teknisemmät pitkät alushousut. Ylävartalolta löytyi tekninen teepaita ja sen päällä oli ohut pitkähihainen puuvillapaita.

Kahta kerrosta teknistä paitaa ei ole mitään järkeä laittaa, koska Gore-Tex ei jaksa hikeä siirtää ulos. Joten halusin mahdollisen hikoilun jäävän puuvillaan, ei kuivapuvun pintaan. Siksi toiseksi nuo kierrätysmuovista tehdyt paidat eivät ole kovinkaan lämpimiä, edes kerroksina.

Kuivapukua sitten suojasi housut ja tekniseksi kutsuttu ohut takki, jolle mainostetaan 3000 mm vedenkestävyyttä. Vesipisarat valuivat siitä alkuvaiheessa pois, mutta muutoin se oli kuin telttakangas — heti kun koski johonkin, niin vesi imeytyi kankaaseen. Sisältä se tuntui silti kuivalta.

Varpaiden ja kuivapuvun sukkaosaa suojasi paljon käyttämäni neopreenitossut.

Vaatteet ilman tai veden mukaan

Kun lähdin liikkeelle, niin oli käytännössä tyyntä ja +16 astetta. Yleensä melonnassa pidetään sääntönä, että pukeudutaan veden lämpötilan mukaan. Silloin ei kuoltaisi heti hypotermiaan, jos joutuu veden varaan.

Aito syy on kylläkin se, että istutaan sinällään liikkumatta ohuessa veneessä. Jos vesi on kylmää, niin takapuoli huurtuu aika äkkiä.

Reaalielämässä kylläkin on pukeuduttava niin, että pystyy melomaan ja yläkroppa ei palele, tai hikoile. Ihan siksi, että on aika hemmetin harvinaista, että kajakilla kaatuisi normaaleissa olosuhteissa. Myrskyt ja kosket ovat oma tarinansa.

Olen jo kuullut kuinka osa melojista on syyskuun puolessa välissä lopettanut melomisen, koska ei ole kuivapukua. He pelkäävät lähes paniikinomaisesti hypotermiaa. Se, että vedet eivät ole lähelläkään niin kylmiä, on päässyt unohtumaan.

Se, että hypotermiaan kuollaan melkoisen harvoin, taasen ei ole tiedossa — vaikka se kerrotaankin turvallisuuspuolella. Kun talvella hukutaan, niin se johtuu väsymisestä, kun umpimärkien pilkkihaalareiden kanssa ei päästä avannosta ylös. Tai saadaan sydänkohtaus.

Oma pukeutuminen perustui siten vain siihen, että ei olisi vilu, kun aurinko painuu metsien taakse ja ilman lämpötila tipahtaa alle 10 asteen.

Mennessä tuli hieman lämmin ja vedinkin kuivapuvun vetoketjua auki. Huono idea, jos sukeltaa, koska silloin umpinainen puku täyttyy vedellä ja se muuttuukin pelastautumisvälineestä surmanloukuksi. Mutta en ajatellut kaatua.

Takaisin tullessa ilmojen viilentyessä minulla ei ollut yhtään liikaa päällä. Itseasiassa reisiin tuli hieman viileää, mutta ei pahasti. Jos minulla olisi ollut aukkopeite käytössä, niin sitäkään ongelmaa ei ollut — mutta en motivoitunut moisen käyttöön, kun olin yksin järvellä tyynessä kelissä.

Vihdin kirkkojärvi

Pääsin veteen vasta 18.40. Koska syyskuun puolessa välissä alkaa päivät muuttumaan yöksi jo kello 20 jälkeen, niin tein vain hermolepolenkin. Eli vanha tuttu reitti Pääksniemeen Rysätarhan laavulle ja sieltä sitten vastarantaa takaisin. Kun mennessä kiertää hieman rantoja pitkin ja paluumatkan aloittaa tekemällä sinällään turhan lenkin ensin poispäin, niin saa sen maagisen 10 kilometriä täyteen.

Kävin moikkaamassa hanhi- ja joutsenparvia. Hanhet eivät piittaa mitään, mutta joutsenilla on paljon pidempi pakoetäisyys. Jos ne ovat yksinään, niin pääsee johonkin 50 metriin asti. Pariskunnat lähtevät pakosalle 100 metristä. Mutta parvi ei päästä kuin muutaman sadan metrin päähän.

Joutsenparvessa oli 16 lintua. Minulla alkaa olla sellainen tunne, että niitä on aina parillinen määrä. Jos se pitää paikkaansa, eikä kyse ole vain sattumasta, niin se tarkoittaisi sitten sitä, että pariskunnat muuttavat — sen mitä muuttavat — aina omassa porukassaan. Jolloin teinit ja lesket menisivät omia teitään.

Rysätarha

Menin rantoja pitkin, koska halusin metrejä. Ja koska olin kuluttamassa aikaa. Halusin myös nähdä miten syksy ja ruska etenee.

Veden tasalta ei näe maaruskaa. Ei sitä vielä ole muutenkaan Vihdin korkeudella, edes sitä vähää mitä tulee. Pihlajat ovat muuttaneet väriään, mutta ne kasvavat aniharvoin rannassa ja tuppaavat jäämään muiden taakse piiloon.

Koivut ovat hiljakseen vaihtamassa väriään, mutta vain muutama on muuttunut keltaiseksi. Kauempaa katsottuna metsät ovat vielä vihreitä.

Rysätarhan kulmilla jäin ihmettelemään veden vähyyttä. Taas kerran vanhojen merkkien mukaan vedenpinta on kallioilla puolen metriä alle normaakin. Rannoilla se näkyy paremmin ja nyt rantaviivaa näkyy enemmän kuin koskaan. Joten vettä saisi sataa. Ei järvi siitä piittaa, mutta kaivot tarvitsevat täydennystä ennen talvea.

Jäin hetkeksi aikaa ihmettelemään kallion rakennetta. Oikeammin pohtimaan mikä sen on leikannut aikoinaan noin tehokkaasti. Toki siinä on täytynyt olla joku murtumalinja, mutta silti.

Näkyyhän siellä murtumalinjoja. Osassa kohtaa se tuntui kuin tetristehtävältä. Ja jos jonkun palasen nyppäisi pois, niin koko syrjä tipahtaisi pätkän matkaa alaspäin.

Nousin rantaan ja join vakioannokseni kahvia. Nautin hissukseen hämärtyvästä illasta ja siitä, että vesillä ei ollut muita. Minä, joutsenet, jokunen lokki ja liuta sorsia matkalla jonnekin.

Kokeilin puhelimen panoraamakuvausta. Aika turha.

Hämärästä pimeäksi

Alkoi tulla viileää, ja kello alkoi muutenkin olla paljon, joten oli aika aloittaa paluumatka. Jatkoin kuitenkin hetken aikaa väärään suuntaan, että sain hieman melontametrejä mittariin.

Hämärä syveni koko ajan ja ehkä puolen tunnin kuluttua oli aika virittää kulkuvalo päälle. Sinällään turhaa, koska olin yksin liikkeellä, mutta samapa tuo on ja saa rakennettua itselleen rutiinin. Hieman samaa kuin että autolla laittaa vilkun päälle, vaikka on yksin risteyksessä. Kun aina kääntyessä vilkuttaa, niin siitä tulee automaatio, eikä tarvitse pohtia vetäiseekö vilkuviiksestä vai ei.

Olin ostanut PureFlaren ledikiekon ja huonoksi todennut. Olin kuitenkin ottanut sen mukaan vain kokeillakseni sitä aidoissa olosuhteissa.

Alunperin tarkoitus oli ollut käyttää sitä kajakin perässä 360 asteen valona, mutta se olisi vaatinut metallilevyn liimaamista kajakin kanteen. PureFlaren kun saa kiinni vain magneetilla, jos sitä ei sido kiinni kajakin köysistöön.

Olen tilannut uuden kajakin, joten nykyiseen en enää tee minkäänlaisia tuunauksia. Edes peltilevyn liimaamisen vertaa.

Vaihdoin valo-ohjelman kaikista ledeistä vain muutamaan loistelevaan, jolloin sain siitä etuvalon. Näkyyhän se, mutta en silti pidä siitä — enkä vähiten siksi, että jouduin kaivamaan veitsen esille, että sain PureFlaren päälle. Virtanappulaa kun ei vaan pysty painamaan ilman jotain kapeaa ja terävää.

Mutta se vinkuu. Meloessa loiskunta peitti äänen, mutta jos siirtyi edes hetkeksi kelluntamoodiin, niin se kuulorajan kynnyksellä oleva vinkuna herätti lähes vastustamattoman halun heittää koko vehje ahventen kiusaksi.

Maailma alkoi olla jo pimeä. Järvellä pimeys tarkoittaa sitä, että veden näkee, mutta rannat ovat mustaa ilman muotoja. Taivaalla alkoi näkyä tähtiä.

Olin vain muutaman kilometrin päässä Vihdin kirkon venerannasta, mutta päätin pitää kelluvan tupakkatauon. Minulla ei ollut siihen sinällään mitään tarvetta, mutta kohdalle osui kaunis paikka.

Pieni… ei sitä voi sanoa edes lahdelmaksi, vaan mutka rantaviivassa. Hieman kalliota ja rantakiviä sekä pari vanhaa jo kelon kaltaista runko rantavedessä. Aivan rannan tuntumassa kasvoi nuori koivu, joka oli muuttanut kaikki lehtensä keltaisiksi.

Pysähdyin sen alle tauolle ja välillä katselin veteen, välillä taivaalle ja välillä vastarannalle. Vedessä hyppeli pikkukaloja, taivaalla näkyi tähdet ja vastarannalla harvakseltaan mökkivaloja.

Jatkoin matkaa jo lähes yön pimeydessä. Se ei ole sinällään ongelma, koska reitti on suora sekä edessä näkyi kirkonkylän valosaaste. Plus osaan jo ulkoa tuon osan Hiidenvedestä.

Tuosta voi kuvitella miltä kirkonkylä näytti järveltä parin kilometrin päästä — puhelimen kamera ei enää pitänyt valon puutteesta.

Hetken kuluttua olin rannassa, pakkasin tavarat ja suuntasin kotiin

Melonnan tunnusluvut

Reitti kilometreineen on vanhaa tuttua huttua.

  • hieman ennen 2 km täyttymistä kiusasin joutsenia
  • mutka hieman ennen 6 km merkkiä on Rysätarhan laavu
  • 9 km kohdalla pidin paussin koivun alle

Melonta-aikaa kertyi ilman pausseja 2:08 tuntia ja kokonaismatka oli 12,6 km.

2 Likes