Loukkaantumiset melko yleisiä myös suomalaisilla agilitykoirilla

Ajatuksia?

Nyt en poikkeuksellisesti tee alustusta aiheeseen. Ihan siksi, että olen tästä puhuessani ja saarnatessani saanut ehkä enemmän paskaa niskaani kuin barffaajilta konsanaan.

“Monipuolisella fyysisellä
rasituksella voi olla höytyjä myös agilitykoirille.”

Ihanko totta? :woman_facepalming:

Mä tiedän aiheesta todella vähän, mutta voisin kuvitella, että loukkaantumisia olisi vähemmän, jos kuljettaisiin hitaammin :sweat_smile:
Mutta siitä vissiin kisataan, että kenellä on paras aika? Ja päälle vielä pisteitä kontaktista ja ohjaamisesta?

Ehkä, ehkä ei. En ota kantaa nopeuteen, koska olen itse harrastanut koirien kanssa maksiminopeuslajia :wink: Otanpa kantaa sittenkin: vinttikoirissa nopeat koirat loukkaantuvat herkemmin, koska koira käyttää enemmän voimaa JA kaikki ongelmat alustassa kertautuvat. Tyhmä vertaus, mutta jos hiivitään jäällä, niin kaatuu harvemmin kuin juostessa.

Agilityn ongelma ei ole sinänsä nopeus, Agilityssä loukkaannutaan, koska

  • hypyt ovat liian korkeita
  • käännökset hypyn jälkeen tulevat liian nopeasti
  • alustaa ei hoideta riittävän hyvin

Ynnättynä: radat on tehty liian ahtaiksi, jotta saataisiin sitä haastavuutta ja näkyvyyttä. Eikä alustan pitävyyttä anturoiden alla mietitä.

Agilityn loukkaantumisprosentit ovat kyselyn mukaan järkyttävän korkeat. Jos mikä tahansa muu koiralaji esittelisi vastaavia, niin se kiellettäsiin. En ota kantaa koko uran aikana tapahtuvien loukkaantumisten määrään, koska jos koiran usa kestää 6 vuotta, niin siihen mahtuu taatusti jotain. Kyse on enemmänkin siitä kuinka vakavia loukkaantumiset ovat. Malliin räpylän halkeaminen on mitätön asia, mutta kinnermurtuma tai olkapään murtuminen on.

Agilityn(kin) loukkaantumiset voidaan jakaa kolmeen ryhmään:

  • omistajan virheet
  • radan virheet, alusta ja suunnittelu
  • huono tuuri

Ensimmäiselle ja toiselle voidaan jotain, kolmannelle ei. Mitä tulee omistajavirheisiin, niin pidän suurena ongelmana sitä, että pystyisin suoralta kädeltä luettelemaan isoja nimiä, niin koulutus- kuin kilpailupuoleltakin, joilla ei ole yksikään koira pysynyt kasassa. Ja minulla ei edes ole vahvaa kontaktipintaa agilityyn.

Greyhoundeilla vammainsidenssi, eli monestako starttikerrasta tulee loukkaantuminen, joka löydetään rataeläinlääkärin toimesta, oli aikoinaan alle 2 %. Mikä se on agilityssä, ei liene tiedossa. Mutta jos mitataan nimenomaan huippukilpailutasoa, niin se on korkeampi — mutta tämä ei ole fakta. Ongelmantynkää liene se, että suurin osa agilityn loukkaantumisista ei taida olla sellaisia, jotka saataisiin kilpailuissa kiinni. Treeniloukkaantumisia ei saada koskaan tilastoitua.

Julkisuuskuvan ongelma on prosenteissa. Ne täytyy muuttaa määriksi. Jos lasketaan linkitetyn jutun prosentit tavoitteellisesti harrastavien koirien määrästä, niin ollaan melkoisen suurissa koiramäärissä.

Ajatustasolla minua häiritsee yksi asia todella paljon. Kaikissa muissa lajeissa löytää helpostikin keskusteluja ja kiukutteluja kilpailueläinlääkärin toiminnasta. Milloin starttilupaa ei ole annettu, tai ei olla kielletty ontuvaa koiraa osallistumasta. Kuka haluaa arvata miksi nuo keskustelut puuttuvat agilityssä?

Loukkaantumisista ja altistavista riskeistä ei ole koskaan haluttu puhua agilityssä. Toivon, että haluttomuus on koskenut vain julkista keskustelua tai lajiin kuulumattomien kanssa ihmettelyä. On kuitenkin pitkään ollut tiedossa riskit ja loukkaantumisalttius, jopa viimeksi kun tehtiin esteiden sääntömuutos, joka altisti entisestään — mutta sillä saatiin näyttävyyttä enemmän, kun koirat kääntyvät jyrkemmin.

Mutta ehkä jonkinlainen kulttuurinmuutos on syntymässä, koska liitto on aktiivisesti nyt puhumassa julkisesti. Minä en vaan usko sekuntiakaan, että aiheesta syntyisi lajissa keskustelua — ja se tilanne syntyi siinä vaiheessa, kun agility sai rahoitusta turvaavan urheilustatuksen ja todettiin julkisesti, että kyseessä on ihmisten urheilulaji, jossa koira on väline siinä kuin potkupallo, sukset tai tennismailla :wink:

Haluaisitko avata tätä “viimeisintä sääntömuutosta” joka heikentää turvallisuutta ja lisää loukkaantumisriskejä?
Itse ainakin olen viimeisen 10vuoden aikana nähnyt lähinnä turvallisuutta parantavia muutoksia lajin parissa.

Vääjäämätön tosiasia on että vauhti kasvaa, koko maailmassa agilityn vauhti kasvaa. Meillä on yritetty tuoda sääntöjä vauhdin tasalle sitä mukaan kun se on byrokraattisesti ja seuratasolla ollut mahdollista.

Kisaajat ovat entistä valveutuneenpia pohjien ja turvallisuuden suhteen kuin koskaan ennen.
Valinnanmahdollisuuksia löytyy kisapaikoista, joten tuomarin lisäksi shoppaillaan alustoja, esteitä (merkilläkin tuntuu olevan väliä) ja muita puitteita.

Tämä lisää painetta seuratoimijoille pitää paikat kunnossa, jossa kisoja järjestetään.

Kokoluokkia on lisätty, rimakorkeuksia madallettu, umpitunnelin huhutaan olevan poistumassa FCI säännöistä, jota odotetaan kuin kuuta nousevaa. Harva tuomari sitä enää käyttääkään. Radoista on tullut sujuvampia, vauhdikkaampia, linjakkaita. Ensi vuoden alusta tulee kansallisiin sääntöihin muutoksia mm. Kontaktiesteelle tulee olla suora lähestyminen…

Itse kaipaisin paikalle jonkun sorttista eläinlääkäriä tarkkailemaan suorituksia, sillä kisoissa näkee välillä niin onnettomassa fyysisessä kunnossa olevia koiria, että pahaa tekee.

Kuten esteiden siipien lyhentäminen?

Kiimaisten treenaamiseen ja kilpailuttamiseen en jaksa ottaa enää kantaa :wink:

Minulta väitettiin toisaalla, mutta kun en yleensä reagoi foorumijaoissa muualla kuin täällä, niin siirrän sen kysymysmuotoon:

Käsi ylös kuka uskoo että yliopiston selvityksessä oli vahva bias, jonka takia kuva on vääristynyt eikä kerro aitoa tilannetta agilityssä?