Laihduttamista voi suositella vain harvoille, eikä salaatti ole välttämättä

Linkattu juttu oli harvinaisen hyvä, vaikkakin sen hidasteena oli niin vahva kytkentä syömishäiriöihin sekä se oli niin tolkuttoman yleinen. Tosin, ei tuollaista juttua voi tehdä kuin yleisellä tasolla.

Tosin — joidenkin näkemysten mukaan mikä tahansa lihavuus tai laihuus, määrästä riippumatta ja kun se ei johdu jostain sairaudesta tai aineenvaihduntaongelmasta, on aina syömishäiriö.

Mutta kulkeehan tuo käsi kädessä kulutuksenkin kanssa, koska jos syö metsätyömiehen ruokia ja on kuitenkin istuva henkisen työn puurtaja, niin eihän paino voi muuta kuin nousta.

Silti kannattaa pitää kirkkaana mielessä, että

  • laihtuminen ja lihominen tapahtuu vain ja ainoastaan ruualla
  • liikkuminen vaikuttaa muihin hyödyllisiin asioihin
  • kalorilaskut eivät koskaan pidä paikkaansa
  • syö vähemmän kuin kulutat on asennekasvatusta, eikä ole mahdollinen toteuttaa sellaisenaan

Mutta Ylen jutussa oli muutama kohta, johon kannattaa herätä. Ainakin jollain tasolla.

Yleinen ajatus on, että esimerkiksi salaattiateria on kevyt, ja siksi terveellinen vaihtoehto. Salaatti voi kuitenkin olla sekä energiasisältönsä että sisältämiensä ravintoaineiden puolesta riittämätön – eikä se siksi myöskään ole automaattisesti jotakin toista lounasvaihtoehtoa terveellisempi vaihtoehto

Salaattiateria on ravitsemuksellisesti lähes aina huono. Jutussa oltiin aivan liian varovaisia. Ymmärrän sen, koska jos yhtä äkkiä sanottaisiin, että kaikki mitä olet tehnyt ja mitä klikkihuorausmedia on myynyt, on ollut pelkkää fuulaa ja aika pitkälle valetta, niin vastareaktiona tuleva kielto olisi valtava.

Salaatti on pääsääntöisestI käytössä vain siksi, että siinä on niin surkean vähän kaloreita. Se taasen aiheuttaa jatkuvan näläntunteen, pakon syödä useammin ja riskin sortua napostelemaan jotain muutakin.

Mikä pahinta, niin salaattiateriat lähes aina ovat myös yhtä surkeita muun ravintosisältönsä suhteen. Ei vaatimus puolesta kilosta kasviksia päivässä (joka on muuten aika iso kasa) tule muusta kuin että niissä on niin matalat pitoisuudet, joka on suora seuraus vedestä sekä kasvien rakenneosista.

Koiranomistajat ymmärtävät vertauksen: salaattiateria on samalla tasolla kuin barffin luusta saa kaiken.

Salaattiaterioissa on taatusti riittävästi ravintoaineita, kaloreita ja rasvaa lukuunottamatta <sigh >, jos lasketaan excelissä bruttomäärät kuiva-aineesta ja vaan vertaillaan 100 grammaa vastaan 100 grammaa.

Sulavuuttakaan ei voida ohittaa. Pähkinät ovat paperilla aivan tolkuttoman terveellisiä, mutta todellisuus on sitten aivan toista juurikin niiden matalan sulavuuden takia.

Onko salaattipohjaiset sitten huono asia? Ei tietenkään ole. Mutta niiden kuuluisi olla siellä missä kasvisten paikka muutenkin on: lautasmallin yksi osa. Tai välipala.

Vegaanius on muuten yksi syömishäiriön muoto. Minä näen kylläkin tilanteen, jossa ideologia ylittää biologian, paljon syvempänä ongelmana, mutta ei keikutella venettä enempää. Silti se, mitä elävän ravinnon maailma tai OE/Animalia/PeTA, ajaa, ei muuta ihmistä sekasyöjästä naudaksi — evoluutiota ei muuta alle 100 vuoden idealismi (mistä luulit, että ajatus kasvissyönnistä ja veganismista on syntynyt?).


Tavoitteellisen laihduttamisen sijaan tulisi pyrkiä terveellisten elämäntapojen opetteluun arjessa.

Tämä on niin itsestäänselvyys, että sen maininta ei pitäisi olla edes tarpeen. Mutta kun se ei ole.

Jokainen tuntee jonkun uralaihduttajan. Aika monet löytävät sellaisen peilistä. Jos ollaan tuskallisen realisteja ja jätetään itsepetos hetkeksi syrjään, niin eihän aidosti kyse ole lautasesta. Kyse on siitä, että kaikki on pielessä.

Eikä tämä koske vain laihduttajia. Menkää mille tahansa kuntosalille. Siellä suurin osa sellaisia, joilla on asioiden painotukset pielessä. Puhumattakaan (sairaasta) minäkuvaongelmista.

Painoon vaikuttavat esimerkiksi se, miten paljon liikkuu, kuinka stressaavaa arki on ja miten nukkuu. Esimerkiksi uni vaikuttaa hormonitoimintaan kuten stressiin ja ruokahaluun. Myös perimä vaikuttaa omaan painoon ja kehon muotoon

Jos unohdetaan se, että liikkuminen ei vaikuta kuin hoikilla ja lihaksikkailla, ja heilläkin vain kun painetaan kehin rasvaprosenttia miinunkaloreilla normaalin alapuolelle, niin kaikki muu pätee.

Se, että miten kenenkin elimistö reagoi, on sitten puhtaasti yksilöllistä. Kun minulla alkaa stressi nousta ja nukkumistunnit vähentyä, niin minä laihdun. Oikeammin, paino laskee — tuo kun ei todellakaan ole sama kuin laihtuminen.

Minä alan moisessa tilanteessa juoda entistä enemmän kahvia, ja juon sitä normaalistikin aika reippaasti. Adrenaliini, kortisoni ja muut stressihormonit ovat korkealla ja lisäävät energian kulutusta, koska ollaan hälytystilassa koko ajan. Nuo yhdessä sitten tekevät sen, että syömismäärät romahtavat.

Minulle painon suhteen pahin tilanne on se, että kaikki on kohtuullisen hyvin. Koska silloin löydän itseni keskellä yötä syömässä yhden ison paahtoleivän kilolla mansikkahilloa jotain sarjaa tai elokuvaa katsellessa.

Stressin ensimmäiset tunnusmerkit kannattaa opetella tunnistamaan. Ihminen on sillä tavalla tyhmä, että kyllähän muutenkin tietää, että joku painaa ja asiat eivät ole parhain päin, mutta tilanteeseen pitäisi herätä. Ja se herääminen ja asioiden myöntäminen, ei ole sama asia kuin että tietää jatkuvan ja keskytyksettömän vitutuksen painavan hartioita.

Minulla on kaksi luotettavaa merkkiä. Se, että en ole oppinut tekemään asioille mitään, on vain kovapäisyyttä ja äärimmilleen vietyä prokrastinaatiota, joka pohjaa pro-tasolla olevaan laiskuuteen.

Kun oma pitkäjänteisyys ei enää riitä edes puolen tunnin sitcomin katsomiseen, tai 15 minuutin sinällään mielenkiintoinen youtube-pätkä on liian pitkä kerrasta katsottavaksi, niin negatiivinen stressi on nostamassa päätään.

Toinen on valvominen. Minä en valvo siksi, että että asioiden pyöriminen estäisi nukahtamisen, vaan että minua ei vaan väsytä. Ja tuossa vaiheessa alan olla jo ongelmissa, koska muutaman tunnin yöunet aiheuttavat äkkiäkin aivosumun, jolloin alkaa tehdä huonoja ratkaisuja. Tai ei tee minkäänlaisia ratkaisuja.

Hormonitoiminta on vahvasti naisten ongelma, siis kun puhutaan elimistön normaalista hormonitoiminnasta. Kuukautiset pukkaa päälle ja vituttaa muutenkin (kyllä vituttaa, vaikka ei myöntäisikään, mutta ei se kumppani turhan takia yritä pysyä poissa jaloista…). Samaan aikaan kehoon alkaa kertymään nestettä ja vaaka paukahtaa päivässä numeroihin, jotka valehtelevat kahden kilon lihomista.

Tiedän, tuo on man splainingiä, koska paremmin naiset kuukautisten vaikutukset tietävät kuin minä miehenä. Mutta en silti jaksa lakata hämmästelemästä miten sokeita naiset aika ajoin ovat itselleen tutussa asiassa.

Ylipäätään vaa’an suhteen kannattaa muistaa, että se punnitsee bruttopainoa. Kun suolessa on paljon tavaraa, tai vettä on vartalossa pienen kylän tarpeen verran, niin ei se ole samaa kuin lihominen, joka on läskin määrää. Ei edes silloin kun ne housut eivät enää mene kiinni.

Ikä tekee tehtävänsä. Sanonta ikä on vain numeroita on puhdasta itsepetosta, jolla halutaan olla hyväksymästä vääjäämätöntä vanhenemista ja rappeutumista. Kun ikä ylittää 40, niin kaikki hidastuu. 50 jälkeen hidastuminen vain kiihtyy ja 60 jälkeen hidastuminen loppuu ja ollaan pysähdyksissä.

Joten 25 vuotias, jolla on laulun sanoja lainatakseni perse ja ego tallella, saa itsensä helpostikin rantakuntoon. Vanhemmiten se ei enää onnistu. Ja kun ollaan ylitetty keski-ikä, niin ilman mahtavia geenejä saa tyytyä vain vahinkojen minimointiin.

Tätä soppaa sotkee lisäksi se, että elimistö oppii ja muistaa. Jos on nuorempana ollut fyysisesti aktiivinen sekä pitänyt painostaan huolta, niin keski-iässä parin lapsen tai vyörätörikkaan laiskan toimistorupeaman jälkeen saakin itsensä taas parempiin raameihin. Koska elimistö tietää mitä siltä odotetaan.

Mutta kun on ollut kuin minä, laiska koko ikänsä ja pitänyt mitä tahansa urheiluun viittaavaakaan yhteiskunnan syöpänä (olen tuota mieltä edelleenkin, mutta urheilun suhteen, en liikunnan), niin elimistö ei ole koskaan oppinut lihassynteesiä. Tai edes rasvan hyödyntämistä varastoista energiantuottoon.

Lopputulos on se, että painojen heiluttele vanhuuden kynnyksellä ei kasvatakaan lihasta. Se hävittää loputkin, kun siihen kytketään pienetkin miinuskalorit — usein sen salaattiaterian autta. Vyörätö ei häviä koskaan, mutta kädet ja jalat kuivettuvat.


Terveyttä edistävät tavat edistävät terveyttä riippumatta siitä, tippuuko paino

Tuo pätee paikkaansa. Koko ajan sotketaan kahta asiaa toisiinsa, aivan riippumatta ollaanko kansanterveyden vai urheiluliikunnan puolella.

Ne iltakävelyt tai 10 000 askeleen vahtaaminen eivät kasvata kuntoa, eivät lisää voimaa eivätkä varsinkaan laihduta. Mutta niillä saadaan korjattua — ruuan avustuksella — ylipäätään liikkuvuutta, aivan peruskuntoa sekä vaikka sokeritasapainoa.

Kun asiaan kytketään mikä tahansa urheilullisempi aspekti, lihaskasvua myöten, niin ne väitteet perustuvat 20 - 25 vuotiaisiin (useimmiten miehiin), joilla on fyysinen tausta ja treenaavat enemmän tai vähemmän tavoitteellisesti.

Noiden tulosten yhdistäminen niihin toiveisiin mitä peruslaiskalla sohvapullukalla keski-iässä on, on tehokas tapa saada aikaiseksi ihan perkeleellinen pettymys sekä rikkoutuneet paikat.


On myytti, että voitaisiin tarkkaan tietää, mitä keho tarvitsee

Tämä on samaa pohjaa kuin se, että kalorien laskeminen on totaalista ajanhukkaa, jos ei ymmärrä, että se kertoo vain eräänlaisen vertailuarvon kahden erilaisen lautasen välillä. EI saatavaa energiamäärää.

Ja silloinkin pitäisi ymmärtää miten kalorilaskut muotoutuvat. Kun edelleenkin hieman yli 100 grammaa proteiinia antaa tismalleen samat kalorit kuin 100 grammaa sokeria. Paitsi että proteiini ei lihota ja saa vain pissaamaan enemmän. Se sokeri taasen lihottaa sekä sitoo vettä. Ainakin silloin kun se hiilihydraatti edes imeytyy — salaatissa ja porkkanassa heikommin, kuin myös vaikka kaurassa.

Suositukset perustuvat isoon ihmismassaan ikäänkuin keskiarvoisilla määrillä. Ne määräävät eräänlaisen tyypihaarukan, suuntalinjat, eivät yksilön tarvetta.

Koirahommissa minulta säännöllisesti kysytään, että kuinka paljon koiran pitää syödä. Aloitan selittelyn aina vastakysymyksellä: kuinka paljon suomalaisen naisen täytyy syödä.

Käypä hoito -suositus kuin muutkin vastaavat standardit kertovat paljonko naisen, miehen tai nuoren täytyy syödä milloin mitäkin. Mutta jokainen ymmärtää, jos hetkeksi pysähtyy miettimään, että tuohan on pätevä jako ainoastaan tieteellisessä teoriassa, kun kaikki tekijät yhdenmukaistetaan. Elävä elämä onkin aivan oma juttunsa.

Sama, ja varsinkin, pätee urheilukellojen ja muiden vastaavien kalorilaskuihin. Eihän ne pidä paikkaansa koskaan, ikinä, milloinkaan. Aineenvaihdunnan nopeus, joka määrää energiankulutuksen, saadaan jollain tavalla mitattua huomattavan hankalissa laboratorio-olosuhteissa, eikä sekään kerro kuin juuri sen hetken tilanteen.

Sama pätee kaikkiin muihinkin ravintokysymyksiin. Jos luottaa Me Naiset -tason ravintoneuvoihin, on hieman tendenssiä… esoteerisempaan suhtautumiseen maailmaan ja maailmankaikkeuteen sekä kuvittelee Fineli olevan hyödyllinen tietopankki omien syömisten laskemisessa, niin taatusti hetken kuluttua onkin rautatiputuksessa.

Vaikka se väsyminen aidosti johtuu stressistä, kiireestä, huonosta ja liian vähäisestä syömisestä suhteessa oman kehon tarpeisiin sekä kyllästymisestä omaan itseen, omaan elämään ja omaan kumppaniin.

Joten ehkä silloin ratkaisu ei olisikaan broiler-feta-salaatti (joka on toki hyvää), tai edes laihdutuskuuri, vaan jonkun kivan tekeminen ja hemmottelu.

No, en minä tiedä. Jokaisen pitäisi tietää paremmin mikä itselle sopii. Ja tuo konditionaali tuossa nyt pissiikin.

2 Likes

Mulle sopis oikein mainiosti sohvalla makaaminen ja tv:n tuijottelu. Mutta ei se pidemmän päälle pidä terveyttä hyvänä.
Lenkille en menis jollei olis koiria vaikka pakko mennä koska sokeritasapaino. En halua insuliinihoitoa.

Nuorempana oon ollu normaalipainoinen. Tai sitä olin yli 30 vuotiaaksi. Reilun viiden vuoden aikana onkin sitten paino alkanut nousemaan vaikka elämäntavat ei mielestäni ole sen kummemmin muuttuneet. Herkkuja oon syöny aina.

En pysty olemaankaan laihdutuskuureilla koska olen niin ruokarajoittunut eli syömishäiriöinen. Yritän siis vain voida niin hyvin kuin mahdollista kaikkien olemassa olevien vaivojeni kanssa. Välillä se onnistuu ja välillä ei.

Alkavan stressin huomaan samalla tavalla:

Ja kaikki asiat ärsyttää. Ja nukkuminen huononee ja silloin tulee ne huonot ruokailuvalinnat ja paino nousee.

Tämän kun muistaisi siinä vaiheessa kun kaikki ärsyttää ja mikään ei ole hyvin.

2 Likes