Kurki, joutsenpari, ulpukoita ja vasemmalla kääntyvä kajakki

Koska Minnalla on iltavuoroa, niin minulla oli kello soimassa aamulla. Olin sulkenut säätiedotusten perusteella tämän maanantaiaamun työhommista ja merkinnyt sen kalenteriin aika tylsästi melonnaksi.

Normaalisti minulla soi kello tällaisina aamuina kuudelta, mutta koska olin päässyt nettisivustojen kanssa riidellessäni nukkumaan vasta kahden maissa, niin herätys kiekui seitsemältä. On pakko myöntää, että harkitsin toisenkin kerran ylösnousun ja melontareissun mielekkyyttä viiden tunnin yöunien jälkeen, mutta orastavasta kuplaksi muuttunut pissahätä ratkaisi pulman ihan luontaista tietä.

Hevoset ja koirat hoitoon sekä moottoriin hieman kahvia. Auto kuntoon ja keula Vihdin kirkolle. 8:50 istuin kajakissa ja käynnistin treeniapin.

Edeltäneen säätiedostuksen mukaan tuulen olisi pitänyt siihen mennessä rauhoittua johonkin 2 m/s tasolle, mutta oli lähtiessäni 3-4 m/s ja puuskissa kovempaa. Mutta puolessa tunnissa tyyntyi ja aika pian se oli 1-2 m/s, sen verran ettei voinut sanoa tyyneksi ja veden pinta oli rikki, mutta pientäkään aaltoa ei enää jaksanut nousta.

Ideana oli vaan meloa ja yrittää mennä suoraan ilman kikkailuja. Suuntana oli hilkun vajaa 6 km kiekka rantoja pitkin, koska kiinnosti nähdä kevään etenemistä.

Ensimmäisen satakunta metriä menin sivuvastaisessa ja kajakki änki väkisin keulaa tuuleen. Menin hetkeksi sivuparkkiin rantaan, että sain peräsimen tipautettua — sille täytyy tehdä jotain, koska se jumittaa laskussa ihan kunnolla.

Jostain syystä peräsin auttoi tällä kertaa ja sain meloa aika hyvin ilman riitoja — tosin suunta muuttui siinä vaiheessa suoraan vastatuuleksi, ja sekin alkoi rauhoittumaan.

Keskityin käsien ja lantion käyttöön, sekä pitämään vedot riittävän lyhyinä. Ensimmäisen 5 kilometrin aikana en tainnut kirota kertaakaan.

Kaislikko, tai mitä ruovikkoa se onkaan, on aika keltaista vielä, mutta alkaa sielläkin jo vihreää näkyä veden pinnan yläpuolella. Sorsia karkkoontui aika paljon, mutta aina kolmen kundin parvissa. Ei siis kertaakaan yksi, kaksi tai neljä, vaan aina kolme. Yhtään harmaampaa tyttöoletettua ei ollut lennossa — taitavat olla jo hautomapuuhissa, tosin en tiedä missä vaiheessa sorsa munii.

Kurvasin vilkaisemaan Irjalansaaren ja mantereen väliä. Karttojen mukaan siellä on vesiväylä, mutta maannousu lienee tehnyt tehtävänsä ja se on aika ummessa. Kapea väli siinä menee, mutta en uskaltanut änkeä sinne kajakin kanssa. Pumppattavalla Fitnordilla olisin saattanut kokeillakin — se ui ehkä einen matalammalla, eikä kaadu vaikka tekisi mitä pellentemppuja, jos jää jumiin.

Ulpukat ovat nousseet pintaan. Ihan nättejä, mutta vesillä liikkuessa inhoan niitä. Varret ovat kuin paksuja ansalankoja. Kiikeröin jonkun verrankin, kun mela nappasi kiinni varsiin.

Häiritsin yhtä vastavihityiltä näyttävän joutsenpariskunnan pesäpuuhia. Mennessäni minua vain tuijotettiin, mutta palatessani isäntä kömpi veteen ja alkoi uida jonkun matkan päässä rinnalla. Minä tiedän erittäin hyvin kuinka territoriaalisia otuksia joutsenet ovat, joten ehdin jo miettiä kuinka hyvin kajakki pysyy pystyssä, jos etukannella on sähisevä joutsen hakkaamassa päälakeani auki.

Mutta pariskunta tyytyi houkuttelemaan minua kauemmas. Jääkööt siihen harhaluuloon, että onnistuivat puuhassaan.

Tiiroja on ihan pahuksen paljon, Olen minä niihin tottunut merimaisemissa, mutta en tajunnut, että ne ovat yhtä yleisiä järvipuolella. Oli muutenkin huvittavaa katsella, kun tiirat metsästivät pystysuunnassa ja samalla alueella pääskyt hakivat ruokaa vaakatasossa. Tuleekohan niille koskaan kolareita?

Hieman ennen vastarannalle siirtymistä ja paluumatkan alkua häiritsin yhden kurjen oloa ja eloa. Näytti hieman siltä, että sekin oli pesäpuuhissa — mutta saattoi olla lounaspöytääkin inventoimassa.

Haikara on muuten vahvemmin valkoisen oloinen, kun peruskurki taasen tumman harmaa. Mutta lennosta ne parhaiten erottaa — kurki lentää kaula suorana, ja haikara mutkalla. Ihan vaan infona, jos on päässyt unohtumaan.

Paluumatkan suunnalla rannat ovat liian rakennettuja ja kallioisia — kiitos jääkauden poistumisuunnan — että siellä voisi ihmetellä lintuja. Sen sijaan kesäkauden 2022 ensimmäinen paarma kävi kokeilemassa ruokailumahdollisuuksia. Vaikka kajakkini on kohtuullisen vakaa, niin sekin meinaa keikata, jos yrittää liian hätäisesti hätyytellä pää ympäri pörräävää paarmarouvaa.

Koska luonnon ja maisemien ihmettely oli hoidettu siltä kerralta, niin aloin keskittymään enemmän melontaan. Nostin peräsimen ja hetken kuluttua kaikui aina yhtä tuttu vittu. Minä en vaan tajua tuota vasemmalle kääntymistä.

Ihan sama mitä tein, niin vasemmalle kääntyy.

Kun meloin eräällä tavalla väärin, eli pidin melasta vasemmalla puolella lähempänä keskiosaa — eli mela liikkuu vasemmalla kauempana rungosta — niin kuljin suoraan. Oppikirjojen mukaan minun olisi pitänyt kääntyä oikealle.

Huolehdin siitä, että istuin taatusti keskellä paino molemmilla perskannikoilla, ja kajakki oli taatusti suorassa joka suuntaan, ja nostin melan ylös vedestä päästäen veneen liukuun. Ja saman tien jyrkkä vasen.

Minä alan olla vakaasti sitä mieltä, että ihan kaikki tässä ei nyt johdu tekniikkavajeestani, vaan kajakin rakenteesta. Ja perustan tätä hieman siihenkin, että jalkapedaalit — kannen alla olevat jalkatuet — eivät ole samassa kohdassa. Minulla on vasen puoli pykälän lähempänä istuinta kuin oikea — jotta etäisyys penkistä olisi molemmilla puolilla sama ja jalat samanlaisessa asennossa.

Jos homma hoituu sillä, että pidän melasta väärin kiinni, niin lopputulos on tietysti haluttu. Mutta samalla opetan itselleni lihasmuistiin väärää tekniikkaa. Tosin, jos ja kun olen tuon purtilon kanssa naimisissa melkoisen kauan, niin hittoako silläkin sitten on väliä.

Uhrasin reissuun joku tunti ja kymmenen minuuttia päälle, ja aikaa söi aika paljon jo pelkästään pysähtelyt joutsenten sun muiden takia. Plus menin ruovikossa melkoisen hiljaa. Joten keskinopeudeksi tuli 4,9 km/h. Tarkoittaa sitä, että jos koskaan pääsen hieman pidemmälle reissulle, niin 5 km/h saa arvioida matkanopeudeksi — samaan pääsen koko ajan — ja etapiksi aina ennen taukoa saa laskea maksimissaan 2 tuntia; sitä en sitten tiedä paljonko päivän aikaan jaksaa melontatunteja niin, että kädet toimivat vielä seuraavanakin päivänä.

Pukeutuminen alkaa olla jo hankalaa. Kuivapuku nimittäin hikoiluttaa reippaasti — minusta saisi laittaa kielletyksi myyntiväitteet, joiden mukaan goretex hengittää. Paskat se hengitä sen vertaa, että moisesta olisi mitään iloa.

Alapäässä oli pitkät kalsarit ja collegehousut kuivapuvun alla, ja päällä ohuet retkeilymallisemmat ohuet. Se oli riittävä määrä, koska istuu kuitenkin ohuessa muovissa kylmähkössä vedessä, eikä jalat mitään töitä tee.

Yläkropassa oli kuivapuvun alla pitkähihainen teknisempi aluspaita ja kuivaouvun päällä collegehuppari. Olin hiestä märkä. Varjossa oli +16, eli oli lämmin päivä, joten aletaanhan tässä lähestyä tilannetta, että jos ei ole varsinaista pelkoa kaatumisesta tuulen ja aallokon takia, niin lähden ilman kuivasuojaa. Siksi toiseksi ne neopreenimansetit hikoiluttaa vielä enemmän.