Kielelliset kulttuurierot

Kulttuureissa ja tavoissa on paljonkin eroja. Ehkä anglojen skitsoilu alastomuuteen on tunnetuin, mutta nyt on mielessä puhekieliset erot. Ja varsinkin brittienglannissa.

Brittiläisessä maailmassa on ihan normaalia, että vanhempi voi käyttää sinuttelutyyppisessä kysymyksessä lopussa joko love tai dear. Se ei tarkoita mitään sen suurempaa tunteiden paloa, vaan on pelkästään tuttavallista ystävällisyyttä (tuttavallisuus siis edelleenkin merkityksessä sinuttelu, ei että tunnettaisiin).

Se ei myöskään ole sukupuolisidonnainen sanojan puolelta, ihan sama käyttääkö ilmaisua mies vai nainen. En ole todellakaan brittiläisen kulttuurin syvä tuntija, mutta en ole koskaan kuullut miehen käyttävän muotoa love/dear toiselle miehelle — naiset sen sijaan käyttävät sitä kummallekin binäärisukupuolelle.

Do you want chips too, love?

Miten Suomessa… jos minä olisin vaikka kaupan kassalla, ja kysyisin keltä tahansa nuorelta, sukupuolesta riippumatta, että saisiko olla jotain muuta, rakas — niin hetken kuluttua olisi piipaa-maija pihassa ja Lehtonen lähtisi kyttikselle.

Toinen hieman vastaava on pojista lad/laddie tai tytöistä lass/lassie. Se tarkoittaa nimenomaan nuorta. Ainakin useimmiten. Sinänsä ihan samaa kuin suomessa, jossa miehet voivat iästä riippumatta kutsua toisiaan pojiksi tai kundeiksi, ja sama naisilla — me tytöt lähdetään nyt baanalle, ja ikää on kansaneläkkeen verran.

Briteissä lad/lass on oman kokemuksen mukaan enemmänkin miesten käyttämä muoto. Toki sanontatapa ja konteksti vaikuttaa merkitykseen, mutta useimmiten se on neutraali — tarkoitetaan vain miestä tai naista, joka on sanojaa nuorempi, mutta useimmiten joko nuoria tai nuoria aikuisia.

Ja taas — miten menee Suomessa.

Minä olen aina ollut herkkä pojittelulle. Olin jo nuorempanakin ja pooltin käämini aika äkkiä. Olen ollut jotain 16 paikkeille kun ensimmäisen kerran kysyin minua pojitelleelta, että oletko sinäkin jumalauta nainut mutsia ja olenko rintaperillisten joukossa.

Mutta minä olenkin määrätyissä tilanteissa skitso.

Silti pojittelu ei useimmiten ole, tai tulkittavissa, vähätteleväksi ilmaisuksi.

Sen sijaan tytöttely on. Jopa silloin, kun sitä ei ole sellaiseksi tarkoitettu, vaan on synonyymi nuorelle tai nuorelle aikuiselle. Minulta tuo lipsahtaa aika usein, mutta muistan myös mainita erikseen asiasta.

Likka on minulle tutumpi, mutta se on murrekysymys. Silti likkaan suhtaudutaan naisten puolelta vielä negatiivisemmin.

Jos minä tyttöttelen keskustelussa — edelleenkin neutraalissa vain ikään kohdustuvassa merkityksessä — tai luoja paratkoon käytän varsinassuomalaista likka-muotoa, niin joko minua lyödään heti tai hetken päästä.

Totta ihmeessä kulttuuriympäristön mukaan mennään keskustelussa. Mutta jopa minulle oli reaktiivisesti outoa se, että irkuissa myyjä käytti minulle muotoa love (itseasiassa luv saattaisi olla oikeampi kirjoitusmuoto…).

kuva

Siinä missä kantasuomalainen asiakas saattaa loukkaantua pelkästä tervehdyksestä, britin vastaus “how are you luv” on hyvinkin virkistävä ja piristävä vastaus.
Kantasuomalaisena alan tietysti aina takeltelemaan sen kanssa, että pitääkö kysymykseen oikeasti vastata vai vaan esittää sama kysymys takaisin.

Mä oon useaan kertaan miettinyt, että miksi nainen-sanan käyttö on niin vaikeaa. Parikymppisenä oli ärsyttävää ja huvittavaa, kun vanhempi sanoo kassalla lapselleen “anna se tädille”. Olisi mieluummin sanonut nainen tai myyjä.
Toki ymmärrän pikkulapsi-aspektin, lapset aloittavat tädeistä ja sedistä, mutta tuntuu, ettei aikuisillakaan ole muita osaamista muuhun kuin tyttöön tai tätiin.

Mukavaa vaihtelua tuohon tuo eräs ulkomaalaistaustainen miesvakkariasiakas. Tullesaan myymälään hän sanoo “hyvää päivää rouva” ja poistuessaan “hyvää päivänjatkoa rouva”.

Rouva-sanan käyttö 36veenä yhtä hämmentävää kuin parikymppisenä täti-sanan kuuleminen, mutta positiivisessa mielessä.

Ranskalaiset ovat aika päteviä tuossa. Mutta minulle itselleni oli vaikeinta sir, kun olin asiakkaana. Heilahti se vastapalloonkin — kun tein hetken niitä surkeita lomaosakkeiden vaihtoja, niin me jouduimme tuuraamaan kiireaikoina muita markkina-alueita — minulle se tarkoitti Ruotsia ja brittejä.

Pääsin aika äkkiä eroon kummastakin. Osaksi sen takia, että minulla oli Suomessa niin hyvät myyntimäärät, että minä olin yksi niistä kourallisesta, joille jyvitettiin Suomen puheluja hiljaisenakin aikana. Mutta aito syy oli kulttuuriero ja murtaminen,

Minä en vaan kyennyt siihen brittien jatkuvaan sir’iin ja maa’am’iin, sekä joka hemmetin lauseessa vaadittavaan nimen hokemiseen. Murtamisen puolelta olin vielä huonommassa jamassa kuin pakit ja intialaiset, koska minut sijoitettiin heti hollantilaiseksi tai saksalaiseksi (kuten suomalaiset muuten aika usein). Eikä turhan usein lipsahtava tv:stä tuttu jenkkimuotojjen käyttö auttanut asiaa.

Eikä ontuva kielitaito.

Ruotsin markkinat olivat vielä pahemmat. Kahdesta syystä. Ensinnäkin hurrit tunnistivat minut suomalaiseksi kahdesta sanasta ja halusivat sen jälkeen jonkun toisen. Toinen syy oli talon sisäinen jako, jossa Tanska ja Norja olivat Ruotsin markkinoita. Norjalaisten kanssa tulin auttavasti toimeen, mutta tanskalaisten kanssa en yhtään (no, sama ongelma oli skoonelaisten kanssa).

1 Like