Kevyt kokeilu yömelontaa

Minulla oli kiire päästä veteen. Syy oli niin masentavan maalaisen lapsellinen, että oli heinäkuun viimeinen päivä ja olin kuukausitasolla 10 km alle sadan melontakilometrin. Se vaan näyttää rumalta excelissä…

Viime päivät ovat sataneet ja tuulleet. Ei sen vertaa, että moinen olisi estänyt edes minun vajavaisilla taidoillani melonnan, mutta ei siinä mitään kivaa ole. Nyt tuli illaksi pilvetöntä ja tuulikin tyyntyi.

Aikataulutusta sotki se, että oli sunnuntai. Sunnuntait taasen ovat rouva-akselin ikioma harrastuspäivä ratsastuksen parissa ja kaikki muut aktiviteetit väistyvät. Tuokaan ei olisi normaalisti ollut mikään ongelma, mutta jylläävän covidin ja parin muun tekijän takia tuntien paikat olivat muuttuneet myöhemmäksi iltaan. Lyhyesti: Minna tuli kotiin vasta iltayhdeksän aikoihin.

Tuo tarkoittaa sitä, että kipusin kajakin kyytiin Hiidenveden Pääkslahden rantavesissä aika tarkkaan kello 22. Jos joku ei ole katsonut ikkunasta ulos, tai lukee tätä myöhemmin, niin heinä-elokuun vaihteessa Etelä-Suomessa aurinko laskee kello 22.

Mutta me kaikkihan tiedämme, että leveysasteillamme on etu suhteessa eteläisempiin maihin. Iltahämärä kestää tunnin ja sen jälkeen laskeutuva yön pimeys ei sekään ole kertalaakista pimeä — vasta puolen yön aikaan alkaa olla häiritsevän pimeää, eikä silloinkaan vielä ole säkkipimeää.

Koska tavoitteena oli saada 10 km täyteen, ja koska melontavauhtini pyörii nykyisellään 6,2 - 7,2 km/h välillä, niin puolentoista ja kahden tunnin väliin reissu menisi — enkä tulisi rantaan takaisin niin sanotusti päivänvalon aikaan.

Lähdin niin sanotusti Hiidenveden luoteissuuntaan. En ole siellä suunnilla ollut kuin kerran, piipahtaessani Vanjoen suulla ja nyt oli ajatus mennä ihan lahdenpohjukkaan asti.

Ja nyt olemme taas syvällä aiheessa miten olen täysin kyvytön ymmärtämään vesiliikenteessä etäisyyksiä ja omaa vauhtiani. En tajua mikä ajatus- ja ymmärryslukko minulla on tuossa, koska maaliikenteessä — autolla tai kävellen, ei merkitystä — minulla ei moista ongelmaa ole.

Minä tiesin, että viimeksi Vanjoen suulla käydessäni, joka on siis noin puolessa välissä lähtöpaikkaa ja lahden pohjukkaa, minulla meni edestakaiseen reissuun kaksi tuntia (tosin menin lahtien rantoja pitkin, joka lisää matkaa noilla seutuvilla, mutta silti…). Minulla oli tällä kertaa edes jollain tavalla valoista aikaa enintään kaksi tuntia — ja silti aioin tehdä kolmasosan pidemmän reissun.

Näinhän siinä kävi (pohjoinen viiva on menosuunta, eteläinen on paluu):

  • Hieman ennen kääntymispistettä paluumatkalle oleva kapea lahti pohjoiseen on juurikin Vanjoen suu

Vanjoen suulla, tai siis järven puolella, mutta siinä lahden suulla kuitenkin, on pieni saari. Petäjässaari nimeltään. Kuten jokainen Hiidenveden saari, johon pystyy helposti nousemaan, niin tuollakin oli tehty tulipaikka. Maasto oli einen kulunutta käytön jäljiltä, mutta silti se oli hämmästyttävän siisti.

Ei, minulla ei todellakaan ollut niin paljon päivänvaloa mitä kuva yrittää väittää. Puhelimen automaatti vaan yritti tasapainottaa valaistusta.

Pysähdyin hieman ennen rantaa, koska yritin päättää uskallanko rantautua. En ole aikoihin kuullut yhtä kovaäänistä ja taukoamatonta itikoiden surinaa kuin tuolla. Lehtipuiden latvuksissa täytyi olla tolkuton määrä siivellistä lennossa. Tuo olisi saattanut olla sellainen pääskysten ja lepakoiden… jos ei aivan taivas, niin noutobuffa ainakin.

Pidin lyhyen paussin ja jatkoin matkaa. Alkoi kuitenkin hämärtämään siihen malliin, että kävin vilkaisemassa läheisen pienen niemennokan takaa kuinka pitkä matka ihan aidosti on Hiidenveden sen puoleiseen päähän ja totesin matkan… jos ei mahdottomaksi muutoin, niin mahdottomaksi enää sinä iltana.

  • veden pinnan välkehtimistä lähdön jälkeen; takaisin kääntyessä kuvaa ei enää tarvinnut ottaa, koska kamera kieltäytyi valon vähyyden takia

Käänsin keulan Hiidenveden vastarannalle. Ihan siksi, että en halunnut tulla tuttua tietä takaisin, joka on tietysti aika ontto selitys, koska olin tullut aika keskellä väylää eikä vesi muuksi muutu, jos siirtyy 50 metriä.

Mutta aidompi syy oli vastarannalla oleva isompi saari Paksalon kärjen tuntumassa. Kartan mukaan nimi on Teinsaari — joku voisi yrittää joskus suomentaa minulle noita paikannimiä.

Nurmijärven murteessa kiihkelys tarkoittaa ryhmässä oloa, mutta ulottuuko nurmijärveläinen kieli Vihdin ja Lohjan rajamaille?

Kiersin Teinsaaren mantereen rannan kautta ja käänsin keulan kohti kotisuuntaa. Oikeammin kylläkin auton parkin suuntaan. Kotinurkille olisin päässyt suorempaan Vanjokea pitkin.

Ihmettelin Paksalon kärjessä olevia kesämökkejä. Yksi oli varmaan tuhat neliötä. Tiedättehän niitä korkeita, joissa julkisivu on pelkkää lasia ja olohuoneen huonekorkeus varmaan 12 metriä. Ranta oli samaa hintaluokkaa.

Mietin omistajia — millä tavalla he oikeasti asuvat, jos aika ajoin piipahtavat hiukan vaan mökillä?

Sääntöjen mukaan minun pitäisi kajakilla näyttää valkoista valoa lähestyville muille aluksille, mutta kulkuvalon ei tarvitse palaa koko aikaa. Olin melkoisen yksin, mutta jotta minun ei tarvitsisi miettiä koko asiaa, niin sytytin silti eteenpäin näyttävän huomiovalon.

Huono idea. Valo nimittäin houkuttelee itikoita ja perhosia keskellä järveä ihan yhtä paljon kuin maissakin. Tai jos ei ihan yhtä paljon, niin riittävästi kuitenkin. Sinä vaiheessa kun joku nyrkin kokoinen yökkönen paukahti otsikkoon toisen kerran, niin aloin vakavasti harkita valon sammuttamista.

Kello oli lähestymässä puolta yöltä. Taivas oli kuitenkin selkeä, ja oltiin vielä heinäkuun puolella — vähän, mutta kuitenkin. Joten näin vedessä ympärilleni todella hyvin eli en todellakaan ollut missään sysipimeässä. Mutta rantaviiva oli muuttunut mustaksi ja menettänyt yksityiskohdat.

Tiesin suunnilleen missä olen ja minne olen menemässä, mutta etäisyysarviointi ja tarkempi navigointi — joka minun kohdallani on aina yhtä epäluotettavaa — alkoi olla melkoisen haastavaa.

Pidän hämärässä melomisesta. Mutta nyt alettiin olla pimeän rajamailla, eikä se, että on yksin keskellä vettä ilman ympäröivän maailman yksityiskohtia, enää kohtaa käsitystä nautinnosta.

Ei, minulla ei ole todellakaan minkäänlaisia henkisiä ongelmia pimeyden kanssa. Mutta kun ei ihmettele tähtitaivasta, niin mitä hauskaa siinä on?

Meillä sailoreilla on kuitenkin omat tapamme navigoida. Se on osattu jo ennen muinaisia foinikialaisia, ja samalla tieto taidolla Kolumbus löysi itsensä Amerikoista. Tähdet. Kun vesillä on kirkas taivas, niin tähtien avulla löytää erehtymättä (kovinkaan paljon) aina perille.

Ja kun puhun tähdistä, niin tarkoitan tietenkin puhelinmastojen huippuvaloja.

Tiesin, että lähtörantani takana Pääksniemessä on puhelinmasto. Joten kun meloin sitä kohti, niin en ainakaan löytäisi itseäni Tallinnasta, Ahvenanmaalta tai Kuopiosta.

Aika suoraan pääsin lähtöpaikkaani, ilman googlea ja navia. Mutta hieman ennen rantaa olin siltä onnistumassa melomaan kolarin.

Rannan tuntumassa on isompi kivi. Sen edessä vähän matkan päässä on yksi purtilo poijussa kiinni. Joten kun kiersin se rantautumista ennen vasemman puolelta (tai paapuurin, jos se on tuntumpi ilmaisu), niin vältin karin.

Mutta nyt tulin pimeässä ilman yksityiskohtia eräällä tavalla väärästä suunnasta. Näin veneen hahmon, mutta minusta se oli väärässä paikassa — joten päätin, että sen ankkuripaikkaa oli muutettu. Joten siirryin enemmän vasemman suuntaan, koska en halunnut ajaa karille.

Sillä puolella on myös venelaitureita. En tiedä mikä hemmetin pursiseura siinä on, mutta joku sellainen. Ja yhtä äkkiä tajusin, että olen menossa vauhdilla 7,8 km/h poijun ja veneiden perseen välistä — ja poijusta meni kiinnitysköysi yhteen laitimmaisista veneistä. Olin siis rajusti liikaa vasemman käden puolella.

Jotain alkaa mennä lihasmuistiin. Onnistuin nimittäin todella lyhyeltä matkalta jarruttamaan, kääntämään 90 astetta ja nostamaan taas vauhtia, etten olisi jatkanut sivuluisussa. Ei se ollut lähelläkään. Ainakin metri jäi kyljen ja poijun väliin, joten ei tarvinnut edes väistää sen puolen melalla.

Hieman ennen rantaa totesin, että joko kissa tai supikoira on rannassa. Koska en halua tahallani kiusata eläimiä, niin muutin hieman suuntaa — ja se perhana hyppäsi samaan suuntaan. Taas jarrutus ja kysyin, hieman jo kyrpiintyneenä, että mitä helvetin pelleilyä tämä nyt on olevinaan. Ei vastannut.

Mykkyyteen saattoi ehkä hieman vaikuttaa se, että tuo kissa/supikoira oli ajovaloni heittämä keulan varjo.

Joten kylki edellä rantaan ja kamat kasaan sekä kajakki katolle melkoisen pimeänvoittoisessa hämärässä. Olin kotona jopa ennen puoli yhtä.

Melonta-aikaa kului jonkun minuutin vajaa kaksi tuntia ja taitoin sinä aikana 13 km. Siihen sitten päälle taukoni itikkasaarella.

Sain heinäkuun matkakertymän yli 100 kilometrin. Mutta jäin harmittavasti joku 6 km vajaaksi kesä 2022 matkakertymässä 200 kilometrin paalusta. No, seuraavalla reissulla sitten.

Muistiin itselle. Kun yölämpötilat on +11 astetta, niin on aivan se ja sama kuinka lämmintä järvivesi vielä on. Silti alkaa hetken kuluttua märät ja paljaat varpaat märissä kangaskengissä palella. Joten on aika kaivaa neopreenitossut kesäsäilöstä

1 Like

Minä tein käytännössä vastaavan reissun toukokuun ihan lopussa:

Tuon ja tämän päiväkirjan väli on pari päivää yli 2 kuukautta. Sävy on totaalisen eri, todella monien asioiden suhteen.

En enää riitele tekniikan kanssa. En enää suuremmin säiky mennä kauemmas rannasta. Nyt melon sitä vauhtia, jota en kyennyt tuolloin pitämään yllä kuin kilometrin väsymättä.

Kaikki vain siksi, että yhtä äkkiä oivalsin kuinka melaa käytetään.

Tuota voi pitää eräänlaisena elävän elämän esimerkkinä siitä kuinka oppiminen voi olla hankalaa ja tuntua, että ei etene. Ja sitten yhtä äkkiä kaikki vaan naksahtaa kohdalleen.

Oppirahoja joutuu aina maksamaan. Minulla ne oppirahat olivat, ja ovat, einen tuskallisia. Nimittäin tuo kiukutteleva vasen olkapää kestää kaksi tuntia melontaa (ja silloinkin on oltava yksi tauko). Kahden tunnin jälkeen alkaa kipu nousta pintaan. Siitäkin selviäisi sillä, että pitäisi pidemmän tunnin — tai ottaisi pari buranaa.

Joten ikä on todellakin jotain enemmän kuin vain pelkkä numero :wink:

1 Like

Ja huomaa myös että hyvä laittaa juttuja ylös, kehitykseen ei muuten itse välttämättä kiinnitä mitään huomiota.

1 Like