Kauden 2022 toinen melonta ja vastatuuli

Koska on kevät, ja tuuli vain 4 - 5 m/s ja lämpöä tuli puolipilviseltä taivaalta 16 astetta, niin taiteilin kajakin golffin katolle ja suuntasin Vihtiin. Taktisesti ajoitin veteen menoon kello 18 paikkeille, koska ei rannassa ketään olisi perjantai-iltana siihen aikaan. Njooh. Varmaan 50 kalastajaa vapojensa kanssa jossain kalastuskilpailussa ja taukoamaton virta kävelijöitä. Joten siihen jäi ajatus tehdä rannan tuntumassa ihmeellisiä kokeiluja.

Minä en paljoakaan piittaa mitä ihmiset ajattelevat, mutta en silti halua ehdoin tahdoin asettaa itseäni naurunalaiseksi. Joten tyydyin harjoittelemaan vastatuuleen melomista poispäin rannasta, ja sitten hieman suojaisempaa reittiä takaisin. Normaalisti moinen olisi puolen tunnin urakka, mutta ennakkoaavistus oli, että tuulen ja tekniikkavajeiden kanssa menisi hetki pidempään. Jep, 45 minuuttia plus kaksi röökipaussia siihen 2,9 km piipahdukseen upposi.

Suuntasin ensi alkuun suoraan vastatuuleen. Siinä vaiheessa tuli hiki ja syke nousi, mutta muuta sen kummallisempaa ongelmantynkää ei ollut. Ei olisi saanutkaan olla, koska jos unohdetaan lihastyö, niin omien hyvin vähäisten kokemusten perusteella vastatuuleen melominen on helpointa. Kajakki ei pelleile suunnan kanssa ja keula leikkaa aaltoihin, eikä keinumista ole sillä tavalla, että alkaisi pohtimaan oman tasapainon menetystä.

Itseasiassa siinä, että keula leikkaa aallon ja hajoittaa veden keulakannelle, on jotain hyvinkin zenmäistä. Tai olisi, jos siihen ei liittyisi tylsän paljon voiman käyttöä.

Melassa vastatuuli tuntui, mutta ei lähelläkään sellaisia määriä, että olisin harkinnut lapakulman muuttamista. Minulle ei vaan sovi jikku 15, 45 tai 90 asteen kulma. Jo ihan siksi, että siinä on yksi työvaihe lisää. Mutta paljon siksikin, että melan kääntäminen ei tunnu luontevalta. Kaipa se joskus kuitenkin opetella pitäisi.

Oma vartalo vastatuulessa suurin purje on, eikä siihen pysty oikein vaikuttamaan.

Koska suoraan vastatuuleen melominen olisi ajanut minut keskelle Hiidenvettä, niin aloin kääntymään hieman rannan suuntaan. Vaikka tuuli muuttui enemmän sivuvastaiseksi, niin itseasiassa se helpotti melomista. Vaikka siinä vaiheessa kajakin runko alkaa ottamaan enemmän tuulta, niin se ei kuitenkaan paljoa vastusta — vaikkakin oma totaalisen perustason Point 65 Buccaneer ei taatusti ole läpäissyt minkäänlaisia hydro- ja tuulitunnelitestejä. Mutta oman vartalon pinta-ala tuulen suhteen pieneni.

Sivuttainen keinuminen hieman lisääntyi, mutta sitä sai ihmeellisesti vähennetty kanttaamalla tuulen ja aaltojen suuntaan. Vähäkin edge vaikutti aika paljon — eikä moisella tasapohjalla varmaan mitään jyrkkää kallistusta saisikaan aikaiseksi. Tai ainakaa minä en saa.

Kun lähdin kääntymään takaisinpäin, niin menin hetken täydessä sivutuulessa. Aallokkohan ei ole moisella tuulahduksella mikään paha, mutta ei se kiva ollut. Mutta kun muisti pitää edgen, niin eipä siinä sen kummallisempaa ollut.

Sen sijaan tuuleen kääntyminen alkoi kiusata. Yritin ensimmäisen kerran kokeilla peräsintä, mutta ei siitä mitään tullut. Minulla ei ole taustapeilejä, mutta silti väitän, että varpaat joko kääntävät peräsintä puolelta toiselle tai aina toiseen äärilaitaan. Tuossahan jalkapedaaleista säädetään peräsimen asentoa painamalla yläreunasta varpailla. Nyt en tiedä, että onko minulla kaapeleiden säädöt ihan persiillään — en nimittäin ole onnistunut löytämään googlella ohjeita moisten säätämiseen.

Myötätuuli oli tietysti helppoa — paitsi että vanha tuttu vasemmalle vääntäminen hyökkäsi estraadille. Nyt nimenomaan keskityin melontaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, joten en tiedä onko ongelma juurikin melonnassa, istunnassa, peräsimessä vai tuulessa.

Pääsin lahden puolelle tuulensuojaan ja pidin poikkeuksellisesti kajakissa tupakkapaussin. Hiki nimittäin valui valtoimenaan, ja moinen hieman päälle kilometrin melonta tuntui käsissä.

Olin pukeutunut ohjeiden mukaisesti veden lämpötilan mukaan. Mutta kun ilma on lämmin, tekee töitä ja välissä on goretexiä, niin hikoilua ei vaan voi välttää. Joten tämä on se tyypillinen ongelma: olisi pakko pukea vähemmän, että pystyy työhön, mutta silloin ei saisi joutua veden varaan, koska olisi liian vähän kerroksia kuivapuvun alla.

Eihän tuo uusi juttu ylipäätään ole. Ihan tuttua jokaiselle keväällä, meloi tai ei.

Minulla oli myös neopreenisormikkaat, mutta riisuin ne aika äkkiä pois. Suurimmaksi syyksi siksi, että ne on tehty enemmältikin sukeltamista varten, eikä niillä melominen on kovinkaan ergonomista. Mutta osaksi siksi, että vesi ei ollut niin kylmää, että sormet olisivat paleltuneet.

Tein lähes tyvenessä lenkin ja riitelin urakalla vasemmalle kääntymisen kanssa. En nyt hahmota mitä teen väärin.

Päätin pitää toisen tupakkapaussin ja oli orastava pissahätäkin. Joten tein pysähdyksen toisella uimarannalla, josta aika ajoin lähden liikkeelle. Yleensä siellä ei ole ketään. Paitsi että nyt oli, yläasteikäisiä tyttöjä. Hylkäsin ajatuksen pissakäynnistä, koska jos tämän ikäinen mies repii pippeliään näkyviin jonkun männyt juurella, kun lähistöllä on alaikäisiä nuoria neitoja, niin saa ottaa kellosta aikaa kun joku soittaa poliisit paikalle. Joten tyydyin tupakkaan.

Viime syksynä elvistelin, että onnistuin rantautumaan kuivin jaloin. Nyt päällä goretexiä ja jalassa neopreeniä, niin ei tarvitse moisesta piitata ja voi kivuta veneestä hieman kuten kuuluukin — eli veteen. Sen verran piti elvistellä, että tein sellaisen coolin maailmasta piittaamattoman ammattilaisen nousun kajakista. No, moisethan heilahtaa aina vastapalloon, välittömästi.

Keula on rannassa kiinni, mutta perä ja keskiosa kelluun. Joten tein sen, josta aina tunnistaa amatöörin: kun olin nostamassa jalkaa kannen alta, niin kajakki pyörähti kyljelleen. Sain sentään pysäytettyä kädellä pyörähtämisen, mutta kuulius oli jo menetetty. Sen jälkeen kömmin maille ikäni mukaisella pantterimaisella ketteryydellä, jossa joku voisi kysyä, että unohtuiko rullaattori kotiin.

Viimeksi olin unohtanut varavaatteet ja pyyhkeet. Nyt oli siltä osin kajakin minimivarustus kohdallaan. Paitsi että aurinkolasit unohtuivat autoon. Amatöörimäinen töppi sekin, sillä vedenpinnan tasolla vasta-aurinkoon kulkiessa ei näe mitään.

Oioin jalkojani, ja meloin takaisin rantaan — sekin vajaa 500 metriä meni riidellessä kajakin kanssa suunnasta, ja varsinkin kuka sen päättää.

Jälkimaku jäi kuitenkin positiivisen puolelle. Nyt tiedän, että voin mennä vesille 6 m/s tuulessa, mutta tiedän myös, että jo hieman alle sen alkaa melominen maistua liikaa työnteolta. Viime syksynä olin paljon epävarmempi, ja jo 4 m/s tuuli ja sen tekemä pieni aallokko oli epämiellyttävää ja stressaavaa.

En tiedä mikä on talven aika aiheuttanut tuon muutoksen. Ehkä se on tuntien mentaaliharjoitukset Youtuben ääressä. Tai sitten se johtuu edellispäivän kuivapukutestistä, jonka takia tiedän, että kaatuminen ei sinällään ole sen suurempi ongelma.

Jossain vaiheessa täytyy kokeilla rantavesissä kovempaa tuulta. Ihan vain siksi, että saan kokemusta ja tiedän missä mennään. En silti näe itseäni melomassa edes 6 m/s tuulahduksessa.

Ja sekin on varma, että pumpattava FitNord ei koskaan pääse jokea suurempaan veteen, jos tuulennopeus on yli 3 m/s. Siinä vaan on liian iso tuulipinta-ala.

Ja sinänsä täysin uutisköyhästä melontareissusta piti tietysti tehdä dokumentaari:

Mä nään itseni mielessäni melomassa, tyynellä järvellä, aurinko paistaa ja on lämmin. Siihen se sit jääkin, toteutukseen en kykene koska en osaa sukeltaa, senkin vois harjoitella mutta kun ei vaan uskalla. Ja vaikka kajakki harvoin kaatuu (tai näin olen ymmärtänyt) niin mun käytössä se kieppuis ympäri koko aika.
Yksi kesä otin tavoitteeksi harjoitella uima-altaassa sukellusta uimamaskin kanssa. Se lähtikin ihan hyvin sujumaan mutta kun tuli parinkin päivän tauko niin pelko nousi takaisin pintaan. Että se jäi sitten siihen. Ehkä joku päivä.

Ei noita peruskajakkeja tosiaan helposti saa kaatumaan, ainakaan jos kauniilla ilmalla meloo. Suurin osahan tasaisen veden melojista ei koskaan kaadu. Mutta toki kyseessä on vähän sama asia kuin turvavöiden kanssa — suurin osa ei koskaan aja kolaria, jossa turvavöistä olisi etua, mutta kun tapahtuu, niin sitten tapahtuu kunnolla.

Melojat hokevat väittämää, että melonta on yksi turvallisimmista harrastuksista, mutta sitten kun paska lähtee tuulettimeen, niin asioilla on tendessiä mennä äkkiä huomattavan vakavaksi. Tuo pitänee paikkaansa — tosin, sehän pitää paikkaansa aika monessakin harrastuksessa. Paitsi ratsastuksessa, jossa joku loukkaa itsensä ihan joka päivä.

Ei melonnassa pyritä sukeltamaan, mutta uimataito on pakollinen sekä kyky tulla pintaan, jos pää menee veden alle. Jos ei pysty hyppäämään uima-altaan tai laiturin reunalta veteen, niin että painuu umpisukelluksiin hetkeksi, niin kannattaa pysyä ylipäätään pois vesiltä. Se koskee siis ihan kaikkea veneilyä. Ja jäillä liikkumista.

Mutta jos muutamaksi sekunniksi pystyy painumaan pinnan alle ilman, että on paniikissa — pelätä saa — niin sitten on kaikki riittävän hyvin.

Ymmärrän moiset sinällään epärationaaliset pelot. En edelleenkään kierrä edes omien hevosten perseen kautta. Ja muistissa on vieläkin se viime kesän katastrofi jyrkässä rinteessä, josta näin kallion reunan yli. Kun ei pysty, niin ei pysty.

Tää on mulle jo sukellusta että pää menee veden alle :rofl: altaan reunasta jos pidän kiinni ja nenästä niin voin 2 sekuntia veden alla käydä mutta tuntuu että happi loppuu. Vaikka eihän se siinä 2 sekassa voi loppua.

Tätä en kykene tekemään, en edes uima-altaaseen jossa tiedän ettei välttämättä edes mene pää veden alle jos jalat suorana hyppää tms.
Ekalla luokalla uimatunnilla mut tyrkätty veteen, siitä jäänyt varmaan pelko. Uida osaan mutta paremminkin voisi osata.