Yksi, kaksi tai kolme minua tällä hetkellä mietityttävää.
Kajakin laatu
Olen katsellut vertailuja sekä hintoja sillä silmällä. Ihan siksi, että olin vahvasti vakuuttunut tunnin kokeilun jälkeen, että Buccaneer on ei-niin-hyvä. Aika pitkälle siksi, että se ei tee mitä haluan.
Se, että nyt kun olen rauhoittunut, niin asiahan on aika simppeli: mikään kajakki ei olisi tehnyt sitä mitä haluan, koska olen ihan paska. Joten olen alkanut hieman hillitä näyteikkunashoppailua.
Silti. Tämä on nimittäin aivan tyypillinen kehityskertomus minulle. Innostun jostain, ja ostan. Alkanut jo aikaisemmin ihan ensimmäisestä läppäristä, aikana kun Windows 3.1 oli uusi ja hieno. Koska rahat eivät riittäneet kunnolliseen, niin ostin pienen ja halvemman harmaasävynäytön (siihen aikaan halvempi ei tarkoittanut edullista).
Se oli muuten ihan pirun näppärä. Nykyään tabletit pääsevät suunnilleen samaan kokoon ja mukavuuteen.
Mutta sillä oli vahvat rajoitteet niin tehon kuin harmaasävynäytön kanssa. Kyllä, silti pystyin pelaamaan pasianssia.
Oikaisen mutkia ja siirryn lähemmäs nykyaikaa. Innostuin jousiammunnasta ja ostin taljajousen. Oikeammin se ostettiin Minnalle, koska hänelle suositeltiin sitä niskaongelmiin. Mutta minä sillä ammuin. Edullisin vissiin mikä markkinoilta löytyi. Ja se näkyi monessa, eikä hyvässä merkityksessä (JahtiJakt jousia on titluulerattu tehokkaimmaksi työkaluksi tappaa jousiammuntainto).
Kun tulin siihen tulokseen, että talja ei ole minun juttuni, mutta ammunta kiinosti edelleen, niin ostin vastakaaren. Taas lähes edullisin ns. aito vastakaarijousi, joka markkinoilta löytyi. Se oli kiva, mutta rajoitteinen.
Joten ostin uuden, perusvarusteilla, Ja sitten uogreidasin sitä.
Lopputulos oli, että kun alussa säästin 500 euroa, niin maksoin vuoden sisällä 1000 euroa ekstraa.
Nyt menen ilmeisesti kajakin kanssa ihan samaa polkua. Aika tyypillistähän tuo on, kun sotkeentuu uuteen asiaan eikä edes tiedä mitä haluaa. Sitten ostetaan ensin halpa, ettei rahaa mene niin paljon hukkaan, jos tuli tehtyä vikapäätös.
Mutta kun se halpa ratkaisu itseasiassa tekee oppimisesta työläämpää. Naulan saa puuhun vitosen vasarallakin, mutta aito timpurin vasara on silti parempi — kuitenkin, ei se kalliimpi ammattilaisvasara estä peukaloon lyömistä.
Ensimmäistä taljajousta on kutsuttu eniten alkavia harrastuksia tappaneena. Tuo pätee aika moneen. Kun välineet eivät ole kunnossa, niin harrastuksen oppiminen muuttuu vaikeammaksi ja hauskuus alkaa vähenemään.
Silti Buccaneerin ongelmat tulevat minusta. Ja mietin uutta ja mukavampaa tosissani vasta sitten, kun tuo muovinen uppotukki menee suoraan. On myös ihan mahdollista, että siinä vaiheessa oivallankin, että se täyttää minun tarpeeni. Vaikka se ei olekaan seksikäs ja kaikki muut melojat katsovat säälivästi.
Pukeutuminen
Minä pelkään kaatumista. Siis en millään paniikkiakselilla malliin korkeiden paikkojen ongelmani, vaan aika realistisella tasolla. En kuitenkaan ole ihan ensimmäistä kertaa veden kanssa tekemisissä ja osaan uida. Minulla ei ole suuriakaan harhakuvia siitä kuinka kylmää tupllainen +6 asteinen vesi on.
Kerrospukeutumisellani pärjään vartin siinä kunnossa, että pystyn tekemään jotain, kuten uimaan rantaan. Se mitä en tiedä on kuinka äkkiä hyydyn niin paljon, että yritykset kiivetä kajakin kyytiin muuttuvat mahdottomaksi — joka on siis muutenkin vaikeaa ja jota en ole koskaan tehnyt kuin mielikuvatasolla.
Lähtökohta on tietysti se, että ei kaadu. Mutta luottaminen siihen ilman riittäviä taitoja on kylläkin hyvä tapa päästä ehdolle Darwin palkinnon saajaksi. Nimittäin se kolari rantakallion kanssa oli hieman herättävä kokemus. Ei tekniikkavajeen takia, jonka takia koko kosketus tapahtui, vaan oman reaktioni takia.
Kehuin reissutekstissä, kuinka pidin pääni kuitenkin kylmänä, ja nojauduin kalliota päin estääkseni kaatumisen (jota ei muuten ollut edes tapahtumassa). Se minkä jätin kertomatta oli reaktiivinen käytös kaksi metriä ennen kolaria.
Totesin, että kolari on väistämätön, nostin melan pitkittäin kajakin suuntaan ja valmistauduin henkisesti uintireissuun. Annoin siis periksi ja siirryin puhtaasti matkustajaksi heittäytyen kohtalon huomaan.
En vieläkään ymmärrä, että miksi minulle ei tullut pieneen mieleenikään meloa taaksepäin.
Kokemus- ja taitovaje. Mutta paljastaa sen, että kuinka helppoa on tehdä virhe, jossa tutustutaan termiin wet exit.
Mutta riskiin kaatua kylmään veteen on suurin syy miksi en tunne oloani mukavaksi, jos melon yli 50 metrin päähän rannasta. Tällä hetkellä tällä pukeutumisella selviän sen 50 metriä. Sadasta metristä en ole enää ihan niin varma.
Mutta kun se ei ole pelkästään se etäisyys. Jyrkille rantakallioille ei kiivetä. Kaislikot ovat sitten täydellinen mahdottomuus — älkää koskaan menkö uiden kaislikkoon. Sinne hukkuu helposti.
Taloudellinen arkirealismi sanoo, että minulla ei ole varaa kuivapukuun. Jos minulla olisi se ekstra 1600 euroa, niin nakkekarkin selkärangalla olisin jo ostanut uuden kajakin ja vinkuisin edelleen kylmän veden riskeistä.
Märkäpuku on vaihtoehto. Sillä saa aikaa. 5 millinen kokopuku tossuilla maksaa sellaiset 300 euroa.
Nyt aletaan lähestymään aihetta kokonaiskulut ja persaukisuus.
Vaikka ostaisi kuivapuvun, niin se ei riitä. Puku kun ei lämmitä, ja kylmyys ongelmana tässä on, ei kastuminen sinänsä. Sama pätee märkäpuvun kanssa. Se ei yksistään riitä kuin johonkin baywatchin kuvauksiin. Tai surffielvistelyyn kesärannalla yläosa roikkuen ja paljastaen rintalihakset, sukupuolesta riippumatta.
Osaan kerrospukeutumisen salat. Kun aikoinaan teki ulkotöitä, niin se oppi. Väitän, että tehokkaammin kuin vaellustaustalla. Minun ongelmani on vaatekerran teknisyys, oikeammin sellaisen puute. Vaatekertani perustuvat vahvasti puuvillaan, kuten kaikilla, jotka ostavat vaatteensa hintalapun perusteella.
Puuvilla ei ole tekninen vaate. Pahinta on tässä tapauksessa se, että puuvilla imee vettä sisälleen, ei kuivu millään tavalla ja muuttuu kylmäksi. Jos ollaan millään tavalla veden kanssa tekemisessä, tuli se ympäristöstä tai omasta kropasta, niin puuvilla on huonoin mahdollinen valinta.
Minun kerrospukeutumiseni on puuvillaa puuvillan päällä.
Joten kyse ei ole pelkästään kuivapuvusta vastaan märkäpuku, vaan mitä minun täytyy ostaa lisäksi, käytin kumpaa tahansa.
Tein näyteikkunaostoksen välttäen kalliimpia merkkejä. Riittävän kerrospukeutumisen hinta (ilman päälihousuja ja takkia) on haarukassa 300 - 500 euroa. Minulla on jo housut sekä takki, köyhdyin niistä yhteensä jotain 250 euroa, eli pääsin eräällä tavalla jopa edullisesti.
Joten kun sanotaan, että
- märkäpuku maksaa vain 300 euroa, niin tarkoitetaan sanoa, että se maksaa vähintään tonnin
- kuivapuku maksaa 1500 eurosta ylöspäin, niin se maksaakin 2000 eurosta ylöspäin
Minulle todettiin, että kajakkimelonta on harrastus, johon pääsee mukaan pikkurahalla. Olin niin tymistynyt, että jäin vain nyökkäilemään. Toki raha on subjektiivinen käsitys, ja juniorijääkiekko vasta kallista onkin, mutta kun vieressä seisoo vuoden ikäinen sadan tonnin audi, jonka katolla on melontakamaa kymppitonnin edestä, ja takaluukussa muuta melontarojua toisen kymppitonnin edestä, niin sovitaan yksi asia: ollaan hieman harkitsevia sen suhteen mikä on pikkurahaa. Tai kenelle moista selitetään.
Kajakki maksaa, käytettynä tai uutena, ei merkitystä, alkaen noin 700 euroa. Mela maksaa pari sataa. Liivi maksaa satasen. Edellyttäen, että autossa on kattoteline, niin kuljetustuet maksaa satasen.
Tarkoittaa sitä, että pelkkä aloittaminen minimimaalisilla pakollisilla varusteilla maksaa tonnin.
Tuhat euroa on maaginen raja. Sen hintaista puhelinta, jota käytetään koko ajan, harvemmin ostetaan. Että sellainen pikkuraha. Vittu. No, eihän se ole kuin keskimääräisen suomalaisen yhden kuukauden nettoansio asumisen jälkeen.
Ei minun tuosta pitänyt kiukutella, vaikka nimenomaan hinnoista kiukuttelenkin.
Enemmälti yritän selittää itselleni, että koska minulla ei ole asianmukaisia varusteita ja eletään marraskuuta, niin minun pitäisi silittää Buccaneeria hellästi, nostaa se talviunille ja treffata uudestaan, kun vesien lämpötila ylittää +15 astetta.
Mitä kivaa tuossa olisi?
Harrastusporukat
Joka paikassa selitetään, että älä koskaan melo yksin, kun olet aloittelija. Aina porukassa. Sinänsä täysin järkevä vaatimus, mutta minulla realismia on, että saisin sitten samantien lopettaa koko puuhan. En minä tunne ketään.
Toinen mitä aina muistetaan mainita on seuraan/yhdistykseen littyminen. Minulla se tarkoittaisi aika luonnollisista syistä Hiidenveden purjehtijoita (HiiPu), joilla on myös ilmeisen aktiivinen melontaporukka.
Nyt aletaan siirtymään yleiselle tasolle, joka joka hemmetin harrastusseuran kuuluisi huomioida, ja joka jätetään aina tekemättä. On mukavampi pyöriä omassa tutussa porukassa ja parkua miten kukaan ei tee mitään. Ja sitten kirjoittaa kiva stoori kerran kymmenessä vuodessa päivittyvälle websivulle, miten kaikki uudet toivotetaan mukaan joukkoon tummaan.
Kyllä. Ollaan harrastustoiminnan syvässä ytimessä. Miten saada uudet harrastajat mukaan, koska ei voida lähteä jehovien tapaan kiertämään tupa kerrallaankin.
En tiedä vastausta. Jos tietäisin, niin olisin patentoinut sen.
Mutta sen tiedän, että kaikissa harrastuksissa ehdoton enemmistö uusista ihmisistä, taatusti yli 90 %, tulee jo harrastuksessa olevan mukana. Eivät omatoimisesti.
Se tarkoittaa sitä, että sellaiset ihmiset, joilla ei ole mitään kontaktipintaa yhdistykseen, jäävät tavoittamatta — elleivät he ole poikkeuksellisen kiihkeitä ja avoimia.
Ja silloinkin edellytys on, että moinen ihminen on koskaan kuullutkaan yhdistyksestä tai löytänyt ne (päivittämättömät) websivut, jonka jälkeen saa arvailla, että toimiiko ilmoitettu sähköpostiosoite tai lomake.
HiiPun kohdalla en missään vaiheessa törmännyt heihin webissä. Väitän, että kuulun siihen prosenttiin, joka etsii aktiivisesti tietoa ja osaa käyttää hakukoneita. Kun minä en löydä, niin aika sattumaa on, että löytää kukaan muukaan.
Itseasiassa minulle selvisi HiiPun olemassaolo vasta Pääkslahden laavuilla. Ottaen huomioon, että kuljen aika usein, no, suhteellisen usein, Vihdin rannalla, niin aika hyvin purjehtijat pyrkivät pitämään kynttiläänsä vakan alla.
Alleviivaan edelleen, että kyse on geneerisglobaalista ongelmasta aivan kaikessa yhdistys- ja harrastustoimminnassa. Ei siis HiiPun ikioma ongelma.
Minun piti liittyä jäseneksi. Teksti ilmoitti, että ensin pitää suorittaa melontakurssi. Aivan loogista, enkä kiukuttele siitä. Kiukuttelen siitä, että moisen kurssin tiedot olivat viime keväältä. Minulle ei tarjottu minkäänlaista helppoa keinoa tilata itselleni tietoa seuraavasta moisesta tapahtumasta ensi keväänä.
Heillä on uimahalliaika. Moinen olisi todella hyödyllistä. Mutta minulle jäi hyvin epäselväksi, että jos se on kerta jäsenille, ja kun en pääse jäseneksi, niin odotanko vuoden päähän talveen. Joten päätin passivoitua ja antaa asian olla.
Minä en pelkää ihmisiä. Ei työtäni voi tehdä, jos sosiaaliset kontaktit ovat myrkkyä. Mutta ei se ole sellaista, johon ehdoin tahdoin hakeudun. Olen elämäni aikana oppinut tulemaan aivan mahtavasti toimeen yksin. Saa tehdä mitä haluaa, milloin haluaa eikä tarvitse kerjätä tai änkeä muiden vaivaksi — kyllä, vahvasti turkulaista sielunmaisemaa.
Mutta kun minulta vaaditaan aktiivista aktiivisuutta saada kontaktit ja päästä ryhmäytymään, niin se jää tekemättä. Ainoa tilanne, jossa aktivisuus riittää, on pakko. Jos et liity, niin et harrasta — tällä tavallahan agility on jäsenhankintansa toteuttanut.
Kun minulla on takaraivossa koko ajan sellainen olo, että joku soittaa poliisit, jos tällainen vanheva retku paukahtaa uimahallissa tilanteeseen, jossa on vain toisilleen tuttuja ja oletettavasti suurin osa on nuorempia naisia, niin minä en mene.
Kesällä voisi ängetä johonkin melojien happeningiin. Mutta koska pieni ääni kuiskuttaa, että kaikki nauraa, kun oma kalusto on akselia lelu, eikä osaa mitään, niin kuinka suureksi veikkaatte mahdolllisuutta, että poukkaan paikalle?
Minä en piittaa ihmisistä. Oikeasti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että olisin immuuni. Siksi tein ensimmäinen kajakkikoeajon rannalla, jossa ei ollut ketään. Siis ei sen vertaa, että olisin saavuttanut jonkun huomion, jos asiat olisivat menneet peppulleen.
Annan vinkin. Kun järjestetään tutustumisiltoja tai vastaavia, niin kertokaa asiat sillä yksinkertaisuustasolla, jota asiasta mitään ymmärtämätön vaatii. Kyse on ihan simpeleistä asioista. Sopiva pukeutuminen, mitä se siis aidosti tarkoittaa?
Koirissa weight pulling -porukat järjestivät aloittelijoille ketjukävelyreissun. Femma vetoa, että se oli järjestetty sellaiselle, jotka ovat jo harrastuksessa mukana. Ei heille, joita asia saattaa kiinnostaa. Koska jos yritetään saavuttaa ihan uusia, niin olisi selitettävä
- mitä aidosti tehdään
- miksi moista tehdään
- luettelotasolla mitä tarvitaan
Ihmisikä sitten, kun osallistuin greyhoundeissa ensimmäiseen ryhmäkävelyyn, niin kukaan ei muistanut kertoa meille, ihan uusille, että mennään myös picnic-ajatuksella. Kukaan ei ylipäätään suuremmin noteerannut meitä, vaikka ystävällisiä olivatkin — löysimme itsemme erään toisen aloittelijan kanssa jonon viimeisenä juttelemassa.
Siihenkin toimintaan lähdin mukaan jo olevan kontaktin kautta. Ilman moista kontaktia tuskin olisin koskaan osallistunut (ja nyt joku huokaa, että vähästä sekin oli kiinni…).
Joten, jos aidosti halutaan uusia, eikä vaan selitetä moista, niin ensimmäinen kontakti on saatava niin matalalla kynnyksellä kuin mahdollista. En pidä somesta, mutta se on yksi väylä. Ihmisillä on matalampi kynnys kysyä kuin sähköpostitse.
Tehkää ensimmäinen tapaaminen neutraalilla maaperällä, eli ei koskaan kenenkään kotiin, ja jollain tavalla hieman isommalla porukalla kuin kaksin tai kolmin. Ensimmäinen kerta on tärkein (mitä mieltä ovat rouvat) ja siitä kannattaa tehdä hauska, tai ainakin sellainen, että oma epävarmuus ei rajoita:
- kahvia ja pullaa,
- tällainen on kajakki/koira/lennokki/whet-ever,
- me tehtiin tällainen blooper-video jossa osaavatkin töppäävät,
- näin me toimitaan ihan harrastuksessa ja kun mennään vaikka retkellä, niin yleensä tapahtuu niin ja näin
- tässä on numero, lähetä viesti tai soita, jos ihmettelet mitä tahansa, ihan perusjuttujakin asian tiimoilta
- meillä on silloin ja silloin jossain yksi juttu, sopiiko että lähetän viestin kun ollaan lähempänä, niin voidaan mennä vaikka kimpassa, ainakin ovesta sisään
Kun on ymmärrettävä, että se ensimmäinen henkilökontakti on tärkein. Vanha ammattiyhdistystemppu: näytä uudelle työntekijälle missä on vessat, selitä miten tauotus toimii ja mene hänen kanssaan tauolle JA syömään — seuraavana päivänä hän allekirjoittaa liiton paperit.
