Jenkkiläinen pankkisysteemi

Eräässä kansainvälisessä verkkokauppiasryhmässä joku esitteli huijausyrittyksen. Oli tehty tarjous jostain B2B-hommasta ja tilaaja oli lähettänyt shekin. Summa oli vahingossa liian suuri, ja maksaja pyysi ylimäärää maksettavaksi itselleen. Shekillä tietysti.

Lopputuloshan olisi ollut, että alkuperäinen shekki ei olisi mennyt läpi, vaan ns. bouncannut, mutta huijari olisi saanut katteellisen shekin.

Tuo on ehkä maailman vanhimpia kusetuksia.

Mutta kommentit olivat mielenkiintoisia.

Pankki suositteli nykyisen tilin sulkemista ja uuden avaamista, koska huijari tiesi nyt pankkitilin numeron.

Kommentoijien mukaan pankkitilin numero on eräs tärkeimmistä salaisuuksista mitä voi olla — itseasiassa suhtautuminen oli tismalleen samanlaista kuin suomalaisten suhtautuminen hetuun (joka taasen mm. Ruotsissa on kaikkea muuta kuin salaisuus, vaan se on vain yksilöivä nimi, kuten onkin).

Sitten mukaan tuli manner-eurooppalaiset. Yksikään ei ymmärtänyt mistä oli kyse. Täällä tiedetään jokaisen yrityksen tilinumero. Jos et tiedä, niin se voi mennä vilkaisemaan firman nettisivuilta.

Siis mitä ihmeen vahinkoa voi tehdä pankkitilin numerolla?

Eräs espanjalainen päivitteli, että hän on 24 vuotias, eikä ole eläessään nähnyt shekkiä. Minä on 58 ja olen käsitellyt shekkejä viimeksi varmaan 20 vuotiaana ja ne olivat jo silloin katoavaa luonnonvaraa.

Kun muutettiin Irlantiin, niin shekkien käyttö oli minulle yksi vaikeimmista opittavista asioista. Tosin siinä vaiheessa jopa paddyt olivat oppimassa nettipankin käyttöä, mutta mm. greyhoundien palkintorahat maksettiin vielä siinä vaiheessa shekkinä — se kylläkin muuttui pankkimaksatukseksi muistaakseni 2014.

Mutta brittien kanssa homma pelasi joko käteisellä tai shekillä. Shekit olivat perseestä, koska ne piti aina ensin tarkistaa katteen suhteen. Puntashekki selvisi aika nopeasti, muistaakseni viikossa, mutta euromääräinen shekki kesti vähintään kaksi viikkoa. Siksi brittiasiakkaille aina sanottiin, että älkää yrittäkö olla kohteliaita ja hakea euroshekkiä, vaan maksakaa punnilla.

Kun vein euroshekin omaan pankkiin, niin se lähetettiin britteihin shekin kirjoittaneelle pankille, He tekivät valuuttamuunnoksen ja velottivat tiliä. Sen jälkeen pankki lähetti puntasuorituksen irkkupankkiin, joka teki uuden valuuttamuunnoksen, ennen kuin rahat tulivat tilille.

Puntashekki vain varmistettiin briteistä ja irkkupankki teki valuuttamuunnoksen ja maksatuksen. Britit sitten tekivät omassa päässään mitä tekivät.

Noin viidenneksellä Irlannissa asuvilla ei muuten ollut pankkitiliä, koska se saaminen oli lähes mahdotonta. Suurin osa oli maahanmuuttajia, mutta paljon oli irlantilaisiakin. Ei minullakaan ollut pankkitiliä kuin vasta viimeisenä vuonna.

Pankkitilin saaminen edellytti kiinteää osoitetta ja jonkun hyötylaskun (puhelin, kaasu, sähkö jne), jotta pystyi todistamaan asumisensa. Mitään noista laskuista ei saanut ennen kuin oli pankkitili. Mahdoton kierre siis.

Minä sain pankkitilini kuten aika tyypillistä oli. Virallinen työnantaja — greyhoundit olivat sitä kuuluisaa harmaata taloutta — takasi pankille työssäkäymiseni ja pankki avasi määräaikaisen pankkitilin kuukaudeksi. Sinä aikana sitten piti hoitaa itselleen veronumero (paikallinen verokortti, jonotettava verovirastossa ja oli puolen päivän jobi) sekä joku hyötylasku. Me asuttiin reilusti vuokralla, joten laskun saaminen ei ollut ongelma.

Osa taasen asui malliin vuokra sisältää kaiken ja heillä olikin hieman vaikeuksia saada hyötylasku, koska kaikki oli vuokraisännän nimillä. Suurin osa pyysi vuokranantajalta laskun ja väärensi siihen sitten nimensä.

Että sellainen yhteiskunta. Englanninkielisen Atlantin molemmilla rannoilla.

Greyhoundeista tuli mieleen… Niissä tyypillinen kusetusyritys oli olla tolkuttoman innokas ja typerältä vaikuttava manner-eurooppalainen. Yleensä yhteydenotot tulivat joko Espanjasta tai Hollannista. Oltiin halukkaita ostamaan ylihintainen koira ylikalliilla transporterilla toimitettuna brittien puolelle satamaan, jossa sitä oltaisiin vastassa.

Briteissä ja irkuissa toimii aika paljonkin ammattimaisia kuljettajia. Ihan samalla tavalla kuin hevosissa.

Jos asiakas oli tuttu, niin hän antoi transportterille koiran ostohinnan ollessaan sitä vastassa. Hieman samaa hyödynnettiin näissä yrityksissä.

Myyjä sai shekin. Yleensä niin, että se saatiin selvitettyä viimeistään päivää ennen rahtia, mutta ei liian aikaisin. Se oli aina kirjoitettu liian alhaiselle summalle, mutta shekillä oli katetta. Sitten pyydeltiin anteeksi ja luvattiin, että erotus maksetaan transportterille satamassa.

Sitten saatiin kuningasidea. Haluttiinkin ostaa lisäksi toinen koira, aidosti kalliimpi ja parempi. Koska pankista ei enää olisi ehditty hakemaan rahoja, niin sopiihan se, että se aiemmin maksetun liian pienen summan erotus plus uuden koiran koko loppusumma maksetaan satamassa shekeillä.

Jos siihen suostui, niin lopputulos oli, että uusi shekki palasi katteettomana, mutta koirat olivat jo lähteneet. Silloin Euroopan pään trokari oli saanut alle yhden koiran hinnalla kaksi, plus ilmaisen rahdin. Yleensä se huonompi myytiin Espanjaan kisakoiraksi ja parempi lähti esimerkiksi Macaoon, tai jos se ei ollut aivan huippu, niin Kyprokselle.

Irkut tuppasivat olemaan niin ahneita, että aika monet narahtivat tuohon vedätykseen. Jopa siihen aikaan, kun aiheesta varoiteltiin aika paljon.