Huonokuntoinen keski-iän ylittänyt muuttaa tapojaan

Alunperin julkaistu 29.10.2020: Huonokuntoinen keski-iän ylittänyt muuttaa tapojaan - Jakke Lehtonen

Kun ikä kallistuu lähemmäs 60 vuotta kuin viittäkymmentä, ja oivaltaa sanonnan ikä on vain numeroita tyhjyyden ja korniuden, niin alkaa miettimään asioita. Voisin selittää syvällisiä miten isä minun iässäni oli ollut avosydänleikkauksessa ja äitikin sai ensimmäiset sydänongelmansa, mutta ollaan rehellisiä: minä olen ymmärtänyt oman kuolevaisuuteni jo vuosikymmeniä ja olen sinut asian kanssa – ei minulla kuitenkaan ole kiire esirippujen sulkemiseen. Tarkoitan pieniä arkisia asioita, jotka näkyvät ja varsinkin tuntuvat joka päivä.

kuva

Paino on noussut. Sen jälkeen kun aloin tehdä kotona toimistotason töitä ja meillä lopetettiin koirien treenaaminen (oltiin aika hyviä greyhound racingissä), niin se vähäkin peruskunto lähti alamäkeen ja paino suuntasi ylös. Samaan tahtiin hävisi liikkuvuus – ei ihmisen tarvitse kyetä kääntämään päätään, koska ihan hyvin voi kääntää koko kroppaa. On myös ihan hyväksyttävää romahtaa lattialle nostamaan pudonnutta tavaraa ja sitten kiivetä tuoleja ja tasoja tukena käyttäen takaisin seisomaan; oikeammin istumaan puuskuttamaan.

Suurin osa tietää mistä puhun.

Se, että kunto romahti ja vartalo oli enemmänkin rautakankea kuin evoluution luoma kooste lihaksia, jänteitä ja liikkuvia niveliä, oli suora seuraus laiskuudesta ja asenteesta. Minä olen aina inhonnut fyysistä rasitusta ja pitänyt huvikseen liikkumista täysin käsittämättömänä ideana. Tavaroiden nostamiseen on keksitty apuvälineitä, kuten pumppukärryt ja hiab, joten niillä pärjätään. Kun tuo yhdistetään laiskuuteen, niin soppa alkaa olla valmis.

Minä olen syntynyt 1964, joten lapsuus ja iso osa nuoruudesta oli liikkumista. En minä muista eronnut siinä suhteessa. Käveltiin, juostiin, kiipeiltiin ja paikasta toiseen mentiin polkupyörällä. Kun ikää tuli niin paljon, että siirryttiin pussikalja-akselille, niin silloinkin käveltiin – jälkeenpäin ajatellen siinä kertyi aivan tolkuttomasti kilometrejä (joten, voi ne huonotkin elämäntavat olla hyviä).

Minä olen pelannut koripalloa. Sitten täytin 9 vuotta ja uskalsin sanoa kotona, että en pidä lajista. En ollut kovinkaan hyvä, tai enintään keskinkertainen, joten jossain nappulaliigatason otteluissa olin aina vaihtopenkillä. Jälkeenpäin ajatellen suurin osa meistä istui vain vaihtopenkillä. Siinä oppi arvonsa aika radikaalilla tavalla.

Koululiikunta oli siihen aikaan jalkapalloa, pesäpalloa ja jääkiekkoa. Sisällä sitten aika usein koripalloa. Yläasteella mukaan tuli lentopallo. Olin itseasiassa aika hyvä pesäpallossa ja lentopallossa, mutta koska niitä pelattiin kuitenkin suhteellisen harvoin, niin jalkapallo ja jääkiekko dominoivat. En pitänyt kummastakaan, joten kuuluin siihen sakkiin, jotka valittiin viimeisenä. Ymmärrettävää, koska meillä liikuntatunnit kuluivat enemmältikin kentän laidalla paskaa puhuen.

Luojan kiitos Turun seudulla oli siihen aikaan surkeat talvet. Paljon surkeammat kuin nykyään. Ei tarvinnut hiihtää, jota vihasin varmaan enemmän kuin jalkapalloa ja jääkiekkoa yhteensä. Tuokaan ei aivan pitänyt paikkaansa. Kyllähän minä hiihtämässä kävin, mutta yksinäni ja pidemmillä laduilla omaan vauhtiini. Minä inhosin nimenomaan koululiikunnan kilpapainoitteista hiihtoa kahden kilometrin latukierroksilla.

Turkulaispainoitteinen tarkennus. Vihasin hiihtää Urheilupuistossa Karikonlenkkiä, mutta Hirvensalon laduilla oli ihan kivaa.

Harrastin hieman yleisurheiluakin. Pääsääntöisesti juoksemista ja sprintillä. Pituushyppykin oli kivaa, mutta vaikka kaarta löytyi ikäisiini nähden normaalia enemmän, niin tekniikkapuutteen takia astuin hyppyni yleensä yli. Korkeushypystä ei kannata puhuakaan. Juurikin tekniikan takia henkilökohtainen ennätykseni taitaa olla edelleen 85 senttiä. Eipä minulle kukaan vaivautunut tekniikkaa opettamaankaan.

Lyhyet matkat olivat kivoja. Ehkä siksi, että oli nopeampi kuin suurin osa ikäisistäni. Tosin 15 vuoden kohdalla silloinen liikunnanopettajani ilmoitti, että minun on aivan turha tuhlata aikaani sprinttimatkoilla, koska en tule kehittymään. Olisi parempi siirtyä pitkille matkoille. Jonka jälkeen muiden juostessa jotain 4×100 viestiä minut laitettiin hölkkäämään tartania ympäri. Siirryin aika äkkiä aitaan nojailevien joukkoon harrastamaan paskapuhetta.

Yritin hetken kuluttua onneani harrastuspuolella. ihan urheiluseurassa ja vapaa-aikana. Se kokemus pännii vieläkin. Minut jätettiin täysin yksin. Valmentaja totesi, että tee jotain ja lähti muun porukan kanssa kentän toiseen päähän. Minä sitten tein jotain. Kävin toisenkin kerran ja koska sama toistui, niin minun aktiivinen urheilu-urani loppui siihen.

Vanhemmiten en innostunut edes penkkiurheilusta. En näe siinä minkäänlaista pointtia. Olen lisäksi edelleenkin samaa mielipuolta kuin hormonihuuruisessa loppunuoruudessa, kun vaadimme kaljaa kioskeihin (kukaan ei uskonut, että se toteutuisi joskus): urheilu on yhteiskunnan syöpä.

Riittääkö tämä lapsuuden ja nuoruuden traumojen avaamisesta? En minä yksi ole, vaan aika monet ikäluokastani inhosivat vastaavista syistä juurikin koululiikuntaa. Kaipa maailma on muuttunut, mutta ei ole sattumaa, että minun ikäpolveni urheiluharrastaminen on matseissa huutamista ja makkaransyöntiä, tai kotisohvalla huutamista oluen kera. Siinä sitä, suomalaisen urheilukulttuurin sielunmaisemaa.

Traumaa tai ei, mutta tuolla taustalla minulla ei vaan ole kulttuurista tai mitään muutakaan taustaa haluta liikkua.

Lihominen on automaattinen seuraus siitä, että syö liikaa. Jos joku suomalainen aikuinen väittää ettei tiedä ja ymmärrä tuota yhtälöä, niin kakkaa puhuu. Se, että siitä ei piitata, on toinen juttu. En piitannut minäkään. Kun koirien kanssa liikkuminen loppui (se maaginen arkiliikunta meni nollille) ja yösyöminen alkoi, niin parissa vuodessa paino nousi 87 kilosta 104 kiloon. Toki painoindeksi pysyi alle 30, mutta kun tyypillisenä suomalaisena miehenä puhuttiin nimenomaan vyötärölihavuudesta ja vatsan ympärys alkoi olla 120 senttiä, niin ei siinä enää varpaitaan nähnyt, Esteettisyydestä ei kannata puhua mitään – toisaalta, ei ole koskaan tarvinnut.

Minä söin. Osaksi koska ruoka oli hyvää, osaksi koska teki mieli. Normiruuassa ei riittänyt enää lautasellinen, vaan puhuttiin kahdesta tai kolmesta ja taatusta ähkystä sen jälkeen. Olen aina ollut taipuvainen valvomaan öiseen aikaan ja koska omat aikataulut sallivat aamukahdeksaan nukkumisen, niin aloin yleensä harkita nukkumaan menoa aamukolmelta tai sen jälkeen. Viimeistään neljältä piti olla sängyssä, mutta ei se väsymiseen mitenkään liittynyt. Perheen aamuvuorolainen heräsi neljän jälkeen ja jos olin silloin vielä pystyssä, niin riita oli valmis. Enkä syytä siitä, moiset aamuherätykset ovat syvältä.

Yleensä puolen yön jälkeen alkoi tehdä mieli jotain. Leivontasuklaat ovat meillä olleet jo pitkään piilossa. Muuten syön ne. Mutta saatoin syödä koko paketin paahtoleipää mansikkahillon kanssa – jota yleensä meni purkki per perta. Jos halusin olla terveellinen, niin paahtoleipäpaketti meni hunajalla. Hunaja on toki terveellistä, mutta vilkaiskaa joskus sokerimäärää.

Tuolla systeemillä ei kannata ihmetellä, että lihoin lähes 20 kiloa. Kannattaa ihmetellä miksi en lihonut enempää.

Tuohon tuli sitten stoppi. Koska uskon vakaasti ajopuuteoriaan, eli ihmisellä on minimaalinen mahdollisuus vaikuttaa siiten miten elämä vie, niin useimmiten muutospaineet ovat tulleet ulkoa. Tässä tapauksessa, poikkeuksellisesti, paine tuli omasta itsestä. Ehkä siksi muutos on kestänyt, poikkeuksellisen pitkään.

Muutin syömiseni. Iltamässäilyt pois ja päiväkalorit tipautettiin 1600 kcal tasolle – joka sitten realisoitui kylläkin lähemmäs 1200 kcal. Lautanen täyttyi vihanneksilla ja salaatilla, mutta toki mukana pysyi lihaa ja kalaa. Hiilihydraatit leikkaantuivat automaattisesti, mutta en minä mihinkään VHH- tai ketokikkailuihin lähtenyt. Tiedän jonkun verrankin ravitsemuksesta, joten tiedän mikä ero on hypellä ja asialla.

Minulla oli nälkä ensimmäiset kaksi viikkoa. Aivan järjetön nälkä. Mutta sitten se tasaantui.

Aina puhutaan ruokavalioista. En minä mitään ihmeellistä ruokavaliota noudata. Olen vain siirtynyt normaaliin sekasyöjän lautasmalliin ja karsinut turhaa pois sekä pyrkinyt olemaan syömättä liikaa. Kun tiedän, että ruoka on minulle jotain erinomaisen hyvää, kuten vaikka maksakastiketta tai kaalipataa, niin saan tyydytettyä (siedettävästi) ahneuttani syömällä pienempiä lautasellisia, jolloin saan santsata.

Lautaskoot ovat muuten ongelma. Niihin mahtuu aika paljon ruokaa. Tuon dilemman saa ratkaistua kahdella tavalla:

  • käyttää pienempiä lautasia
  • täyttää lautasen ensin salaatilla, jolloin pinta-alaa jää vähemmän itse ruualle

Olen tätä kirjoitettaessa mennyt rajoitetulla syömisellä (huoh) kuutisen viikkoa ja painoa on nyt 97 kiloa, ehkä/toivottavasti hieman alle. Joten olen noin kilo viikossa vauhdissa, joka on ihan hyvä laihtumistahti – mutta ei kovinkaan motivoiva, aikaan minulle. Vyötärö on kaventunut 120 sentistä 109 senttiin. Se ei näy, mutta parista housuista sen huomasi.

Liikkuminen tuli mukaan ja se oli asennetasolla vaikein, on edelleenkin. Minulta puuttui rutiini ja osaaminen. Rutiinin rakentaminen ei olisi onnistunut ilman kelloa. Itsellä se on Apple Watch, koska luuri on iPhone ja voin nyt käyttää kelloa kaupan kassalla maksamiseen (kyllä, se kuulostaa idioottimaiselta, mutta on oikeasti ihan pahuksen kätevä). Urheilukellona sillä on paljon vajavaisuuksia, mutta riittää minulle.

Ilman mitattavaa dataa olisi luultavasti jo heivannut koko homman. Minä tarvitsen jotain konkreettista ja ihmeteltävää, ei minulle riittä liikkumisen ilo ja hiki.

Se, että kuinka paljon pitäisi tehdä ja miten on vieläkin poukkoilemista erilaisten älynväläysten perässä. Se, että pohjakunto on nolla, ei urakkaa helpota. Mutta nyt kun (taas: tätä kirjoitettaessa) on menossa viides viikko Uutta Fyysistä Elämää, niin olen jopa ylpeä itsestäni – joka sekin on einen uusi ja ihmeellinen tunne – sillä olen tehnyt kaikki viikot lähes päivittäin 30 + 30 minuuttia jotain tavoitteellista; lauantait on lepopäiviä. Nyt viimeisten kahden viikon aikana tendenssi on ollut 40 + 40 minuuttia ja yhdessä vaiheessa – liioittelin ja halusin nopeasti tuloksi – tein 1,5 tuntia kahdesti päivässä, joka ei ollut hyvä idea.

Käytännössä kävelen juoksumatolla. Lihasvoimaan liittyvät asiat hoituvat vastuskumeilla. Se riittää, enkä lähde salille – tässä menee raja.

Tulokset ovat hieman miten sen ottaa. En pysty edelleenkään juoksemaan reippaampaa hölkkää kuin alle 2 minuuttia. Ei kestä etureidet, ei keuhkot eikä syke. Sen sijaan kävely luontuu paremmin. Kun aloittaessa pystyin reippaalla kävelyvauhdilla (maton mukaan 5 km/h) menemään 20 minuuttia, hieman toista kilometriä. niin nyt kävelen tunnin samalla vauhdilla, eikä tuo raja tule väsymisestä, vaan että juoksumaton moottori kuumenee liikaa. Joten tempo on noussut välille 5,5 – 6 km/h ja aika on aina välillä 30 – 40 minuuttia kerta – ja tuo sitten kahdesti päivässä, useimmiten.

Verenpaine oli radikaalein muutos. Kun aloitin, niin paineet olivat 164/108. Kahden viikon kuluttua 129/84, ja nyt 112/63 (se ei saisi laskea enempää…)

Syke on minulla ongelma. Kun pumppu on heikko ja vuosien huonon elämän jäljiltä verisuonet ovat enemmänkin kupariputkea kuin joustavaa paineletkua, niin verenpaineen laskiessa sykkeen on pakko nousta. Muutoin verta ei riitä sinne minne pitäisi. Kun aloitin, niin olosyke oli koko ajan välillä 100 – 110 ja pelkkä seisomaan nouseminen nosti sykkeen 120 tasolle. Aito leposyke kävi joskus harvoin 95:ssä.

Olosyke on itse keksimäni termi. Se tarkoittaa sitä tavallista leposykettä, joka on normaalissa elämässä seistessä tai tupakalla käydessä – tai vaikka juttuja kirjoitettaessa. Sehän on hieman eri asia kuin leposyke, mutta moista ei kehtaa rasitukseenkaan kytkeä.

Korkea leposyke tarkoitti treenin miettimisessä sitä, että yksikään googlettamani kuntoilun vinkit ja rajat eivät kelvanneet. Aloita rauhallisesti ja hae pitkäkestoista rasitusta jollain 120 – 130 sykealueella… niin varmaan, kun tupakalle lähtö nosti sykkeen tasolle 122. Ongelma on siinä, että aivan kaikki netin tarjoamat neuvot on suunnattu ihmisille, joilla leposyke on 50 – 70 ja joilla 120 tasolle pääsy vaatii hieman reippaampaa liikkumista.

Suomennetaan tuo. Se tarkoittaa, että kun puhutaan rapakuntoisista ihmisistä, niin ohjeet ovat sellaisille, joilla on siedettävä tai hyvä pohjakunto. Jos keskustellaan motivaatiosta, niin miten se rakennetaan, kun epäonnistut jo ennen aloittamista?

Asia ratkeaa sillä, että soveltaa. Minä hain kävelysauvoilla ja reippaan jyrkällä ylämäellä maksimisykkeeni (tosin alla oli tunti reipasta kävelyä, joten ei tuo ihan luotettava ollut). Minä pidän sellaisena maksimisykkeenä, jonka kohdalla alan vakavasti miettimään kuolemaa vaihtoehtona, 185 sykettä. Olisin saanut pakotettua sen ylemmäs, mutta kuten sanottua, minulla ei ole kiirettä kuoloon.

Rasitus alkaa tuntumaan minulla rasitukselta, kun ylitetään 135. Joten kaikki mitä teen rasitusmielessä täytyy mennä välille 130 – 170. En tiedä onko tuossa mitään järkeä, mutta tuolla menen tällä hetkellä.

Kun neljäs viikko oli loppu, niin sykkeessä ei ollut tapahtunut mitään muutosta. Olin antanut sen suhteen periksi ja myönsin itselleni, että jotain asioita ei vaan voi parantaa, joten moisia ei kannata sen kummallisemmin murehtia.

Paitsi nyt viidennellä viikolla, jolloin aloin kyseenalaistamaan tekemisiäni, niin määrässä tavassa kuin suhteessa lepoon, ja kokeilin hieman erilaisempaa – syy tuohon kyseenalaistamiseen tuli surkeassa epäonnistumisessa juoksussa; minä olin ihan aidosti luullut, että olisin kuukauden aikana saanut aikaan jotain parannusta, koska kävely luontui niin paljon paremmin.

Ensin hyppy sivupoluille. Se, että kyseenalaistan tekemisiäni ja muutan asioita, ei ole mitenkään poikkeuksellista. Teen sitä koko ajan ja olen onnistunut vissiin vain kerran noudattamaan koko viikon sitä tahtia ja ohjelmaa, jonka olin maanantaina päättänyt. Joskus päätän jotain aamulla ja seuraavalla röökitauolla muutankin kaiken. Kyllä, minulla on välillä torakan pinna, mutta kyllähän tuo heijastaa myös sitä, että en ole hajullakaan siitä mitä tekisin. Tai mitä pitäisi tehdä. Takaisin asiaan.

Olin aamulla kävellyt normin 35 minuuttia reippaasti ja sitten viitisen minuuttia hitaasti jäähdytellen, että saisin sykkeen alas. Kuntoilun jälkeen vilkaisin dataa ja syke oli noussut hitaasti 150 yli ensimmäisen kilometrin aikana vauhdilla 5 km/h ja kun pyysin toisen kilometrin alussa 5,5 km/h, niin pääsin hissukseen 155 tasolle, joka pysyi tavoitteen 3 km täyteen asti. Olin päivää aikaisemmin aamulenkillä ihmetellyt, että en meinannut saada sykettä yli 160 vauhdilla 5,5 km/h, joten nostin maton rullausta 5,8 km/h, joka vielä viime viikon lopulla hilasi sykkeen yli 170. Sama toistui ja syke nousi hitaasti ajan myötä yli 150 ja pysyi 155 tasolla.

Kokeilin eilen illalla (minulla tässä kunnossa) intervallityyppistä kävelyä, hieman ja hyvin,kaukaisesti HIIT-ajatuksella. Matka ja aika pysyi saman kuin aamulla, mutta kävelin vauhdilla 6 km/h väsymiseen saakka, sitten tipautin 4 km/h kunnes syke painui alle 130 ja taas uudestaan. Tein tuon kolme kertaa. Toteutunut matka oli sama hieman päälle 3 km ja aikaa paloi se tyypillinen 40 minuuttia. Se mikä ihmetyttää on syke. Korkein saamani oli 169 ja se oli ensimmäisellä kovavauhtisella. Vielä viime viikolla syke olisi ollut nopeammin 172 yli ja olisin heivannut 178 kohdalla.

Ero ei ole suuren suuri, mutta se on selvä. Joko kellon sykelaskuri pissii tai on tullut joku ihmeellinen hyppäys. Pari viikko sitten leposyke alkoi olemaan useimmin 92 tasolla eikä istumasta noustessa mennytkään enää 110 – 120 tasolle, vaan oli 100, ehkä hiukan yli. Viikonloppuna aloin ihmettelemään, kun leposyke oli melkoisen usein 85 paikkeilla ja kävi välillä 70 lukemissa. Olin aivan varma, että ongelma on mittauksessa. Mutta voisiko olla niin, että olen vaan ollut (taas) liian kärsimätön ja tulokset alkavat näkyä vasta nyt? En tiedä. Mutta voiko muutos muka tapahtua kuin yhdessä yössä?

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogimerkintää, niin ajatus oli lähinnä muistuttaa, että jos olet vanhenemaan päin ja pohja on heikko, niin et voi noudattaa netin ohjeita. Ne on tehty 20 – 30 vuotiaille. Arkiliikuntaohjeet taasen on tehty toimistotyöläisille, ja jos työskentelet jalkojesi päällä, niin vinkkien noudattaminen saattaa olla hankalaa; on hieman vaikeaa motivoitua iltalenkille, jos jalat ovat kipeät ja väsyneet työpäivän jälkeen.

Tarkoitus oli myös muistuttaa, että jos tällainen peruslaiska ja perusahne mies kykenee muuttamaan perustavaa laatua olevia asioita luopumatta kuitenkaan mistään oleellisesta, niin sinäkin pystyt.

En ihan saavuttanut kumpaakaan tavoitetta, ja tekstistä tuli sillisalaattia. Mutta olkoot kuitenkin lähtölaukaus foorumin uudelle aihekategorialle Fittiness.

1 Like

Mun vanhemmat on samaa ikäluokkaa kuin sä ja nyt mä ymmärrän miksi meilläkään ei mun lapsena ollessa kauheasti katsottu urheilua telkkarista saati kukaan sitä harrastanut. Ja samaa perintöä olen itse vienyt eteenpäin :woman_facepalming:
ei kiinnosta urheilu paitsi kausiluontoisesti tulee joku kipinä (edellisestä kipinästä kyllä jo varmaan 5 vuotta :rofl:), koirien lenkitys ainoa. En myöskään katso urheilua tv:stä kun ei kiinnosta. Sama meiän lapset: kukaan ei oo urheilua harrastanut kuin kokeilumielessä eikä katsonut tv:stäkään.