Hiidenvesi, Pääkslahti ja melontaa 7 m/s tuulessa

Koska jouduin toimimaan tilaustaksina Vihdin ja Järvenpään välillä, ja koska Järvenpää on Tuusulanjärven pohjoispäässä, niin Buccaneer pääsi maakuntamatkalle. Säätiedostus ei ollut kovinkaan kannustava, 8 m/s etelätuulta, mutta harkitsin kokeilevani moisessa melomista.

Tuusulanjärven omituisuuksia

Tuusulanjärvi on pitkulainen järvi kohtuullisen tarkkaan etelä/pohjoissuunassa — ehkä se on enemmän vino lounaan ja kaakon suuntaan, mutta ei tämä ihan niin tarkkaa ole. Kolumbuskin pääsi Amerikkoihin maailman epätarkimmilla kartoilla.

Tuusula on eteläpäässä ja Järvenpää pohjoisperukassa. Järvi ei ole kuitenkaan aivan tasapaksu pötkö, vaan — jos unohdetaan luontaiset ja pienemmät lahdelmat — perusmalliltaan enemmänkin lievästi tiimalasi. Tuo aiheuttaa sen, maastonmuotojen erojen kanssa, että vaikka järvelle ilmoitetaan jotain sääkeliä, niin se tarkoittaa vesillä aina erilaista etelässä ja pohjoisessa.

Ja noista kahdesta pohjoispää, eli Järvenpään puoli, on aina hankala. Itseasiassa minusta Tuusulanjärvi on aina hankala, koska on aivan se ja sama mistä tuulee, niin siellä tuulee aina. Olen ehkä oppinut liian helpoille tavoille Hiidenvedellä, jossa on aina johonkin suuntaan suojaa.

Pääsin Järvenpään Tervanokan uimarannan kupeessa olevalle venerannelle, polttelin tupakan, katselin järvelle ja… palasin autoon ja suuntasin takaisin kotia kohti.

Merenkäynti, vai onko se järvenkäyntiä, oli liian kova minulle. Aallot olivat korkeita, vaahtopäitä oli aivan liikaa ja tuuli niin että meinasi tukka lähteä päästä. Tai ainakin lippalakki. Minä en tiedä mistään mitään, mutta silti väitän, että keskituulennopeus oli lähempänä 10 m/s kuin kahdeksaa.

Joskus on syytä olla realisti ja tunnustaa sekä varsinkin tunnistaa omien taitojen vajavaisuus.

Jossain määrin inhoan aaltoilevan veden kuvaamista. Koska ihan se ja sama millaista on, niin kuvissa näkyy kauniin rauhallinen vesi ja pientä aaltojen liplatusta.

Aaltoharjoittelua kotinurkilla

Hiidenvedelle oli povattu niihin aikoihin, kun minä sinne ehtisin, etelänpuolelta 7 m/s ja puuskiin 12, ja tiesin jo, että selviäisin siitä. Varsinkin kun Hiidenvedellä pystyy kohtuullisen vaivatta löytämään aina reitin, jossa pääsee jonkunnäköiseen suojaan, jos vauhti alkaa huimaamaan päätä.

Koukkasin Vihdin kirkonkylän rannan kautta. Siellä oli kohtuullisen rauhallista, koska etelätuuli ei paljoakaan vaikuta. Mutta koska lähtokohta oli nimenomaan työstää tuulessa ja aallokossa melomista, niin jatkoin matkaa Pääkslahteen.

Elättelin haavetta, että pääsisin tekemään Hiidenveden luoteiskulman, Kuninkaanlahden, joka on jäänyt jo kahteen kertaan käymättä. Mutta järki sanoi, että matkan tekeminen myötätuulessa tarkoittaisi vastaista paluumatkalla, ja pyrin aina ja säännöllisesti välttämään moista.

Pääkslahdessa suunnitelmat varmistuivat. Tuulen suunnasta johtuen tekisin vanhan, tutun ja suhteellisen turvallisen reissun: Kiertäisin niemen Vihdin suuntaan ja pitäisin paussin Rysätarhan laavulla. Sieltä sitten tuttuja jälkiä takaisin ja ehkä toinen paussi Puumannin laavulla, vaikka siitä olisikin enää pari kilometriä lähtöpaikkaan takaisin.

Etappi 1: Rysätarhan laavulle

Lähtiessä hetken aikaa olin ihan tyytyväinen. Eihän täällä edes tuule. Tässä näkyy kokemattomuuteni jumalattoman hyvin. En tajunnut olevani tuulensuojassa. Tai tiesin sen, mutta en ymmärtänyt — noissa kahdessa on vissi ero.

Kun käännyn niemennokan jälkeen, niin totuus paljastui.

Sain reippaamman vastatuulen. Puuskat veivät nopeuden lähes kokonaan. Kilometrinopeudet putosivat johonkin 4,5 km/h tasolle.

Olin ollut sen verran fiksu, että olin virittänyt aukkopeitteen. Eli se rätti, joka puetaan päälle kuin hame ja sitten kiristetään istuinaukon päälle, että vesi pysyisi ulkona. Nimittäin noin joka kuudes aalto löi vettä keulan kautta kannelle.

Tuuli ja aalto eivät tulleet suoraan vastaan, vaan einen etuviistosta. Mutta ei alkupätkällä etelästä tuullut, vaan enemmäkin kaakon suunnalta. Aallot kuitenkin tulivat lähes suoraan vastaan — tuo erohan tulee aivan täysin siitä mitä reittiä vesimassat pystyvät kulkemaan.

Nyt sain jo tuntea enemmän keikutusta kuin aikaisemmin lyhyen melontaurani aikana. Masentavaa taasen oli se, että jokainen pikkupaatti kulki ihan nätisti.

Vastatuulen ja -aallokon ongema on rasittavuus. Ei siinä sinänsä mitään ihmeellistä ole. Keula leikkaa aallon, sen minkä leikkaa. Keikkuminenkin on pituusakselin suuntaista, ja kun kajakkini, vaikka akselia harrastelija onkin, on kuitenkin hilkun vajaa 5 metriä pitkä, niin saahan sitä perää ja keulaa nostella. Jos unohdetaan väsyminen, niin se on oikeastaan aika kivaa.

Kun pääsin lähemmäs Pääksniemen kärkeä, ja tuuli pääsi tulemaan vapaammin Nummelan suunnasta isomman lahden perukoilta, niin aallot kasvoivat ja tuulikin otti kiinni kovempaa. Samaten tuulen suunta muuttui enemmän etelän suuntaan.

Siitä seurasi se, että sain opetella melomaan sivutuulella ja -aallokossa. Ja siitä en pidä. On eri asia kun kajakki nousee ja laskee pituussuunnassaan, koska siinä sitä ei kaada kuin hirmuaalto, mutta poikittain keikkuminen…

Kajakkini on ehkä 60 senttiä leveä keskeltä ja melkoisen pyöreä pohjarakenteeltaan. Se on sellainen pinta, joka kaataa kajakin, jos on kaataakseen. Ja nyt sain sen suunnan keikumista jossain lähemmäs 50 sentin aalloissa.

Käytännössä jokainen melontaan liittyvä pelkotilani johtuu kahdesta:

  • en osaa vaadittua tekniikkaa
  • en tiedä missä menee aito riskiraja

Some ja sen turhuus

On masentavaa lukea kokeneempien kommentteja, joissa todetaan, että ei 8 - 10 m/s ole yhtään mitään ja vaikeudet alkaa siellä 16 m/s paikkeilla. Minä olin liikkeellä kelillä, jota muut eivät koe merkittäväksi edes mainita, ja koin suurta… epämukavuutta.

On olemassa kolme ikiaikaista sääntöä, jotka pätevät aivan jokaisessa harrastuksessa:

  • kokeneimmilla on suunnaton tarve itsekorostukseen ja dramatisointiin
  • kokeneimmilla on parempi kalusto
  • kokeneimmilla on enemmän taitoa

Tässä pätee myös somen aivan yhtä ikiaikainen perusasetelma: äänessä ovat harvat ja innostuneet, eivätkä he kuvaa sitä tilannetta, jossa valtaosa elää. Edelleenkään se, että huutaa kovimmin, ei ole sama asia kuin miten asiat ovat.

Tarkoitan tällä sitä, että kun viikonlopun 5. - 6.8.2022 myrskynpoikasen jälkeen Facebookin puolella eräs hieman kokemattomampi yritti saada aikaan keskustelua kovemmasta tuulesta, niin heti alkuun varmistettiin, että äänessä ovat vain muutamat ja harvat valitut.

Se tehtiin kommentilla, jossa todettiin, että ongelmat tuulessa johtuvat vain siitä, että ei osata.

Tietysti tuo pitää paikkaansa. Noista tuuliammattilaismelojista yksikään ei osaa ajaa F1-autoa. Ihan siksi, että eivät osaa — mutta ei se tarkoita sitä, että pakettiauton kuski ei saisi tai voisi valittaa sivutuulen ongelmista auton hallinnassa.

Vaikka väite osaamattomuudesta pitää sinällään paikkaansa, niin moinen muutaman sanan tokaisu paalutti keskustelun tasolle, että yksikään kokemattomampi ei enää avannut suutaan. Kun todetaan, että kyse on osaamattomuudesta ja loput selittävät hauskuuttaan myrskylukemissa, niin moniko siihen ketjuun sen jälkeen osallistuu?

Aivan. Ei yksikään. Ja sen jälkeen tulee kuva, että kaikki muut osaavat meloa hurrikaanissa ja itse on ihan paska, koska muutama vaahtopää aiheuttaa stressiä.

Tuo on yksi osa aiheesta, jotka kutsutaan sosiaalisen median toksisuudeksi.

Minuahan moinen ei haittaa. Minulla on teflonnahka ja nolla kiinnostus sille mitä joku randomi tuntematon minusta ajattelee. Minä toin aloittelijan näkemyksen aiheeseen, sekä muistutin inhorealistisesta todellisuudesta: valtaosa Suomen melojista ei ollut vesillä, koska tuulta oli 8 - 10 m/s.

Hiidenvedellä oli toinen meloja minun lisäkseni, ja hänkin kulki suojan puolella. Spoilerina mainittakoon, että seuravana päivänä riitelin tuulen ja aallokon kanssa Tuusunjärvellä. Ja olin ainoa. Tämän jutun päivämäärällä Tuusulanjärvellä oli yksi meloja.

En väitä, että jokaisen pitäisi meloa silloin kun minä olen vedessä, mutta olin liikkeellä ns. prime time aikaan. Joten en sitten tiedä missä nuo kaikki osaavat melojat olivat… joko keskellä Itämerta tai sitten Facebookissa kehumassa omaa erinomaisuuttaan.

Kyllä. Minua ärsyttää tämä aihe suunnattomasti. Minusta on varmaan tulossa vanha, tai jotain.

Suomalaisten englanninkielen taito on vahvasti yliarvostettua. Suurin osa ei osaa puhua englantia, eikä lukeakaan. Se, että sama koskee niin usein ensimmäisen kotimaisenkin luku- ja kirjoitustaitoa, on oma juttunsa. Mutta aivan samalla tavoin suomalaisten melojien osaamistaso on rajusti yliarvostettua ja vain siksi, että oikeasti kuvitellaan, että muutaman tunnin melontakurssilla ja seuran lainakajakeilla tullaan huippumelojaksi tuosta vaan suit’sukkelaan siksi, että osallistutaan tunnin porukkamelontoihin hyvällä säällä.

Takaisin Hiidenvedelle

Minulla stressihormonien määrä nousi, koska aallokko alkoi keikuttamaan kajakkia laidalta toiselle. Olisin voinut laukaista pelkotilani luovimalla, mutta silloin en opi mitään. Minun tapani oppia on hyvin vahvasti niin sanotusti hypätä silmät kiinni sameaan veteen ja toivoa parasta.

Mitä sitten jos olisin kaatunut? Olin 20 metrin päästä rannasta ja ihan vaan kajakista kiinnipitäen olisin ollut rannassa muutamassa minuutissa. Ylpeys ja itseluottamus olisivat saaneet kolauksen, mutta jos sitä ei ole kokenut ja aiheeseen oppinut 58 ikävuoden aikana, niin aika hemmetin sulosointuisen tasapainoista elämää on saanut nauttia.

Joten jatkoin kylkimyyryä.

Aloin päästä jyvälle, kahdesta perusasiasta.

  • Tuollainen aallokko ei pysty kaatamaan kajakkiani
  • Pienellä kallistuksella aaltoa vastaan saan pidettyä (peräsimen suosiollisella avustuksella) suunnan

Ilman aukkopeitettä ohjaamo olisi tulvinut. Sen verran vettä löi kuitenkin kajakin päälle.

Aloin ihmettelemään, että tätäkö olin säikkynyt.

Ilo alkoikin vasta kun pääsin niemen ohi ja käänsin selkäni tuulelle. Vähäisemmällä melankäytöllä vauhti kiihtyikin johonkin lähemmäs 7 km/h. Mutta olin suuremmissa ongelmissa kuin aiemmin.

Myötätuuleen ja -aallokkoon melominen olikin minulle lähes mahdotonta. Tai no, pientä liioittelevaa dramtisointia havaittavissa, mutta melkoisen vaikeaa.

Kajakkihan pyrkii nousemaan tuuleen, eli kääntämään keulan kohti tuulta. Kun oma vauhti on lähellä aaltojen nopeutta, tai alle, niin aallonharjalla keinuminen — jolloin veden tuki niin perästä kuin keulastakin… jos ei häviä, niin vähenee reilusti — vahvistaa tuota efektiä. Kajakki pyrkii pyörähtämään tuulen ja aaltojen suhteen poikittain.

En saanut tuota oikein hallintaan, vaan riitelin todella paljon. Tarkoittaa sitä, että teen jotain perustavanlaatuisesti väärin, mutta en tiedä mitä — vauhtia ensin epäilin, mutta himmaaminen tai kiihdyttäminen eivät muuttaneet tilannetta.

Jos jos nyt esitän avoimen kysymyksen, että johtuuko tuo käyttäytyminen ja kontrollin vaikeus kajakkini rakenteesta, niin olen samoilla linjoilla kuin koko melontahistoriani ajan: kyseenalaistan kajakin tekniikkaa, en omaa tekniikkavajettani.

Kun pääsin Rysätarhaan johtavaan kapeikkoon, niin pääsin tuulensuojaan ja aallokkokin rauhoittui. Kelit olivat kuin tavallisella 3 m/s tuulosessa.

Rysätarhan laavun paikkeilla koko vesi Vihdin suuntaan oli rauhallisen oloinen. Sitä oli kiva katsella kahvia juodessa.

Aikaa kului 1:23 tuntia 6,6 kilometrille. Keskivauhti oli 4,7 km. Joten vaikka sain kolmasosalle matkasta buustia tuulesta, niin olen jossain vaiheessa hankalammalla osuudella mennyt todella hitaasti.

Etappi 2: Takaisin ja Puumannin laavulle

Reitihän oli toisinto menmatkasta. Mitäpä muutakaan se voisi olla, kun tulee takaisin omia jälkijään. Tuulensuunta oli hieman muuttunut lähes puhtaasti etelän suunnalle, ja se oli myös einen rauhoittunut — ehkä johonkin 5 - 6 m/s välille, ja puuskia ei paljoakaan ollut. Aaltoihin tuulen nopeuden lasku ei ollut kuitenkaan vaikuttanut. Ainakaan paljon.


Paluu oli toisinto menomatkasta. Alku vastaisempaan tuuleen, sitten hetki sivutuulessa ja laavun suuntaan myötätuulessa.

Mikään muukaan ei ollut muuttunut. Vastatuuleen tulo on helppoa, mutta raskasta. Sivutuulessa meinasi niska jumittaa, kun koko ajan katseli epäillen vasemmalta tulevia maininkeja pohtien, että yrittääkö juuri tuo kaataa minut. Ja loppumatka myötätuulessa hirveää riitaa kajakin kanssa suunnasta.

Tein yhden töpin. Rysätarhasta lähtiessäni jätin aukkopeitteen pois. Se kuitenkin hikoiluttaa einen näillä lämötiloilla (tuo päivähän oli kesän viimeinen hellelukemia ahdisteleva) ja säätiedotus oli luvannut minulle, että tuuli rauhoittuu.

Huonohko ratkaisu. Siis mukavuuden suhteen. Sain hieman vettä ohjaamoon ja housun persaukset märiksi.

Laavulla pidin ruokapaussin ja yritin jotain analysoinnin poikasta matkasta. Tiedän nyt, että pystyn Hiidenvedellä melomaan 7 m/s tuulessa, ainakin jos tuulee etelästä.

Tuo disclaimer johtuu ihan siitä, että aallon ja tuulen raskaus riippuvat vahvasti paikasta. Eri vedet ovat erilaisia.

Ja tiedän, että myötätuuliasialle on tehtävä jotain. Kun tietäísi mitä. Mutta haluaisin nauttia keveämmästä menosta, mutta nyt olen tilanteessa, että väsyn myötätuulessa enemmän kuin vastaisessa.

Kakkosetappiin kului aikaa 50 minuuttia 5 kilometriin. Joten paluumatkan keskinopeus oli aika tarkkaan 6 km/h. Joten kun noin kolmasosan olin tullut vastaisessa, niin olen jossain kohtaa kuitenkin saanut työntöapua.

Paluu rantaan

Puumannista on 2 kilometriä lähtöpaikkaan. Siinä ei ollut mitään mainittavaa. Pyöreät 20 minuuttia melomista mukavassa sivutuulessa, koska tuuli oli rauhoittunut pykälän verran ja vastaranta antoi lisäsuojaa.

Kajakki löysi itsensä aika nopeastikin auton katolta. Rannassa oli nimittäin taas noin miljardi surviaista lennossa. Eihän ne mitään tee, mutta ovat perinjuurin ärsyttäviä auton sisällä.

Olenko muistanut mainita, että ollaan syksyssä ja winter is coming? Minulla se tarkoittaa neopreeniä varpaiden suojana.

2 Likes

Jotenkin tuntuu että nykyään lajissa kuin lajissa pitäis heti olla jo tyyliin maailmanmestari, ettei sais ollenkaan edetä sen mukaan mikä itsestä hyvältä tuntuu ja siirtyä seuraavaan vaiheeseen kun on siihen valmis :roll_eyes:

Nää on kyllä niin kivaa luettavaa, koska itse en vaan uskalla melomaan lähteä vaikka kuinka haluaisin. Ja jännittäviä kohtia lukiessa itseäkin jännittää että miten mahtaa käydä :see_no_evil: