Häntäjoki/Sitarlanjoki/Härkäjoki: Jokimelontaa iltaa myöten. Ja kuunsiltaa pitkin

Kävi niin hassusti, että sain olla perheen ainoa aikuinen auton kanssa kauniina perjantaipäivänä. Joten ei liene yllätys, että kajakki löysi itsensä golffin katolta. Mukaan tuli myös riittävästi ruokaa, koska ajatus oli tehdä pidempi retkimelonta Vihdin Väänteenjoen seutuvilla.


Olin ajatellut selvittäväni Maikkalanselän, joka on yksi Väänteenjokeen ja siitä sitten myöhemmin Lohjanjärveen purkautuvasta järvestä. Se saa itse vetensä mm. Koisjärvestä ja sen jälkeen Saukkolan yläpuolelta Nummen ja Pusulan suunnalta.

  • Google: 9GG682GP+V9
  • GPS: 60.3272093, 24.0359190

Pitkänomainen järvi, noin 5 km pitkä ja ehkä 800 m leveimmästä kohdasta. Parahultainen pätkä tehdä rengasreitti rantoja pitkin. Sekä ihmetellä ykköstien sukeltamista tunneliin.

Vesillelasku

Vesille pääsee Jokelan hoitokodin kupeesta Väänteenjoen sulun takaa. Älä yritä toiselta puolelta, vaikka siellä olisikin rannassa parempi paikka. Tie on suljettu puomilla, kantomatkaa tulee liikaa ja autoa ei saa mihinkään parkkiin.

Autolla pääsee huoltotietä aivan sululle saakka. Siinä on puomi, mutta se ei ole ollut enää vuosiin suljettu. Purun jälkeen auton voi jättää patoalueelle, mutta siellä käy milloin mitäkin kalastajaa ja venelijää, joten turvallisempaa lienee auton pysäköiminen Jokelan parkkipaikalle.

Autopaikkoja on vaikka kuinka, eikä siellä ole koskaan kuin enintään puolen tusinaa henkilökunnan autoa. Kyllä sinne aina yksi meloja joukkoon mahtuu.

Sulun takana on venelaituri, ja sen päädyssä on melojien elämää helpottava laude veden pinnan tasolla. Itse pakkaan kajakin laiturilla ja sitten tipautan sen kylki edellä seuraavalle portaalle ja siitä veteen.

Tällä kertaa löysin itseni istumasta kajakissa aika tarkkaan kello 16.06.

Pätkä Väänteenjokea ja sitten tiukka oikea

Väänteenjokea mennään hieman päälle kilometrin. Ollaan Naturapohjaisella luonnonsuojelualueella, joten vuodenajasta riippuen siellä voi olla vaikka mitä kosteikkolintua.

Syyskuun puolen välin paikkeilla ei ollut enää kuin laumoittain västäräkkejä, huomattavan huumorintajuttomia sorsia sekä melkoisesti haikaroita. Ja pikkukaloja pomppimassa pinnassa, laumoittain sellaisia ehkä enintään sentin mittaisia hopeakylkiä. Sekä aika ajoin muutama isompi läiskyttelemässä vettä sellaisella voimalla, että meinaa tulla pelästyksestä joko sydänkohtaus tai löysät housuihin.

Poistumisliittymä on isommalla ruovikkoalueella, joka on kasvamassa kovaa vauhtia umpeen. Siellä on useampikin aukkoväli, joista toki pääsisi melomallamalla, mutta paljon on myös ulpukoita. Ja uppotukkeja. Joten helpommalla pääsee, kun menee Y-risteykseen saakka ja kääntyy sitten.

Alue ei ole lähimainkaan niin selvä kuin Google yrittää väittää. Mutta jos pysyy selvästi veneväylältä näyttävältä, niin kaikki on hyvin. Ainakin siihen saakka, että oivallat kääntyneesi yhden tai kaksi risteystä liian aikaisin ja riitelet ulpukoiden kanssa melasi omistusoikeudesta.

Väylä itsessään Maikkalanselälle on helppo, ja ehkä kilometrin verran.

Tuon ruovikkoalueen nimi on Kutsilanselkä. Jos vilkaiset jostain retkeilykartta-apista, niin se näyttää järvenomaiselta. Se ei ole. Se on laajahko kosteikkoalue, jossa on melkoisen vähän avointa vettä.

Maikkalanselkä: Retki alkaa

Pääsin Maikkalanselälle ja katselin oikealle kädelle jäävää Kisakallion urheiluopiston uimarantaa hieman sillä silmällä. Se saattaisi olla paluumatkalla potentiaalinen taukopaikka.

Muutoin rannat olivat kuin muuallakin, mutta rakennuskantaa oli vähemmän kuin Hiidenvedellä ja paljon vähemmän kuin Lohjanjärvellä. Itseasiassa järven pohjoispäässä näytti siltä, että mökkiasutus olisi keskittynyt järven itäsyrjälle. Läntinen puoli taasen oli maatalousmaata.


Tuuli oli rauhallinen, ehkä 3 m/s, vaikka säätiedotus oli puhunut 4 m/s tuulosesta. Mutta koska tuulensuunta oli enemmän etelän suunnalta, niin Maikkalanselkä saattoi myös olla hieman suojassa.

Päätin kuitenkin kiertää järven ikäänkuin vastapäivään, jolloin saisin paluumatkalle myötätuulen. Minulla oli myös pieni taka-ajatus, oikeammin tiedustelureissu tulevan melonnan suhteen.

Järven pohjoispäähän laskee joki, Saukkolan suunnalta, ja halusin vilkaista josko se olisi kelvollinen meloa pumpattavalla FitNordilla. Karttamerkinnät kun eivät anna kuvaa jokien leveydestä, tai että onko se ylipäätään joki vai lähempänä rämettyvää laskuojaa. En halunnut vastaavaa kokemusta kuin Vanjoella, jossa melominen on enemmänkin metsurin töitä yhdistettynä vaellukseen.

Maikkalanselän kulkemallani syrjällä oli muutamakin selvästi hylätty talo. Hieman ihmettelin moista, sillä vaikka kyseessä olisi ollut jokin ikiaikainen perinnönjakoselvittely, niin voisin kuvitella tuolla olevan helppoa myydä rantatontti.


Vesi oli alhaalla. On se jokapuolella pohjois- ja länsi-uusimaata. Ei ole paljoakaan vettä satanut. En minä tiedä kuinka alhaalla vesi oikeasti on, mutta rantojen merkeistä päätelle pinta on ehkä puolen metriä normaalia alempana.


Pääsin pohjoispäähän ja koska tyypilliseen tapaan en ollut painanut mieleen tarkempaa karttapaikkaa jokisuulle, niin jouduin hetken aikaa etsimään sitä. Se ei ole aivan suoraan näkyvissä, vaan kaislikon takana ikäänkuin mutkan takana. Mutta joki jatkuu — oikeammin tietysti virtaussuunnan mukaan päättyy — suoraan länsirannan jatkeena.

Häntäjoki

Ensimmäinen/viimeinen joki on Häntäjoki. Ennen sitä ei Maikkalanselällä ole ensimmäistäkään kelvollista rantautumispaikkaa, jos ei Kisakalliota lasketa. Häntäjokeakin joutuu menemään pikku pätkän ylöspäin, että saavuttaa ensimmäisen sillan.

Joen ylittää tie 1090, Saukkolantie. Vastarannalla on asutusta, mutta oikealle puolelle pystyy rantautumaan. Ei tyylikkäästi, ja vielä vähemmän mukavasti, mutta pystyy. Jos haluaisin päästä Maikkalanselälle tätä kautta, niin onhan se mahdollista — mutta en yrittäisi.

Maantielle joutuu kiipeämään pätkän jyrkkää ja ryteikköä. Hieman ennen siltaa näyttäisi menevän samalle puolelle joku villin oloinen tie. Hieman ennen siltaa oli muutama pikkuvene vedettynä rantaan, joten oletan sitä kautta päästävän. Mutta jos moista reittiä harkitsee, niin kannattaa käydä vilkaisemassa ensin.

En ehkä olisi noussut maihin tuossa, mutta kellon mukaan oli tauon paikka, ja rakkokin oli samaa mieltä. Vahvin kannuste rantautumiseen tuli kuitenkin aiheesta, jota eräällä tavalla eniten säikyn melonnassa: toiseen jalkapohjaan iski kramppi.


Sain itseni ja kajakin pohjan, sisäpuolelta, hieman saviseksi. Nyt ei olla enää hiekkaharjualueella. Vedellähän tuo lähtee, mutta en silti pidä siitä.

Lyhyen tauon jälkeen jatkoin jostain syystä melomista. Tiesin jo, että ainakin tässä paikassa joki on melottava, mutta halusin ehkä nähdä hieman pidemmältä. Nimittäin kartan mukaan noin puolen kilometrin päästä alkaisi uusi suojeltu kosteikkoalue. Ja se saattaisi muuttaa ympäristön totaalisesti.


Alkuosa oli jopa nättiä. Olin täysin tuulensuojassa ja aurinko paistoi myöhäisiltapäivän voimalla suoraan selkään lähes pilvettömältä taivaalta.

Mutta en olisi ollut minä, jos en olisi huomannut samalla rantojen olevan mahdottomia rantautumista varten. Mutta mikäs hätä minulla oli, olinhan juuri pitänyt paussin. Ja varmasti kohtapiakkoin löytyisi sopiva paikka pysähtyä ja syödä jotain.


Pääsin kosteikkoalueelle, ja maisemat muuttuivat täysin. Nyt eivät heinämaat ja pellot ulottuneet joelle saakka. Oltiin vesijättömaan keskellä. Ilmankos se on luonnonsuojelualuetta, sillä tuon täytyy olla kahlaajien ja muiden ruovikkoa rakastavien keidas.

Haikaroita en enää nähnyt. Sorsia kylläkin, paljon. Tuolla olisi noutaja seonnut päästään.

Rannat olivat metrin korkeita pystysuoria savipenkkoja. Jos tuolla kaatuisi, niin olisi syytä osata kiivetä kajakin, kanootin tai sup-laudan kyytiin. Nimittäin vaikka onnistuisi kiipeämään penkalle, niin noinkohan pidemmän matkan päässä olevalle kuivalle maalle pääsisi edes hydrokopterilla.

Vasemmalla puolella kasvoi kaislaa tai mitä ruokoa sitten onkaan. En ole koskaan oppinut erottamaan noita. Sillä suunnalla oli myös järventapainen, jonka lupaavan oloinen nimi on Savijärvi. En löytänyt ensimmäistäkään aukkopaikkaa, josta sinne olisi päässyt.

Oikealla puolella taasen kasvoi sellaista pitkää ruohoa, mitä lie nataa tai tupasheinää sellainen sitten onkaan.

Aloin olla alueella, jossa ensimmäinen herännyt ajatus oli, että noinkohan tämä on ollut joskus aikoinaan melkoisen isokin joki. Sen jälkeen se on mataloitunut ja maan nousun myötä kaventunut.

Parissa kohtaa kasvusto oli sen verran matalampaa, ja metsä sekä kalliot vastaavasti kauempana, että näki paremmin soistumisen. Vai kuuluuko sitä kutsua rämettymiseksi vai onko vain simppeli vesijättömaa oikea? Suotahan tuo ei ole, joten soistumisesta ei varmastikaan saa puhua.


Pariin otteeseen mela osui johonkin kovaan. Ajattelin moisen olevan jonkun hervottoman siirtolohkareen pää, jota savi ja humus ei ole kyennyt peittämään.

Hetken kuluttua kajakki osui johonkin kovaan. On veikeä tunne, kun joku kova tökkää veneen pohjaan ja painaa ämpärimuovia sisälle edeten koko kajakin mitan. Tunsin sen jopa takapuolessani, vaikka istuin on hivenen irti pohjasta.

Ehdin vain hämmästyksestä ähkäisemään. Minullahan ei ole maailman nopeimmat refleksit, paitsi tutuissa asioissa, joten olen tuolta osin turvallinen meloja. Ihmisellähän on taipumus väistää uhkaa, ja se on itseasiassa yleisin syy kaatua kajakilla. Mutta minä ehdin vain avaamaan suuni, ja mahdollisesti sanomaan mit-vit ja tilanne on ohi.

Kuten nytkin. Kunnes saman tien jokin osui enemmän toisen kyljen puolelle pohjaan ja keikautti venettä. Kun joku osuu kajakkiin vasemmalle puolelle ja keikauttaa sitä oikealle, niin väistyminen vielä enemmän oikealle rikkoo entistä enemmän veneen tasapainoa ja ollaan lähellä kaatumista — taas siksi, että on väistytty tilannetta.

Mutta kun minä, reaktioideni lisäksi, olen notkea kuin lonkkavian ja spondyloosin raiskaama eläkeläispantteri, niin minähän heilahdan aina tönäisyn suuntaan ja itseasiassa siten palautan tasapainon. Joten tässä tapauksessa kehno koordinaatio on vain turvallisuutta lisäävä tekijä.

Joten oikeastaan ainoa mitä tein oli sulkea suuni ja pysäyttää vauhti. Jos olisin katsellut vähemmän rannalle ja ihmetellyt lyhyempiä aikoja metsänomistajien halua parturoida kaikki, mikä edes etäisesti näyttää harjulta, niin olisi nähnyt uppotukkien ja niiden lähes kivettyneiden oksien päät.

Tiedättekö sellaiset, jotka näyttävät kuin joku olisi hakannut aitapaaluja pohjaan joskus aikoja sitten?

Niitä oli aika paljon, ja juurikin rannan tuntumassa, jossa meloin.

Joten jos tulet tuonne joskus jollain kelluvalla, ja on matalan veden aika, niin unohda liikennesäännöt ja pysy joen keskellä.

Minulla alkoi olla jo sellainen tunne, että saattaisi olla tauon paikka. Kiire ei ollut, mutta halu alkoi kasvamaan. Olin jo tullut sen verran pitkän matkan jokea ylöspäin, ehkä 2,5 km, että oli jo täysin selvä, että joki on melottavissa FitNordin ilmatäytteisellä kajakilla. Tietysti on, koska etenin sitä kovaruntoisella, enkä ollut kertaakaan tarvinnut sahaa tai vesuria.

Itseasiassa tuolla pätkällä ei kasva puustoa pari koivua lukuunottamatta niin lähellä jokea, että kaatuneet puut aiheuttaisivat milloinkaan ongelmia. Ehkä jos ne ajelehtivat yläjuoksulta, mutta ei muuten.

Tiesin, että jonkun matkan päässä on pieni järvi, joten päätin käydä siellä kääntymässä. Lisäksi edessä olisi vielä yksi silta.

Hetken melaa heilutettuani saavutinkin sillan. Ylittävä tie on Sitarlantie, mutta en tiedä onko moisella edes numeroa. Sen toinen pää menee Väänteenjoentielle, lähelle vanhaa ykköstietä, VT 110, ja toinen pää sijoittuu Hyrsylän mutkan tienoille ennen Saukkolaa.

Täälläkin vasen puoli on asuttua, mutta minulla on hieman tunne, että varsinkin alajuoksun puoleinen talo on vallannut maita, jotka eivät heille kuuluu. Tosin ei sekään, että julkinen tie halkaisee pihapiirin ole Suomessa niin poikkeuksellista. Varsinkin kun näytti siltä, että talo oli paljon tuoreempi kuin tie.

Oikealle puolelle rantautuminen olisi mahdollista, mutta hieman hankalaa. Ennen siltaa on kalliota, mutta sillan jälkeen on tuttua savea ja kaislaa.

Sillan keskikohdalla, yhtenä tukijalkana, on pieni kallioluoto. Sille nouseminen on mahdollista, ja jos on valmis hieman kastamaan jalkojaan, niin aika helppoakin. Kalastajat ovat rakentaneet tikkaat sillalta luodolle.

Tuossa on pieni virtauspaikka. Oikealta puolelta ei päässyt, mutta vasenta syrjää pääsin riitelemättä, mutta paria kiveä piti väistää.

Olisin saattanut pitää paussini tuossa, mutta siellä oli joku slaavi heittelemässä uistinta ja hän näytti sen verran pelästyneeltä saapumisestani, että jatkoin matkaa.

Siitarlanjoki

Tiestä eteenpäin joki vaihtaa nimensä Siitarlanjoeksi. En ihan ymmärrä miksi, koska joessa itsessäänhän mikään ei muuttunut. Samat maisemat, samat penkat.

Häntäjoen luonnonsuojelualue oli päättynyt varmaan pari kilometriä ennen Sitarlantien siltaa. Mutta melkoisen pian sillan jälkeen alkoi uusi luonnonsuojelualue, joka kattaisi myös päämääränäni olevan järven.

Aloin jo oppimaan koska noilla seutuvilla on luonnonsuojelualue. Se on aina kun vasemmalla on tolkuttomasti kaislikkoa.

Aloin jo hieman ihmetellä missä koko hemmetin järvi piileskelee. Kun muistini mukaan sen piti olla vain lyhyen piston päässä. Siinä vaiheessa kun olin päättänyt käydä järvellä kääntymässä, niin matkaa olikin ollut edessä päälle 2 kilometriä — ei ihan jokunen sata metriä, kuten olin ajatellut.

On oma juttunsa, että ei opettele karttaa ennen matkaa. Oma juttunsa on se, että ei edes vilkaise karttaa matkalla.

Yhtäkkiä alkoi olla molemmilla puolilla kaislikkoa, ja saarekkeita myös edessä. Oli selvä, että olin saavuttamassa kääntöpisteeni.

Munsterpyynjärvi on sellainen pieni vesi, joita on tuhottomasti Suomessa. Hieman soikea, ja noin kilometrin pitkä ja puolikkaan leveä. Eikä siellä ole mitään mainitsemisen arvoista. Pari taloa rannoilla ja loppu on kaislikkoa.

Aloin olla jo hieman tauon tarpeessa, joten meloin toiseen päähän vilkaistakseni josko siellä pääsisi maihin, ja ehkä nähdäkseni seuraavan joen alkupään.

Ei siellä maihin päässyt. Lisäksi kaislikkoa oli vaikka kuinka. En löytänyt joen suutakaan, joten tuomitsisin sen umpeen kasvaneeksi. Päätin palata toista rantaa pitkin ja aloittaa paluumatkan.

Järven aivan päässä oli pieni kuin lahdenpoukama, vaikka lahti oli sille aivan liian mahtipontinen nimi. Näytti kuitenkin siltä, että siellä saattaisi päästä rantaan. Sinne joutui hieman pujottelemaan kaislojen ja kelluvien puunrunkojen ohi. Pääsin läpi ja se mikä näytti nousukelpoiselta rannalta olikin savipenkka. Mutta löysin samalla kadonnen joensuun.

Joten joelle pääsee, täälläkin, länsirannan suuntaisesti ylimmästä kulmasta.

Härkäjoki

En noussut jokisuulla rannalle, koska en halunnut liukastella savessa. Ja sitten tein typerän päätöksen. Koska halusin jo pitää paussini, niin päätin jatkaa Härkäjokea ylöspäin. Siellä olisi oltava maihinnousupaikka.

Typeryys tuli kahdesta. Ensinnäkin tiesin olevani savialueella. Mahdollisuus siihen, että vastaan tulisi hiekkaa tai edes joku kallionsyrjä oli nolla. Samaten penkat olivat haastavat ja omien kokemusteni mukaan tässä osassa Uuttamaata joet eivät koskaan parane. Ne ainoastaan pahenevat yläjuoksun suuntaan.

Härkäjoki on sellainen, jota kutsun mangroveksi. Enää ei ollut kaislaa tai heinikkoa, vaan puita ja puskia. Penkat olivat pystysuoria ja matalimmillaan metrin, mutta paikka paikoin lähestyttiin kahta metriä.

Toki vesi oli alhaalla ja se selittänee sen, että mökkien laiturit olivat niin korkealla ilmassa, että jotain ne olivat, mutta eivät laitureita.

Lintukanta muuttui. Enää ei näkynyt uimareita ja kahlaajia, vaan siivekkäät olivat siirtyneet puihin.

Variksia oli laumoittain. Tai pitäisi varmaan puhua suurista parvista. Ei sinällään yllätys, koska ollaan kuitenkin kulttuurialueella. Mutta olen minä nähnyt melkoisen isoja parvia Hiidenvedelläkin alueilla, jossa ei ole asutusta ihan naapurissa. Varis kuitenkin lentelee paljon ja asuaa isolla reviirillä. Yöt halutaan kuitenkin viettää kavereiden kesken.

Aika ajoin kuulosti siltä, että jonkun lentoliskon kokoinen rävähti lentoon. Kyseessä ei ollut kuitenkaan sen kummallisempi otus kuin kyyhky. Siis villi pulu.

Olen vuosia ihmetellyt kyyhkyjen tapaa lentää latvusten ja oksien läpi. Osaksi se tuntuu hölmöltä, mutta mikäs minä olen neuvomaan ja paremmin tietämään. Ehkä tuo tapa pysäyttää petolinnut ja kova meteli karkottaa aremmat saalistajat.

Ohitin erään avo-ojan, joka oli kuin kopio ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista. Kapea, märkä, savinen ja miehen mitan verran syvä. Koska vieressä kulki autotie, niin tein radikaalin ratkaisun: kaivoin puhelimen ja vilkaisin karttaa.

Olin lähellä Hyrsylän mutkaa ja vieressä kulki VT110 eli vanha ykköstie. Keula oli siis Saukkolan suuntaan. Nyt tiesin missä päin Suomea olin.

Olin jo tullut hieman turhan pitkän matkan, että olisin kääntynyt takaisinpäin. Kello alkoi olla jo hieman paljon ja nälkäkin kiusasi. Mutta kartan mukaan ehkä kilometrin päässä olisi silta, joten laskin sen päälle, että siellä pääsisin maihin ainakin hätäisen syömisen verran.

Koska rannoilla kasvoi puita, ja penkat olivat savea, niin myös runkoja alkoi olla vedessä. Ei mitään pahaa, mutta hieman joutui ohjailemaan.

Kunnes edessä oli koko joen tukkiva runko. Jos penkat olivat jyrkkiä, niin oli myös pohja. Oli kuin olisi melonut kanavassa. Mutta äkkijyrkkät rannat tarkoittivat myös sitä, että pystyi melomaan aivan rantasavea hipoen.

Pääsin rungon alta riitelemättä. Kumartumaan joutui, ja katkoin tiellä olevat oksat pois.

Hetken kuluttua joen katkaisi toinen runko, mutta sen alittaminen oli vielä helpompaa. Ei tarvinnut edes kumartua, vaan riitti, että veti pään hartioiden väliin.

Saavutin vihdoin kaipaamani sillan. Se on tie 1092 ja menee parin risteyksen kautta samalle sillalle, jossa olin pitänyt lyhyen tauon ennen siirtymistäni järvimelonnasta jokilaivaksi.

Olin tuhlannut aikaani reippaanlaisesti tämän suunnan etenemiseen. Kauempaa näytti siltä, että kivipedin kautta pääsisin nousemaan rannalle. Mutta ei siitä pääse ilman melkoista riitelyä. Syöminen olisi myös edellyttänyt pääsemistä etuluukkuun, ja se ei vaan onnistu kajakissani, jos se kelluu. Lisäksi penkka tielle oli todella jyrkkä ja ryteikköinen.

Annoin periksi ja käännyin takaisin. Aloin nimittäin laskeskelemaan paluumatkan kestoa sekä koska tulee pimeä.

Paluumatka

Kun olin alittanut jo tutuksi tulleet puunrungot, niin näin tien puoleisella rannalla mökkilaiturin. Se ei ollut puurakenteinen romahtamisen partaalla oleva metrin korkeudessa roikkuva hökötys, kuten suurin osa tuolla, vaan enemmänkin laajoista betonilevyistä tehty portaikko.

Aivan kuin tehty melojille. Tietysti edellytyksellä, että betonille melominen ei haittaa. Tuhansien hintaiselle kuitukajakille moinen olisi myrkkyä, mutta ämpärimuoviselle moinen on vain pari naarmua lisää.

Itseasiassa veden alla olevan portaan ja kajakin alle jäi se maaginen sentti vettä, että naarmuja ei tullut. Ja mikä mukavinta, niin laatat olivat toista metriä kanttiinsa, joten vaikka olisi horjahtanut, niin joenkaan puolella ei olisi joutunut astumaan kuin enintään nilkkasyvyiseen veteen.

En ole melontakoulutuksessa vielä niin pitkällä, että suosiolla rantautuisin toisten laitureille ja mökin viereen. Mutta nyt alkoi olla jo pakko. Plus näytti siltä, että ketään ei ollut kotona.

Pidin vain lyhyen tauon. Polttelin tupakan, join hieman vettä ja söin suklaapatukan, jossa on markkinoiden paras hinta/kalori-suhde: Snickersin.

Jatkoin matkaa ja nyt meloin jo hieman lujempaa. Päivänvalo alkoi hieman hiipua eikä aurinkokaan enää lämmittänyt. Joten etenin reissua väärinpäin takaisin ja hyvin pitkälle samoja jälkiäkin.

Meloessani mietin kuinka innoissani olin ollut jokimelonnasta viime syksynä. Mutta eihän innostus pohjannut mihinkään muuhun kuin että ympäristö oli uusi, enkä uskaltanut mennä isompaan veteen.

Melontaharrastuksen aloittamisesta hetken kuluttua elvistelin ensimmäisellä retkimelonnallani, kun lähes tuliterä hankkijanoranssi muovinen uppotukki pääsi viiden kilometrin päähän Vihdistä Rysätarhan laavulle. Silloin vauhtikin oli ollut täysin tyvenellä 5 km/h.

Nyt teen saman reissun, kun ei huvita muu. Piipahdan kahvilla. Ja nopeudet ovat lähempänä 7 km/h, jos en pidä kiirettä. Kilometrin verran nopeammin, jos pidän kiirettä.

Samaan tahtiin jokimelonta alkoi maistumaan puulta. ihan sananmukaisesti. Joet osaavat olla kauniita, mutta pääsääntöisesti kotikulmillani ne ovat joko kuolettavan tylsiä tai liian ryteikköisiä.

Mutta suurin henkinen ongelma joissa on, että ne eivät ole ympyräreittejä. Jos ei ole noutoa, niin sitten palaa samaa jo nähtyä reittiä takaisinpäin.

Oman aikansa kuluttua olin takaisin Sitarlantien sillalla, se minkä keskiosan alla on pieni luoto ja vesi virtaa hieman nopeammin. Nyt otin tarkoituksella matalamman haaran, eli melontasuunnassani vasemman. Ihan siksi, että jäisin pohjasta kiinni.

Kun yritin päästä Averiajärvelle, niin kahlasin koskiosuuksia. Nyt tein saman. Vetäisin kajakin vastarannalle, otin tavarat mukaan ja kiipesin luodolle syömään. Se oli paljon parempi vaihtoehto kuin kiivetä ryteikköä pitkin maantien varteen.

Ateria oli nopea valmistaa. Knorrin big snack purkki, perunamuusilla ja pekonilla. Joukkoon kourallinen Tapolan kuivalihaa — ihan hyvää, mutta saisivat opetella maustamaan kuivalihansa; ehkä mausteet eivät ole tamperelaisten juttu.

Ilta alkoi hämärtyä vauhdilla ja oli jopa hieman vilu. Tarvitsin kuitenkin taukoni, joten en pitänyt kiirettä. Jälkiruuaksi kahvia ja Tupla-patukka.

Minulla oli paljaat varpaat 5 mm neopreenin sisällä. Kahlatessa vettä oli tullut hieman saappaisiin, mutta ei paljon. Hieman viileältä silti tuntui.

Ylävartalon peittona oli alimmaisena Haltin tekninen teepaita ja sen päällä Lidlistä ostettu pitkähihainen tekniseksi kutsuttu. Päällimäisenä oli ohut pitkähihainen puuvillapaita. Idea siis oli että kerrokset siirtävät kosteuden — lue: hien — päällimmäiseen ja se sitten kuivuu ajallaan.

Puuvillahan ei kuivu nopeastí, jos se kastuu. Mutta kyllä siitä hiki äkkiä haihtuu. Tekniset toki hengittävät, mutta nuo edulliset kierrätysmuovipaidat eivät kylläkään lämmitä. Puuvilla toimii siinä paremmin, paitsi jos se on ohut. Kuten minulla oli.

Lyhyesti: minulla oli kylmä, ja aurinko oli laskemassa. Tai oikeammin, hävinnyt jo näkyvistä puiden taakse.

Minulla on vaihtovaatteet mukana. Kajakki on siitä kiva, että paino ei sinällään paljoakaan merkitse. Joten minulla oli mahdollisuus valita hupparin ja teknisen ohuemman takin väliltä. Hitto, olisin voinut vaihtaa jopa teepaidat lämpimämmiksi. Tai valita kaikki vaihtoehdot.

Olenko koskaan maininnut, että olen laiska? Tällä kertaa se tarkoitti sitä, että jätin purkamatta tavarat, koska halusin päästä nopeammin liikkeelle — joten valitsin palelun tavaroiden purun sijaan, vaikka tiesin, että minulla ei olisi mitään mahdollisuutta ehtiä takaisin Väänteenjoen sululle ennen pimeää.

Mutta jos meloo nopeammin niin tulee lämmin. Niin tulee, hetkeksi. Ja samalla tulee hiki. Kun ei sitten jaksakaan loppuun asti kovaa vauhtia ja hidastaa, niin sitten onkin taas kylmä.

Niin tai näin, niin jatkoin matkaa lisäämättä vaatetusta

Hämärän ja yön maailma

Maailma muuttui vauhdilla hämäräksi. Minä itseasiassa pidän tuosta valosta, tai siis valon vähyydestä. Sen sijaan en pidä sitä seuraavasta pimeydestä, koska ei näe mihin menee.

Syyskuun puoliväli ja auringon lasku tarkoittaa väistämättä kylmempää. Vaikka vedet jäähtyvätkin nyt vauhdilla, niin ne ovat silti ilmaa lämpimämpiä. Ja siinä vaiheessa alkaa nousta utua.

Puhelimen kamera ei ole todellakaan oikea työkalu hämäräkuvauksiin. Vielä vähemmän, että sillä saisi taltioitua hämärän utuisuuden.

Tuo oli ensimmäinen kerta kun meloin tuollaiseen aikaan moisissa olosuhteissa. Voin täysin rehellisesti sanoa, että vaikka reissu oli sinänsä suoraan sanottuna aika turha, niin tuo hetki teki reissusta vaivan arvoisen.

Hämärä syveni ja sitä vahvisti jo sumuksi muuttunut utu. Tilanne oli mielenkiintoinen. Näkyvyyttä ei ollut eteenpäin kuin ehkä muutama kymmenen metriä, mutta sivuille rannoille päin näki aivan mahtavasti.

Kuulin joutsenen huutavan. Hetken kuluttua törmäsin näkyyn, joka sai kaipaamaan GoProta tai jotain.

Aloin näkemään joutsen hahmon sumun keskellä. Samaan tahtiin kun pääsin lähemmäs, sen muoto ja piirteet vahvistuivat. Ja yhtä äkkiä, parin sekunnin sisään, näytti kuin se olisi uinut sumusta näkyville.

Aivan taianomainen näky.

Joutsen totesi minut mahdolliseksi uhaksi ja kiihdytti ensin juoksuun veden pinnalla ja siitä lentoon. Mutta näin kuinka se laskeutui ehkä 50 metrin päähän. Sinänsä outoa, koska joutsenet tuppaavat poistumaan paikalta laajassa kaaressa ikäänkuin kiertäen häiritsijän taakse tai vastakkaiseen suuntaan.

Hetken kuluttua sumussa alkoi pilkottamaan useampi hahmo. Selvisi syy miksi joutsen ei ollut poistunut paikalta. Sillä oli kuusi kakaraa mukana. Harmaanruskeita vielä ja jonkun verrankin emoaan pienempiä.

Tämä oli jo toinen kerta kun näen alaikäisiä joutsenlapsia syyskuun puolella. En tiennytkään, että ne voivat tehdä näin myöhäisen poikueen.

Olin siis tilanteessa, että edellä ui puolen tusinaa joutsenlapsia. Mukana oli äiti, joka piti itsensä minun ja lasten välissä. Aina kun aloin saavuttamaan se räpiköi hirmuisesti huutaen vähän matkan päähän. Se teki siis samantapaista houkuttelua kuin vaikka töyhtöhyyppä pesänsä lähellä antaessaan ymmärtää olevansa paljon parempi lounas ja siipirikkoisena helposti kiinnisaatava.

Aikuiset joutsenet ovat pariin otteeseen näyttäneet minulle melomisen mallia. Ne pääsivät aika paljon kovemmin kuin minä. Tuo ei vaan pätenyt näiden lasten kanssa, vaan otin niitä vauhdilla kiinni.

Aremmat, tai varovaisemmat, juoksivat siivet leveinä vettä pitkin karkuun — mutta eivät nousseet lentoon. Muutama taasen vain yritti uida karkuun.

Olin mielenkiintoisessa tilanteessa. Tiedän, että joutsenet puolustavat pesäänsä huomattavan aggressiivisesti, mutta en tiennyt mikä niiden suhtautuminen on liikkuvien poikasten kanssa.

Meloin kuitenkin nopeammin kuin poikaset. Joten minulla oli vaihtoehtona jäädä perään roikkumaan ja pitää niiden stressiä yllä. Tai sitten laittaa vilkkua vasemmalle, kiihdyttää ja tehdä toista rantaa pitkin tyylipuhdas ohitus. Ja toivoa, että minulla ei seuraavaksi olisi kyydissä ihan hemmetin kiukkuinen aikuinen joutsen.

Kun ohitin perää pitävän kaksikon, niin en voinut välttää ajatusta, että näkyykö tässä syy jälkeläiskuolleisuuteen. Ne eivät voineet millään tietää olenko peto, mutta silti ne eivät yrittäneet kunnolla karkuun. Osa yritti, mutta eivät nämä.

Jonkun ajan kuluttua ohitin viimeisenkin poikasen ja siinä vaiheessa emä nousi kunnolla lentoon ja teki joutsenten tyypillisen kaarron ja palasi selkäni taakse.

Aloin lähestymään viimeistä siltaa ennen Maikkalanselkää. Sain uusia kavereita, ja nämä eivät piitanneet hittoakaan minusta. Lepakot olivat saalistamassa.

Lepakoita on huomattavan vaikea tunnistaa lennossa. Siihen tarvittaisiin detektori, joka on laite, joka muuttaa lepakoiden äänet meidän kuuloalueellemme. Eri lepakkolajeilla on erilainen ääni.

Mutta nuo metsästivät joella, ja pitivät varsinkin sillanalustasta, eivätkä olleet suurensuuria, joten olivat luultavasti vesisiippoja.

Kun pääsin järvensuulle, niin vedin itseni vinoparkkiin, sytytin tupakan ja ihmettelin hetken aikaa niiden lentoa. Vaikka maailma alkoi olla jo lähes pimeä, niin vedessä näkee paremmin. Valoa heijastuu niin kauan kun sitä löytyy.

Lähdin melomaan hieman normaalia kovempaa vauhtia järven selkää pitkin. Minua hieman mietitytti, että löytäisinkö pimeässä jokisuun. En tuntenut tuota järveä niin hyvin, että olisin rannan muodoista voinut arvuutella sijaintiani. Itsestäänselvyys tuokin, koska olin ensimmäistä kertaa siellä.

Jossain vaiheessa iski uskonpuute. Kaivoin puhelimen esille ja tarkistin sijaintini. Olin vasta järven puolessa välissä, mutta suunta oli oikea.Kaikessa yksinkertaisuudessaan kun törmäisin urheiluopiston rantaan — joka oli niin hyvin valaistu, että sitä ei voi olla huomaamatta — niin joki olisi vasemmalla.

Minulla alkoi olla vilu. Heti kun pääsin isommalle vedellä, niin tuulensuojaa ei enää ollut. Sain vastatuulen päin naamani ja vaikka puhuri ei ollut paha, ehkä 2 m/s, niin se oli kolea. Nyt alkoi harmittaa, että en ollut pukenut lisää kerroksia.

Kelluntaliivikin lämmittää hieman. Mutta ongelmaksi alkoi nousta sormet. Ne palelivat kunnolla. Minulla oli mukana 2 mm neopreenisormikkaat ja saat kerran arvata missä ne olivat. Väärin, eivät olleet kajakin rahtiluukussa. Ne olivat unohtuneet auton takapenkille.

Ihmettelin vasemmalla puolella olevaa kellertävää valonkajoa. Aivan kuin siellä olisi ollut kaupunki tai iso teollisuusalue. Mutta tiesin, että ei ole. ABC:n mainoskylttikin olisi ollut mahdollinen, mutta sellaista ei todellakaan ollut tuossa suunnassa. Lähin taisi olla Lohjalla ja se olisi aivan eri suunnassa.

Selvisihän tuo hetken kuluttua. Kuu oli täysi ja nousemassa.

Olin jossain määrin tyytyväinen. Vaikka kuu ei varsinaisesti valaise rantoja, niin se antoi kuitenkin illuusion valoisuudesta.

Saavutin järven pään ja koukkasin vasemmalle joen suuntaan. Ja samalla hetkellä täysikuu lakkasi olemasta kiva. En nähnyt yhtään mitään. Se paistoi suoraan silmiin.

Olen keskellä alkuöistä vesistöä ja kiroan, että minulla ei ollut aurinkolaseja.

Kuu kuitenkin möllötti siinä suunnassa johon olin matkalla. Lisäksi se paistoi riittävän alhaalla, että se loi kuunsillan. Joten siinä sitten meloin valoviivaa pitkin.

En kuitenkaan koennut tilannetta kovinkaan romanttisena.

Tuota ei kestänyt kauaa ja kuu nousikin sen verran ylemmäs, että silta hävisi ja ainoa joka möllötti oli sen oma heijastus vedestä. Heijastaja heijastuu — olisi siinä ollut vampyyrillä ihmettelemistä.

Unohduin tuijottamaan kuun heijastusta ja meloin pitäen sen keulan edessä. Aivan kuin olin melonut kuunsiltaa pitkin, mutta enemmältikin yrittämällä saavuttaa pakenevaa valopalloa.

Kunnes oivalsin, että olen menossa lähes täyttä vauhtia umpikaislikkoon. Tiukka vasemmalle väistö ja väljemmille vesille — joka tarkoitti täyttä kasvustoa ulpukoita. Ihan kivoja, mutta niiden joukossa on hankala meloa.

Aloin ihmettelemään missä olen. Olin saavuttamassa Väänteenjokea ja heräsin seuraavaan ongelmaani. Millä hemmetillä löytäisin oikean väylän? Väänteenjoen sulun suuntaan veneväylä kulkee noin kahden metrin levyisestä aukosta kaislikkokasvustojen välistä.

Kun on jo kohtuullisen pimeä, ja täysikuu ainoastaan häikäisee, niin kaislikot näyttävät melkoisen samanlaisilta. Menin jonkun pätkää ässämutkittelua ja nähdessäni usvaa edessä puskin kasvuston läpi ja olin Väänteenjoella.

Viimeinen kilometri oli umpisumussa melomista näpit umpijäässä.

Pääsin laiturille ja revin veneen vedestä. Olin saanut uusi rakkoja käsiin ja sormet olivat kylmästä, jos eivät tunnottomia, niin palelivat kuitenkin. Siinä vaiheessa jonkun 30 kilon kajakin repiminen vedestä ohuesta muovisyrjästä kiinnipitäen ei täytä minun standardejani siitä mikä on mukavaa.

Kun viimeksi tein Väänteenjoelle reissun, niin olin kävellyt neopreenitossuilla padon ja parkkipaikan väliä, eikä se ollut mukava kokemus. Nyt olin ollut fiksumpi ja minulla oli paremmatkin jalkineet mukana. Joten kuivat sukat jalkaan, kengät sukkien päälle ja hakemaan autoa.

Kello oli vartin vaille 22, eli ei aivan umpipimeää, mutta riittävän, että kaivoin otsalampun esille. Se jaksoi palaa aina minuutin kerrallaan ja sammui. Kun ostaa Tokmannista halpaa, niin aika ajoin sitten saa Tokmannin halpaa. Joten uusi otsalamppu ilmestyi hankintalistalle.

Loppu on vanhaa tuttua. Kajakin purku, tavarat autoon ja kajakki auton katolle.

Selvisi syykin miksi sormet palelivat. Auton lämpömittari huuteli +3,5 astetta — tuohonkaan ei voinut varautua, vaikka hyvin tietää kuinka lähellä hallaa on viime yöt oltu.

Reissu numeroina

Kartta on tylsä.

Tämä on ruokataukoon asti. Vihreästä lähdin liikkeelle, kävin Saukkolan naapurissa kääntymässä ja punaisen pallukan kohdalla söin.

Ja tämä on sitten loppupätkä.

Kuten aiemmin sanoin — jokireissut ovat mennentullen aina samaa.

Matkaa kertyi 26,9 km ja aikaa meni meloessa 4:40 tuntia — siihen sitten hiukan taukoja päälle.

Matkan suhteen tuo oli pisin tähän mennessä tekemäni.

1 Like

Ei minulla ole mitään kommentoitavaa. Julkaisin aloituksen vahingossa ennenaikaisesti ja sitten piilotin sen. Nyt kun se on taas näkyvissä, niin ainoastaan teen noston. Eli: nosto.

Muokkasin jonkun verrankin kirotusvirheitä. Itseasiassa poikkeuksellisen paljon. Ei näitä saisi kirjoittaa öiseen aikaan. On myös mielenkiintoista kuinka paljon suomessa on sanoja, jotka muuttuvat toiseksi, kun yksi kirjain on väärä, tai tavu puuttuu.

Lisäsin unohtuneen maininnan variksista ja puluista Härkäjoella. Sekä fiksasin joitakin lauseita hieman ymmärrettävämpään muotoon.