Alatukea ja kallistusta

Koko päivän on taas puhaltanut niin, että meinaa tukka lähteä. Säätiedotus kuitenkin lupasi, että 5 m/s ja puuskissa 11 m/s tipahtaisi 4 m/s ja puuskissa 10 m/s plus suuntasi olisi sille rannalle, josta usein lähden liikkeelle. Ajattelin, että koska tuulennopeudet ovat sellaisia, joissa osaavammat melovat ihan rutiinisti, niin minä voisin tehdä hieman aaltoharjoittelua.

Tuulen suunta ei sitten ollut ollenkaan luvattua, ja se jopa tyyntyikin johon 3 m/s tuuloseen. Joten aallokko muuttui pieneksi aaltoiluksi, joka ei häiritse edes minua. Treeni muuttuikin sivutuuli- ja perusmelontaharjoitteluksi. Toki tarvitsen sitäkin kipeästi, mutta olin henkisesti varautunut muuhun röykytykseen.

Meloskelin eestaas rannan tuntumassa ja yritin saada tuntumasta kiinni. Välillä onnistui paremmin, välillä huonommin. Ongelma on siinä, että kajakki pyrkii ihan luontoaan nostamaan keulan aina tuuleen, joten sitä täytyy pakottaa menemään johonkin muuhun suuntaan. En onnistunut siinä sen vertaa, että olisin ollut tyytyväinen.

Toki saan tuon oranssin uppotukin menemään sivutuuleen, sivuvastaiseen ja sivumyötäiseen. Ei siihen muuta tarvita kuin jatkuvaa korjausta — ja sitä tuppaan tekemään tyvenelläkin. Minulla on juurikin tuulta varten peräsin, mutta en osaa käyttää sitä. Lisäksi sen säädötkin lienevät ihan peppullaan.

Sinänsä mielenkiintoista, että vaikka kyseessä on kajakkien perusvarustus, niin aiheesta ei löydy oikein mitään.

Uhrasin aikaani vedessä vain 50 minuuttia ja 3.6 km, mutta sekin riitti. Itseasiassa saattoi olla parempikin, että ei tullut polskuteltua pidempään. En vain meinaa saada karsittua itseltäni melan vetämistä. Kun keskityn asiaan, niin muistan sen jopa kokonaiset 10 sekuntia, ja sitten palaan työntämisestä vastakkaisen puolen vetämiseen. Joten kun pelleilin tuon asian kanssa alle tunnin, niin en saanut itseäni kipeäksi. Ehkä. Huomenna se selviää.

Löysin yhden uuden ongelman melomisessani: en upota melan lapoja yhtä syvälle vetään. Se, että tuntuu hieman masentavalta, että pystyn tekemään kaikki mahdolliset virheet, ei ole kovinkaan kannustava olotila. Positiivista tietenkin on se, että alan huomaamaan nuo töpit.

Kaikki tekemiset pitäisi aina lopettaa onnistumiseen. En tosin noudata tuota sääntöä kovinkaan usein, mutta tänään pääsi niin lipsahtamaan.

Eräs kajakin hallinnan perusasioita on sen kallistaminen. Englanniksi termi on edge, mutta en tiedä mistä suomeksi puhutaan; kallistamisesta, kanttaamisesta, tilttaamisesta (joka sekin on väännös englannista)?

Kajakki siis laitetaan kulkemaan toisella syrjällään. Se tapahtuu siirtämällä paino vedessä painuvan syrjän puolella siirtämällä painoa sen puolen kankulle samalla kun vastakkaisen puolen polvi nousee ylöspäin. Kaatuminen estetään sille, että meloja pitää sen parin kilon möykkynsä, eli päänsä, koko ajan kajakin keskilinjalla, mutta vartalo kaartuu einen C-malliin.

Se, että kuinka hyvin kajakki kanttaa ja kuinka tukevasti se pysyy siinä asennossa, riippuu kajakin mallista — puhutaan toissijaisesta tasapainosta. Leveät peruskajakin, jollainen minullakin on, ovat tukevia ensisijaisessa tasapainossa, eli ollessaan tasaisessa vedessä suorana kellumassa, mutta menevät huonommin edgeen.

Liikettä kuitenkin tarvitaan vaikka ohjaukseen, sivutuulen kompensointiin tai aallokossa melontaan. Joten on ihan hyvä tietää kuinka paljon omaa kajakkiaan saa omilla taidoillaan kantattua ennenkuin lähtee kaatumaan kyljelleen.

Nyt tiedän paljonko voin kallistaa sitä, jos olen paikallani tyvenessä: lähes kannen tasalle.

Mielenkiintoista oli sekin, että kanttaaminen vasemmalle oli paljon tukevampi kuin oikea, joka horjui paljon enemmän. Koska tuossa liike lähtee, yllättäen…, lantiosta, niin ehkä lantioni liikkuvuudessa on jotain sanomista. Oikeasti, ei tuossa ole mitään uutta — minulla oli ratsastuksessa suunnattomia ongelmia tasapainon kanssa kaarrettaessa oikealle.

Se, että löytää äärirajan, aiheuttaa aina ja poikkeuksetta kaatumisen. Siinä sitten opetellaan tekniikka, jolla kaatuminen saadaan estettyä ja asento korjattua: puhutaan alatuennasta (low brace) ja ylätuennasta (high brace).

Noissa on pari eroa. Alatuennassa mela on kyynärpäiden alapuolella ja ylätuennassa taasen kyynärpäiden yläpuolella lähellä olkapäätasolla. Lisäksi alatuentaa käytetään korjaamiseen, kun meinataan kaatua. Ylätuennalla sen sijaan korjataan tilanne kun ollaan jo kaaduttu, mutta ollaan vielä pinnalla.

Ylätuentaa treenaan joskus, mutta nyt oli alatuennan aika. Lyhyesti: mela on vaakatasossa matalalla ja omat rystyset ovat alaspäin. Kun lähdetään kaatumaan, niin ojennetaan melaa kaatumisen suuntaan ja täräytetään kunnolla veden pintaan, jolloin saadaan tukipiste. Samalla sitten eräällä tavalla lantion ja istunnan kanssa siirretään kajakki takaisin kropan alle — tosin tuo on leimallisemmin ylätuennan juttu.

Aloittelijoiden ongelma, kuulemma, on, että kun lähtee kaatumaan, niin yritetään pysyä pystyssä ja väistetään kaatumista. Ongelma tuossa on se, että kun on menossa kyljelleen, ja vääntää kroppaa pystyyn, niin lantio kallistaakin entistä enemmän kyljelleen — ja kaatuminen on väistämätöntä.

Siksi pitäisikin kallistaa itseään ensin vettä kohden, koska silloin kääntää kajakin alleen. Ja kun siitä heilahdetaan takaisin pystyyn, niin pään pitäisi tulla viimeisenä ja matalalla.

Ei liike alkavassa kaatumisessa ihan noin dramaattinen ole, mutta niin se menee.

Joten kun kanttaaminen meni yli tasapainopisteen, niin ainoa tapa estää uiminen on alatuenta. Se onnistui omalla tavallaan jopa erinomaisesti. Mutta toki täytyy muistaa, että se on liikkeenä niin simppeli, että oikeastaan kaikki onnistuvat tehdessään alatuennan.

Minulla on hieman hitaat refleksit, joka johtuu vahvasti kehnosta liikkuvuudesta, Se toi mukanaan sen, että minun ei tarvinnut alatuessa murehtia vartaloa ja päätä — umpipuu kaatui ihan suoraan.

Joten alatuki onnistuu kajakilla horjahtaessa, jos olen sillä vinoparkissa.

Ja pakollinen nollasisällön puhelinvideo: