6 m/s vastatuulta kajakilla

Minulle on tällä hetkellä aallokko henkinen ja tekninen ongelma. Oikeastaan vain siksi, että en tiedä koska aallokkoa on niin paljon, että alan olla todellisissa ongelmissa ja riskissä keikahtaa kumoon. Vastatuuli sinällään ei ole sen kummallisempi asia, paitsi että en tiedä kuinka kovaa tuulta kunto kestää — plus tuulen kanssa tuppaa esiintymään myös aallokkoa.

Eipä noista selvää saa ennenkuin kokeilee. Mukavuusalueella nautitaan, mutta sieltä poistuessa opitaan. Koska säätiedotus lupasi lounaanpuoleista tuulta 6 m/s ja puuskissa tuplat, eli 12, ja koska olen aika sinut 4 m/s tuulen kanssa, niin suunta oli taas Hiidenvedelle. Varsinkin kun se sopi yhteen Minnan retkeilyreissun kanssa Pääksniemeen.

Hieman Hiidenveden maantiedosta

Hiidenvesihän on einen J-kirjaimen muotoinen järvi. Vihti on pohjoiskärjessä ja etelän pohjukasta löytyy Nummelan suunta. Kun siitä lähdetaan taas ylöspäin luoteen suuntaan, niin ensin pääsee vesiväylälle Hiidenportin kohdalla, josta lännen suuntaan — noin — jossain vaiheessa vastaan tulee Lohjanjärvi ja jos jatkaa matkaa eteenpäin, niin pääsee Hiidenveden toiseen pohjukkaan. Samoille paikoille laskee Karkkilasta alkunsa saanut Vanjoki, jota myös jostain oudosta syystä kutsutaan Karjaanjoeksi.

Pohjoisen puolen niemi, Pääksniemi, joka hyvin oudosta syystä tunnetaan nimellä Pääkslahti, on minulle melonnoissa eräänlainen vedenjakaja — jos moinen ilmaisu sallitaan. Pääsen sinne helposti ja se on puolessa välissä kumpaankin suuntaan.

Tuulten suhteen se sallii aika paljon pelivaraa. On oikeastaan lähes se ja sama mistä suunnasta tuulee, niin aina pääsen sellaiselle reitille, että voin valita menosuunnaksi vastatuuleen ja jos siltä tuntuu, niin ajelehtia myötätuulessa oikeille hollille.

Koska tuulensuunnaksi povattiin lounasta, niin se tarkoitti vesille laskua Vihdistä — jos ei muuta syytä ole, niin aina aloitetaan vastatuuleen, ettei tule yllätyksiä jaksamisen kanssa. Ja koska Minna oli auton kanssa Pääkslahdessa, niin hän sai mennessä tipautettua minun kirkonkylän venerantaan ja nouto sitten katsottaisiin sen mukaan koska hän saa polkuretkensä valmiiksi ja missä minä silloin olisin.

Alustava suunnitelma oli, että menisin Pääksniemen toiselle puolelle Pääkslahden lasikuituliiterislummin rantaan — toinen tyypillinen vesillelaskupaikkani.

Hieman kajakin mekaniikasta

Minä olen opetellut melonnan hieman epätyypillisesti, tai sitten se on hyvinkin tyypillinen tapa nykymaailmassa.

  • Youtubesta
  • ahkeralla googlettamisella
  • kantapääoppimisella

Eräässä melonta-vlogissa keskusteltiin aiheesta liian suuri kajakin tilavuus melojalle ja olosuhteisiin nähden. Kyseessä oli kokenut jenkkiläinen merimeloja, joka tarkoittaa kajakilla surffaamista noissa ympyröissä. Eli hänellä ja minulla ei ole mitään muuta yhteistä kuin kelluva uppotukki ja vesi. Mutta vene on vene on vene ja määrätyt lainalaisuudet pätevät aina — ainoastaan merkitys vaihtelee.

Kyse oli lähinnä ajattelusta, että kajakki voi hallinnan suhteen kellua liikaa, jolloin ei saada aivan niitä apuja, joita vedenpaineesta haetaan.

Eräällä toisella melontakanavalla mainittiin aiheesta melojalle sopiva lastaus. Sillä kanavalla oli äänessä kokenut koskimeloja, joka teki myös jokiretkiä. Tässäkään tapauksessa hänellä ja minulla ei ollut mitään muuta yhteistä kuin kajakiksi kutsuttu vene ja vesi.

Mutta hänen ajatuksensa oli, että koska kajakissa rahtipaino ei merkitse paljoakaan — päinvastoin kuin reppuretkeilyssä — niin mukaan pitäisi ottaa aina sen verran tavaraa, että reissu on mukava, ja saadaan kajakille hallinnalle sopiva syväys.

Sama asia, mutta lähestymistapa oli erilainen. Merimelojan ajatus oli hakea melojan kokoon sopiva kajakki (yleensä pienempi mitä tavataan ostaa), mutta hänen toiminnassaan ei mennäkään minnekään muualle kuin rantaan. Sen sijaan jokiretkeilijä haki samaa ratkaisua lastaamalla kajakkiin enemmän tavaraa.

Kaksi osaavaa melojaa erilaisessa käytössä selittää samankaltaista teoriaa — joita he molemmat toteuttavat myös käytännössä. Joten… minä olen muutaman edeltävän kerran pakannut mukaan tavaraa, jota en edes välttämättä tarvitse. Ihan siksi, että saan painoa enemmän.

Tällä kertaa hain lisäpainon

  • vaihtovaatteilla (aina mukana)
  • hätä- ja ensiapupaketilla (aina mukana)
  • kakkapaketilla (vessapaperia, pieni lapio, käsidesiä)
  • retkipaketilla (pieni pyyhe, termari, vettä/juomaa, tupakat, sorsa, kiikarit, välipalat — aina mukana)
  • sähköisillä jutuilla (varavirtalähde ja edelleen laturin johto puuttuu, otsalamppu, punainen valo; valkoinen on liivin taskussa pillin kanssa — aina mukana)
  • ruokapussilla (2x0,5 l vettä, ruuat, kaasukeitin, ekstrakaasu)
  • retkituolilla

En tiedä paljonko tuo nosti painoa, ehkä 10 kiloa enintään, mutta tavarat söivät tyhjää ilmatilaa.

Tuo ajatus perustuu kahteen. Ensimmäinen on se, että koska vesi on omalla tavallaan kovaa, niin kajakin kulku ja kääntyminen riippuu siitä miten vedenpaine, voidaan sanoa massa, jakautuu kölilinjan molemmille puolille. Jos toisella puolella on vähemmän painetta, niin vene alkaa kääntymään siihen suuntaan. Jos paine on sama, niin vene kulkee suoraan.

Jos vene ei ui sopivan syvällä, niin vedenpainetta vaikuttamassa runkoon ei ole suuremmin. Eräällä tavalla liutaan kuin jään päällä — luistinkaan ei pidä jäällä, jos osa terästä ei uppoa jäähän, jolloin jään paine terän molemmilla puolilla pitää suunnan. Kun terä kallistuu, niin paine vähenee toisella puolella ja käännytään (joojoo, luistelussa pätee myös painopisteen aiheuttama vipuvoima, joka kajakissa vastaavassa tilanteessa kaataa; periaate on kuitenkin sama ja kelpaa kuvaavaksi esimerkiksi).

Mukana vaikuttamassa on myös yläasteen fysiikka: massan hitaus. Painavampi objekti reagoi hitaammin ja vaatii etenemisen aloittamiseen, hidastumiseen ja kääntymiseen suuremman voiman kuin kevyempi. Kajakin kohdalla kyse on niin tavanomaisesta asiasta kuin että kuinka helposti se reagoi kallistumalla pienemmässä aallokossa tai tuulenpuuskassa.

Se, että mukana on myös muita tekijöitä, kuten

  • keulan rakenne (perällä ei ole suurtakaan merkitystä
  • kölilinjan malli
  • ylipäätään pohjan malli kajakin keskikohdilla (pyöreä vastaan V-muoto)

ovat vain erilaisia ratkaisuja, joilla pelataan vedenpaineen kanssa. Plus että jokainen vedessä oleva tasainen pinta haluaa olla saman suuntainen veden kanssa.

Tyynellä säällä kaikki on mahtavasti, mutta kun aalto onkin syrjältään 60 asteen kulmassa, ja tasainen pinta, kuten kajakin pohjaosuus, haluaa olla samalla tavalla kuin vesikin, niin silloin myös kajakki kallistuu 60 asteen kulmaan (jos pohja olisi tasainen kuin suppi-laudassa). Ja tuo kallistuminen ei ole kivaa, jos

  • ei tiedä mitä kuuluu tehdä
  • kajakin pohjaa ei ole suunniteltu moiseen

Minä tiedän teoriassa mitä tulisi tehdä, mutta käytännön taidot uupuvat. Ja kajakkini on suunniteltu tyynille keleille.

Keula kohti tuulta Vihdissä

Olin pitänyt B-suunnitelmana unohtaa koko järvireissu ja siirtyä jokimelontaan, jos merenkäynti (miksi sitä kutsutaan järvellä?) olisi alkanut huolestuttamaan liiaksi. Mutta koska aallokko oli maltillista ja ja sain tuulessa tupakan sytytettyä, niin mitäpä muuta kuin keula kohti Pääkslahtea.

Laitetaan asiat heti alkuun oikeaan mittakaavaan. 6 m/s ei ole myrskyä, Se on navakahkoa tuulta, joka tekee hieman aallokkoa, mutta ei mitään laiturintappaja-akselia. Vaahtopäitä ei suuremmin näy, paitsi satunnaisia tai jos jokin matalikko painaa aallon terävämmäksi. 6 m/s tuulessa ei jouduta merihätään (miksi sitä kutsutaan järvellä?). Tai ainakaan ei jouduta ilman suunnatonta typeryyttä ja evoluutiota rapauttavaa idioottimaisuutta.

Joten en sinällään ollut joutumassa mihinkään uhkaavaan kuolemanvaaraan ja tiesin sen itsekin. Minulla oli oikeastaan vain kaksi uhkakuvaa takaraivossa:

  • vastatuuli väsyttää liiaksi
  • teen jonkun älyttömän pelletempun yrittäessäni jotain tarpeetonta kikkaa tai sählätessäni

Edes kaatuminen ei olisi maailmanloppu ja ainoastaan itseluottamus ja omanarvontunto saisi kolahduksen. Vaikka en pääsisi takaisin kyytiin, niin tuuli painaisi minut hetkessä johonkin rantaan.

Joten dramaattisuuttani kannattaa punnita tuota vastaan.

  • vihreästä pallukasta liikkeelle ja punainen on saapuminen

Heti rannan jälkeen tuuli, ja varsinkin puuskat painoivat sykkeen ylös hetkeksi. Kun sain taottua päähäni järkeä, että minulla ei ole tarvetta päästä sellaisiin nopeuksiin kuin tyvenellä, niin elämä helpottui.

Ensimmäinen kilometri, eli noin ensimmäisen kapeikon alkuun, taittui vauhdilla 5,1 km/h. Se on yhdestä kahteen kilometriä hitaammin tunnissa kuin optimiolosuhteissa — eli tyynellä ilman moottoriveneitä ja jotain jännää katseltavaa.

Kun pääsin Irjalansaaren ohi, eli sen ensimmäisen kapeikon läpi, niin karu totuus paljastui. Vihdin edusta oli itseasiassa ollut hieman tuulensuojassa ja pääsin liikkelle jollain 4 - 5 m/s tuulella. Yhtä äkkiä tuuli pääsi painamaan suoraan naamaa ja keulaa päin. Ja nyt tuli tutuksi mitä tarkoittaa 12 m/s tuulenpuuska.

Vauhti hiljeni selvästi. Jokainen kova tuulenpuuska pudotti etenemisen ryömintävauhtiin. Seuraava kilometri meni enää vain 4,1 km/h nopeudella.

Rehkiminen toi janon. Minulla on etukannella juomapullo, mutta saadakseni sen minun olisi pitänyt lopettaa melominen. 6 m/s ”perustuuli” olisi painanut minua takaisinpäin jonkun verrankin, mutta kovempi tuulenpuuska olisikin pakittanut reippaasti. Joten menin juomatta.

Aallot kasvoivat selvästi. En minä tiedä aallonkorkeuksista mitään, mutta jos vertaan niitä kajakin veden yläpuolella olevaan osaan, niin puhutaan ehkä 20 - 30 senttisistä — aallothan eivät ole tasakokoisia kuin moottoriveneiden jäljiltä.

Ei minulla mitään ongelmia ollut. Itseasiassa voiman käyttökin oli tismalleen sama kuin tyvenellä, vauhti oli vain eri.

Kajakkihan on luonteeltaan hyvinkin vakaa — jos aallot tulevat keulasta. Keula leikkaa veden läpi, joten edes suuremmin keinumista ei ollut. Viisaammat ovat sanoneet, että

  • jos ottaa aallot keulan suunnalta, suoraan tai etuviistosta
  • pitää itsensä ja varsinkin pään kajakin keskilinjalla
  • melan toinen lapa on aina vedessä ja mielellään aallossa tuulen yläpuolella

niin ilman hirmumyrskytasoa ei ole minkäänlaisia ongelmia.

Itseasiassa tuo piti paikkaansa. Totuin koko puuhaan niin nopeasti, että aloin ihmettelemään ympäristöä. Asia, josta olin ollut tekemässä itselleni kynnyskysymystä, ei ollutkaan sitten sen kummallisempaa kuin vastatuuleen polkupyörällä ajo.

Toki tiesin, että asia ei ollut aivan noin auvoinen. Sivutuulessa meloessa tilanne olisi ollut toinen — mutta minulla ei ollut tarvetta meloa sivutuuleen, ainakaan siinä vaiheessa, joten eräällä tavalla sallin itselleni luvan jopa nauttia. Oli jopa jossain määrin meditatiivista seurata keulan leikkaamista aallon läpi.

Olin kuitenkin saapumassa kohtaan, jossa joutuisin muuttamaan suuntaa selvemmin lounaasta etelään päin. Ja nyt tutustuin aaltojen, ja tuulen, ihmeellisen maailmaan.

Hyvin kevyesti aalloista

Suomessa ei ole havaittavaa vuorovesi-ilmiötä ja järvillä ei oikeastaan koskaan. Vettä on liian vähän, että kuun vetovoima saisi vesimassat hölskymään. Joten meillä yleisimmät syyt aallokkoon ja nousevaan veteen ovat tuulet ja ilmanpaine.

Yläasteen fysiikka kertoo myös, että vettä ei saa puristettua kokoon. Kaasuja saadaan ja siksi meillä on painepulloissa ilmaa, hiilidioksidia ja butaania — mutta ei vettä.

Joten kun vaikka tuuli saa veden liikkeelle, niin sen näkyvä merkki on aallokko. Mutta aallokko ei sinällään kerro tuulen suuntaa — se kertoo mihin suuntaan vesi on rullaamassa. Jos vesi pääsee siirtämään liike-energiaansa esteettä, niin aallokon suunta on sama kuin tuulen suunta. Mutta jos tulee este, niin tilanne muuttuu.

Koska vesi ei voi tiivistyä, niin rannan tullessa vastaan vesimassalla on kaksi vaihtoehtoa. Joko se nousee maalle ja asujaimisto ihmettelee tulvaa tai muuten vaan poikkeuksellisen korkeaa meren tai järven pintaa, tai veden on muutettava suuntaa.

Se, että kumpi tapahtuu sitten riippuu siitä mikä on helpompaa. Vesi valitsee aina helpoimman vaihtoehdon. Joten ensin vesi nousee hieman ja aallot lyövät rantaan korkeammalla kuin yleensä. Mutta aalto on ”vain” pintaveden pyörivää liikettä, ja muun vesimassan on valittava toinen reitti. Se muuttaa suuntaansa, tässä tapauksessa rannan suuntaisesti.

Sitten kun vaikkapa niemi loppuu, niin rantaa pitkin tuleva vesimassa änkeää keskemmälle isoa vettä, jossa niemeä ohittava vesimassa alkaa kääntämään sitä oman etenemisensä suuntaan.

Koko hassu paletti menee vielä enemmän sekavaksi kun muistetaan, että osa vesimassastahan heijastuu takaisin rannasta, eli kääntää suuntaansa 180 astetta.

Kun meillä on aaltokuvio, usein esimerkkinä käytetään siniaaltoa — joka on siis se ihan tavallinen aaltomalli, joka tulee vaikka kun räpäyttää hyppynarua tai köyttä — niin mennään jossain määrin vielä teknisempiin asioihin.

Jos aalto osuu samaan vaiheeseen, niin aalto kasvaa. Tarkoittaa sitä, että jos kaksi erilaista aaltoa osuvat toisiinsa niin, että molemmilla on nouseva osa ja laskeva osa samaan aikaan, niin lopullinen aalto suurenee. Ja päinvastoin — jos kahden aallon vaihe on vastakkainen, eli toinen menee alas ja toinen menee samaan aikaan ylös, niin ne kumoavat toisensa.

Tuo takia pitkillä selillä aallokko, tai mainingit, ovat aallonkorkeudeltaan suurempia kuin mitä tuulenvoimakkuus edellyttäisi. Joten kun kerron kokemuksistani 6 m/s tuulessa, niin se pätee Hiidenvedellä. Jos sama tuuli pääsee painamaan Tanskan salmilta asti, niin aallokko on aivan toista ja oltaisiin tilanteessa, että Lehtonen olisi ollut jossain Porkkalan edustalla merihädässä.

Sama pätee isoilla järvenselillä. Hiidenvesi ei kuitenkaan ole aivan sama kuin Saimaa tai Tampereen edustalla Näsijärven Näsiselkä.

Siksi jossain yhtä äkkiä vesialue voi olla täynnä ristiaallokkoa, tai hankalimmillaan pientä ja terävää kuohumista, tai yhtä äkkiä niemenkärjen jälkeen aallot tuplaantuvat ja tulevatkin toisesta suunnasta.

Kirsikkana kakun päällä: tuulihan liikkuu sinne minne se pääsee. Jos joku korkeampi rinne on tuulen esteenä, niin tuuli saattaa vaihtaa suuntaa tai nousta ylöspäin, ennenkuin se ikäänkuin vajoaa takaisin alas. Siksi maamuodostelmien antama suoja vesillä saattaa ulottua pitkällekin.

Takaisin Hiidenvedelle

Kun olin ohittanut kokonaan Irjalansaaren aiheuttaman kapeamman kohdan ja keula alkoi kääntymään etelään kohti Mustionaukkoa, niin tuuli vaihtoi hieman suuntaa ja samaten aallot tulivatkin kaakon ja etelän suunnasta alkumatkan lounaan sijaan. Aallonkorkeus nousi myös, vähimmän jälkeen 1,5 kertaistuivat. Vaahtopäitä alkoi näkyä hieman enemmän.

Tuo johtui eräällä tavalla siitä, että vesi joutui pakkautumaan ahtaan kapeikon läpi päästäkseen leveämmälle ja syvemmälle altaalle. Mutta allas oli itseasiassa vain pullukka, eli lahdet molemmilla puolilla. Se mikä minuun vaikutti, oli lännen puoleinen lahdelma joka pakotti veden virtauksen muuttamaan suuntaansa.

Ei sillä melontaani ollut suurtakaan vaikutusta. Vastatuuli oli edelleen sama, mutta aallot muuttuivat suoraan keulasta tulevista jonkun verran isommiksi ja enemmän keulasta vasemmalta saapuviksi.

Sain kajakkiin hieman keinuntaa ja reissun ensimmäisen kerran keulan putoamista aallonpohjaan — ei paljon, ihan ikkiriikkisen, mutta erilainen tunne se oli. Itseasiassa menneisyyttäni vesillä peilaten se oli tutumpi tunne kuin suoraan aallon läpi leikkaaminen; jokainen vanhalla moottoriprutkulla kulkenut tietää mistä on kyse.

Nousi minulle pieni huoli. Jos nyt tulisi moottorivene, niin se kulkisi perän puolelta ohi ja sen peräaallot tulisivat aika paljonkin eri kulmassa kuin normaalit aallot. Eli joutuisin joko kääntämään keulan kokonaan vastarannan suuntaan ja ottamaan peräaallot vasemmalta ja oikeat aallot oikealta keulan suunnasta. Tai kääntämään perän aaltoja vastaan, jolloin olisin hetken kääntyessä poikittain kaikkia aaltoja vastaan, En pitänyt kummastakaan vaihtoehdosta.

No, ensimmäistäkään moottorilla tai millään muullakaan etenevää ei tullut, joten hukkaan meni sekin huoli.

Kun pääsin aika keskelle Mustion selkää, tai hieman ohi, niin maailma muuttui taas. Tuuli laantui selvästi, koska Pääksniemi antoi suojan. Olin myös tainnut ohittaa eräänlaisen virtauksen päälinjan (itsekeksitty termi), koska aallot alkoivatkin tulla oikealta — eli lähes päinvastaisesta suunnasta ja nyt kajakkini kylkeä vastaan. Matalampiahan ne olivat, eivätkä aiheuttaneet sen suurempia, mutta tilanne oli jännä.

Aallot olivat heijasteita niistä vesimassoista, joiden suunta oli muuttunut Pääksniemen kapeikon jälkeen pitkin rantaa, törmäten Rysätarhan laavun jälkeisiin kallioihin ja sitä seuraavaan matalaan lahdelmaan.

Sitten olinkin jo laavun rannassa. Oli aika vakiomuotoiselle tauolle. Join kahvini ja kävin tarkistamassa onko huussissa vessapaperia. Olin nimittäin kohtuullisen varma, että Minna ei ollut ottanut sitä laatua tarvikkeita mukaan.

Minna oli tekemässä kaverinsa kanssa kierrosta toisinpäin. Eli olivat ensin käyneet Puumannissa ja olivat aikeissa pitää ruokapaussinsa Rysätarhan laavulla — minä taasen ajattelin syödä vasta loppupuolella matkaa, eli Puumannissa.

Puhelimen vakoiluohjelma paljasti, että olivat lähistöllä, niin aloin pakkaamaan tavaroita ja valmistamaan lähtöä seuraavalla etapille Puumanniin.

Vihdistä Rysätarhaan, riippuen mutkitteluista noin 5 km, minulla kestää meloa vauhdilla 40 minuuttia ja ihmetellen 50 minuuttia tai einen alle. Nyt meni tunti. Oletin rantaan saapuessani, että olisi kestänyt kauemmin. Mutta koska tiedän, että hitain kilometri oli ollut 4,1 km/h, niin keskiarvo 5 km/h tarkoittaa, että olen kuitenkin osan matkasta päässyt lähellä normaalia vauhtia — ainakin hetken.

Kiukuttelin muualla tästä kuvasta. Eihän tuossa näy häivähdystäkään tuulesta ja aallokosta. Masentavaa. Kuvan (hieman oikealle etuviistoon) oleva rintamasuunta on se missä Vihti piileskelee. Ja jota pitkään luulin ison lahden vastarannaksi — toistoa: minusta tulisi ihan pahuksen surkea muuttolintu.

Niemen kiertoa Puumanniin

Rysätarhasta matkaa jatkettaessa on hetken matkaa reilua kapeikkoa. Se oli hyvin tuulen suojassa, mutta kajakin liikkeestä tunsi, että mennään eräällä tapaa ylämäkeä.

Hetken kuluttua kuulin tutunoloista ääntä ja rouvathan siellä matkasivat rantapolkua pitkin laavun suuntaan. Heillä olisi ollut vettä pitkin matkaa enintään muutama sata metriä, mutta reitti pujottelee ja kasvattaa etäisyyden ehkä kilometriin. Aloin hieman epäillä mahdollisuuksiani päästä Pääkslahden rannalle ja noutoon siihen mennessä kun he ovat taipaleeltaan valmiita.

Lokkeja ja tiiroja oli aika paljon liikkeellä. Tiirat valmistautuvat pitkään muuttomatkaansa lintujen tapaan parveutumalla ja riitelemällä ihan hemmetisti. Lokkeja taasen pieni tuulonen ei haitannut ja lähes jokaisella, joka ei ollut torkuilla, oli ateria kesken.

Kanaali oli pian selvitetty (saako moista kapeikkoa kutsua kanaaliksi?) ja tuuli alkoi tuntua. Samaten veden liike lisääntyi. Tiesin ennakolta, että nyt on tulossa kovempaa keliä, koska tuuli pääsee puhaltaamaan suoraan isommalta rintamalta.

Kun oma suuntani kääntyi taas eteläiseltä suunnalta lounaaseen päin, niin sain tuulen ja aallokon täysillä päin. Säätiedotuksen mukaan tuulen olisi pitänyt laantua pykälän tai kaksi, mutta siitä ei ollut tietoakaan. Vastatuuli oli kovempi kuin kertaakaan koko reissun aikana. Tai ei se puhdas vastatuuli ollut, kuten Vihdin päässä, vaan tuli kuin vasemmalta edestä.

Aallot kasvoivat. Nyt ei kajakki leikannut enää ensimmäistäkään aaltoa, vaan tipahdin jokaiselta aallonharjalta. Vaahtopäitä oli jo reippaammin. Koska tiesin, että etelässä lahden pohjukassa on joku hemmetin veneranta, aika iso, niin muitakin kulkijoita oli odotettavissa.

Sen hetkisellä lounaisella suunnalla se ei olisi ongelma, mutta aloin murehtimaan jo valmiiksi mitä tapahtuisi niemen kärjen jälkeen. Siinä vaiheessa tuuli ja aallot tulisivat sivummalta, tai takaviistosta, ja veneiden peräaaltojen ottaminen vaatisi joko rantaan päin kääntymistä, joka ei ollut vasta-aallokon takia houkuttelevaa tai kääntymistä vastatuuleen — jolloin joutuisin taas olemaan hetken kylki aaltoja vastaan.

Unohdin moisen murheen siinä vaiheessa, kun käsi alkoi kastua kyynärpäätä myöten. Ei siksi, että se olisi järkyttänyt tai jotain, vaan koska se oli… jännää. Tiesin miksi niin tapahtui, mutta en ollut kokenut sitä ennen. Joten taas yksi ensimmäinen kerta on korkattu, maalaisesti ilmaistuna.

Olen aikaisemmin yrittänyt selittää mitä kajakin edge, kanttaaminen, tarkoittaa. En takerru siihen tällä kertaa enempää, mutta koska aallot tulivat enemmän sivummalta, niin kallistin kajakkia hieman aaltoa vastaan — saa paremman tasapainon ja hallinnan, koska silloin vyöryvä aalto ei yritä pyöräyttää kajakkia kyljelleen nostaessaan toista reunaa aallon puolelta ja kun vastakkainen syrjä uppoaa syvemmälle veteen, niin siellä on kovempi vastus, joka jarruttaa. Ja sitten pyörähdetään.

Tosin… eipä tuo aallokko niin kova ollut, että moinen olisi voinut edes tapahtua, ainakaan niin kauan kun pää on kajakin keskilinjalla. Mutta teinpä kuitenkin ja — tämä on todella jännää — täysin miettimättä ja suunnittelematta. Joten jotain olen oppinut ja ehkä se on loppujen lopuksi aika intuitiivinen liike.

Mutta koska tulevan aallon puoleinen syrjä oli alempana, kajakki siis kulkee vinossa enemmän toisella syrjällään, niin aallon rullatessa alta kajakki on samassa kulmassa (tai no, sinnepäin) kuin alta kulkenut aalto — aikaisemminhan oli puhetta siitä, että pohja haluaa olla samaan suuntaan kuin veden pinta ja kun veden pinta on vino, niin sitten on kajakkikin, tai kanootti, tai sup-lauta.

Joten kun aalto oli toisella puolella, niin melan veto upposi normaalia syvemmällä veteen, koska minähän istun suorassa (oikeasti mutkalla, mutta ei takerruta siihenkään) horisonttiin nähden sillä muutoin pää ei ole keskellä kajakkia, vaan roikkuisi laidan yli ja silloin kaatuisi. Joten melan veto menee veteen jyrkemmässä kulmassa kajakkiin nähden — muutoinhan meloisin taivasta kohden — ja käsi kastuu.

Sekavan oloistako? Juu, selitettynä taatusti.

Enkä ole nyt ollenkaan niin varma, että valaiseeko tämä luovan työn mestariteos tilannetta yhtään sen paremmin :rofl:

Niemenkärjessä, kun käännyin ylöspäin, luode tosin kuulostaa paremmalta, niin aloin nauttimaan takaviistosta tulevasta tuulesta ja aallokosta. Enkä ainakaan alkuun suuremmin nauttinut, vaan äänensävy on tässä enemmänkin masentunut.

Kyllä, vauhti parani, mutta työ ei. Ja nyt joudutaan taas palaamaan kajakin pohjarakenteisiin.

Sivuhyppy kajakin pohjaan

Kun keula halkoo vettä, niin se työntää samalla vesimassoja sivuun. Samalla vedenpaine kylkiä vastaan kasvaa. Kun kajakin kylkiä puristaa yhtä kova vedenpaine, niin se menee suoraan.

Niin sanotut merikajakit, kilpakajakeista puhumattakaan, ovat pitkiä ja kapeita. Ne halkovat vettä kuin nuolet ja koska vedenpaine vaikuttaa kajakkiin pitkältä matkalta, niin ne menevät kuin juna suoraan. Ja nimenomaan suoraan… niitä on työlästä kääntää, koska joudutaan taistelemaan isolla pinta-alalla vettä vastaan. Joten ne ovat kaikkea muuta kuin ketteriä.

Jos työnnät kämmentä vettä vastaan, niin se kulkee kohtuullisen helposti ja saat käännettyäkin kämmentä. Mutta työnnäpä jotain levyä… se ei enää olekaan lähellekään yhtä helppoa. Sama tapahtuu kajakin kyljissä, kun se yrittää kääntyä.

Kajakin pohja voi olla aakealaakea ja pyöreähkö, hieman kuin kanootin pohja, jos se on tutumpaa. Tai sitten kajakin pohja voi olla viistetty ja siinä on myös hieman kuin kölimallia. Moottoriveneissä on yleensä sen kaltainen pohja — eri syistä, vaikka periaate sille miksi viisto pohja on tehty perustuu tismalleen samaan.

Muistatko, että tasainen pohja haluaa olla samaan suuntaan kuin vesi? Se tarkoittaa, että viistopohjainen haluaa mennä aallokossa mielellään jommallekummalle viistolle ja kun se on samaan suuntaan kuin vesi, niin kajakki on silti suora ja hallittavissa - vaikka vain puolet pohjasta on ikäänkuin vedessä.

Pyöreät pohjat taasen haluavat olla samaan suuntaan veden kanssa koko matkaltaan, jonka takia sitten koko kajakki on vinossa.

Se tarkoittaa samalla sitä, että kun ei mennä lujaa tyynessä vedessä, niin viistopohjainen kajakki haluaa mennä hieman vinoon jommalle kummalle syrjälleen — ja se tuntuu sitten… epävakaalta.

Sen sijaan pyöreäpohjainen halutessaan aivan samalla tavalla levittäytyä koko pohjaltaan veden pinnalle on jumalattoman tukevan oloinen.

Tähän sitten yhdistyy se, että kajakit — huippuvauhtisia ja vaikeasti melottavia lukuuottamatta — eivät ole tasaisia pötköjä vaan pisaranmallisia. Sekin muoto johtuu tukevuudesta, ohjattavuudesta ja parista muusta tekijästä. Kajakit ovat siis pulleita keskeltä.

Mutta paksu keskivartalo aiheuttaa sen, että keulan puolelta syntyvä molemminpuolinen vedenpaine, joka on pitämässä kajakkia suunnassaan, häviää kun pullottava kohta on ohitettu. Tarkoitaa myös sitä, että rungossa mikään, joka on takapäässä, ei liity kajakin nopeuteen eikä ohjattuvuuteen.

Siksi vedessä oleva kajakki näyttää, ja aidosti usein jossain määrin onkin, olevan keskeltä keulaan syvemmällä, kun melojasta perään päin ollaan lähempänä pintaa. Peräosan ei tarvitse olla syvällä vedessä, koska sillä ei saavutettaisi paljoakaan, mutta menetettäisiin ohjattavuutta (ja nyt ollaan hieman siellä päin mistä aloitettiin: lisätään kajakin painoa tai pienennetään tilavuuta).

Ja koska varsinainen vakaus, sekä ohjattavuus tehdään kajakin keskiosassa (keula halkoo vettä ja aloittaa suunnassa pitämisen), niin keskiosa tuppaa olemaan pyöreämpi, jopa viistopohjaisissa. Sen voi miettiä vaikka niin, että kajakki pyörähtää keskiosansa varassa.

Sitten on vielä peräsin. Tai osassa malleja, ja vissiin kaikissa sup-laudoissa, evä. Se tekee tismalleen samaa kuin purjeveneiden pitkä peräsintyyppinen köli. Purjeveneissä se taistelee maston ja purjeiden aiheuttamaa vääntöä vastaan, mutta myös mahdollistaa suoraan menemisen. Sama pätee kajakeissa. Peräsin auttaa kajakkia menemään suoraan estämällä, tai ainakin vaikeuttamalla, perän kääntymistä sivulle.

Minun kajakkini, jota eräs oman elämänsä melojamestari niin kannustavasti luonnehti pulleiksi rantaleluiksi, omaa ominaisuuksia molemmilta puolin, mutta on pyöreäpohjaisen rodun edustaja.

Takaisin myötäaallokossa melomiseen

Kun aalto tulee takaa, niin jossain vaiheessa kajakki on kuin keinulauta maaten aallon harjalla. Silloin keulalta häviää veden tuoma tuki ja samaan aikaan myös perä on heikommalla tuella. Jos lisäksi aalto tulee vinossa, niin kajakki pyrkii pyörähtämään vatsan alueensa ympäri.

Siksi monet minun kaltaiseni vasta-alkajat kokevat vastatuuleen melomisen turvallisemmaksi ratkaisuksi, vaikka se onkin raskaampaa. Pysyy ohjattavuus, kun myötäaallokossa on kuin vesiliirrossa koko ajan.

Paitsi että kyse on vahvasti kajakin rakenteen tuomista eroista, niin ollaan melontatekniikoissa. Kun mennään aallon mukana, niin asioita tehdään eri tavalla kuin tasaisella tai vasta-aallossa.

Joten taas ollaan tutussa: epävarmuus johtuu vajavaisista taidoista.

Minä sain perusteisiin sellaisen kielikylvyn. Ei, en ollut uimasilla, mutta jouduin opettelemaan nopeasti.

Minä olen katsellut osaavien melojien videoita tuntitolkulla. Ja kompastuin samaan ansakuoppaan kuin monet ennen minua, ja tuhottoman monet minun jälkeeni. Sen youtube-influensserin kalusto kykenee sellaiseen, johon minun veneeni ei vaan taivu. Ja kun ei onnistu, niin syyttää itseään kyvyttömyydestä. Kyllä, siinä on mukana kyvyttömyyttäkin, mutta perusongelma on siinä, että asiat ovat mahdottomia tai ainakin vaativat suunnatonta osaamista.

Asiaan.

Kajakeilla surffataan paljon. Se on juuri sitä miltä se kuulostaakin: leikitään aallonharjalla, joko syöksyen suoraan tai pujotellen ja temppuillen. Olen katsellut sitäkin puuhaa paljon. Joka tuo mukanaan sen, että tiedän jonkun verrankin aiheesta vahvimmalla osa-alueellani: teoriassa.

Olin jo hieman pääsemässä kärryille miten saan pidettyä kajakkini hallinnassa, kun tapahtui se mitä olin murehtinut pariin otteeseenkin tullessani: moottorivene.

Eikä ihan tavallinen buster. Vaan niitä missä on kuin turvakaari — kai se osassa onkin turvakaari, mutta kaipa se on vetouisteluun alunperin tehty. Mutta yhtään ainutta noista veneistä, joissa on pikkufiiatin kokoinen perämoottori ja joiden potkuripyörteet nousevat pintaan peräkuohuissa jotain 50 metriä veneen perässä, ei ole milloinkaan kalastukseen käytetty.

Ne ovat tehokkaita veneitä, ainakin jos teho mitataan desibeleissä ja nopeudella. Mutta se mitä en ole koskaan ymmärtänyt on niiden kyvyttömyys nousta plaaniin, pintaliitoon. Perä on aina puoli metriä pinnan alla ja keula kuin olisi taivaalle lähdössä.

Omistajasta saattaa tuntua samalta kuin viisivuotiaalta hänen ajaessaan kolmipyöräisellään ja päristellessään kuvitellaan olevansa joku hemmetin räikkönen. Ainoastaan sillä erolla, että kun viisivuotias tekee moista, niin se on söpöä. Aikuisella se on vain säälittävää. Jos haluat mennä lujaa, niin osta sellainen peli ja opettele sen käyttö — nyt et saa aikaiseksi kuin melua. Ja ihan perkeleelliset peräaallot.

Joten jouduin nopeasti opettelemaan surffin perusteet. Tai ainakin perusteiden perusteet.

Mikä hassuinta, niin sain siihen jonkun tolkun. Ja pariin otteeseen takapuolen alle sellaisen tunteen, että olin surffissa. Toki kyse oli vain tunteesta, mutta silti. Kuitenkin… kallistuessani eteen sain vauhdin kiihtymään, ja taaksepäin nojatessa hidastuin ja ikäänkuin tipahdin aallon taakse.

Ja sitten olinkin Puumannin laavulla.

Matkaa kertyi 5,1 km kellon mukaan, ja aikaa siihen kului 56 minuuttia — eli einen nopeampaa kuin ensimmäinen taipale, vaikka vastatuuli oli murhaavampi.

Ruokapaussin anatomia

Puumannin laavu on noista kahdesta HiiPun laavusta parhaiten hoidettu. Siellä on myös aina polttopuita, kun ne on Rysätarhassa aina loppu — kävijät polttavat tällä hetkellä jo kuormalavoja, jotka on tarkoitettu polttopuiden alle.

Ihmiset ovat aika ajoin melkoisen typeriä.

Puumannissa on enemmän kävijöitä, koska se on lähempänä parkkipaikkaa. Ja se valitettavasti näkyy. On toki hienoa, että kerätään omat roskat muovipussiin — mutta jos on jaksanut eväänsä kantaa laavulle, niin mahtaisiko sitten jaksaa myös vielä roskapussinsa mennessään?

Se, että paikalla on polttopuita ei todellakaan tarkoita sitä, että osattaisiin myös sytyttää tulet. On toki myös hienoa, että sen verran on opeteltu kansanperinnettä, että on tiedossa tuohen käyttö sytykkeennä. Mutta onko tämä se oikea tapa?

Luonto ei ole oikeus. Luonto on velvollisuus. Jos sitä ei oivalla, niin kannattaa pysyä Nummelassa, kirkolla tai mistä Espoon perämetsistä sitten on saapunutkaan.

Menin helpoilla eväillä.

Minulla oli mukana purkki Knorrin big snackiä bolognese-versiona. Lisäsin joukkoon ehkä desin verran paistettua jauhelihaa, maustettuna jollain tacopohjalla. Kaasulla kolmisen desiä vettä kiehuvaksi, sekoitus, viiden minuutin odotus ja ääntä kohden.

Ihan syötävää. Mutta ei tuo annos oikein pidä edes minunkaltaisen henkisen työntekijän nälkää poissa. Jälkiruuaksi oli banaani. Ei siksi, että olisin varsinainen banaaninnatustelija, mutta perheen teini oli niitä ostatuttanut ja lähti sitten taas omille teilleen — syömättä banaanejaan. Joten minä olen nyt tehnyt oman osani ruokahävikkiä vastaan.

Päivällä kotona banaani oli täysin keltainen. Parin tunnin melonnan jäljeen sen oli jo ruskettunut reilusti. Tiedän, että se on sokeroitumista, mutta mikä sen aiheutti? Meillä on taatusti kotona lämpimämpää kuin kajakin rahtiluukussa Hiidenveden lämpötiloissa.

Jälkiruuaksi tietysti kahvia.

Puumannin suurin ongelma — jos sen ongelmana haluaa nähdä — on sen tuulisuus. Suurimman osan aikaa kuitenkin tuulee sellaisesta suunnasta, että siellä on tyyntä vain jos kaikkialla on tyyntä.

Syödessäni säätiedotuksen lupaus tuulen tyyntymisestä johonkin tasolle 4 m/s alkoi toteutumaan, joten minulle tuli kiire saada edes jonkinlaista todistetta siitä, että on ainakin hieman tuullut.

Ihmetellessäni maailman menoa alkoi tihuttamaan vettä — säätiedotuksen mukaan ei pitänyt sataa. Aloin pakkaamaan tavaroitani ja päätin pukea hameen päälle — aukkopeitteen.

Sen olisi voinut ottaa jo tullessa käyttöön, mutta ei minua sisään roiskunut vesi sen enempää häirinnyt. Jossain aaltoisemmassa välissä mietin mahdollisuutta, että ohjaamon reuna haukkaa vettä ja sitten olisi tulva — mutta moinen uhkakuva ei ollut edes lähellä toteutua.

Puin sen kuitenkin aivan turhaan, Heti kun sain takapuolen penkkiin, niin tihkusade loppui.

Viimeinen etappi

Puumannista ei ole kuin… luikaus pääteasemalleni. Tuuli oli tullut jo reilummin alas ja samalla aallokkokin oli rauhoittumaan päin. Uskalsin kokeilla loppupätkällä sivuaallokossa melomista — se on edelleenkin sellainen asia, jota pyrin aktiivisesti välttämään.

Harjoitukseni oli enemmänkin vanhan kertausta kuin aitoa harjoittelua. Olen ennenkin mennyt vastaavassa tuulessa ja aallossa — säätiedotuksen mukaan tuulta oli 4 m/s, mutta saattaa olla, että 3 oli lähempänä totuutta. Täytyykö tässä tosiaan ostaa tuulimittarikin?

Aivan viimeisellä pätkällä, kun käännyin pohjoiseen, törmäsin taas aaltojen mielivaltaiselta tuntuvaan käyttäytymiseen. Kun tulin suoraan länteen, niin minulla sivuaallokko. Kun käännyin pohjoiseen, niin minulla oli edelleenkin sivuaallokko.

Juuri ennen rantaa reittiviivassa näkyy terävä kulma. Ei, en tehnyt mitään ihmeellistä. Mutta nostin melan vedestä tarkistaakseni joko Minna on palailemassa vai ehdinkö tekemään pienen lenkin. Sen verran tuulta ja aallokkoa oli, että kartassa näkyy ajelehtiminen, vaikka lyhytaikanen olikin.

En ehtinyt laajemmalle lenkille, vaan nouto oli tulossa. Joten suuntasin rantaan. Ehdin kantamaan kajakin tien varteen ja purkamaan tavarat kun kyyti saapui. Sanoisin, että ajoitus onnistui tällä kertaa aika hyvin.

Viimeinen siirtymä oli 2 km ja vei aikaa 20 minuuttia.

Lopun ajatukset

Jonkun melonnan jälkeen totesin, että se oli vihdoin juurikin sitä mitä melonnalta olin toivonut ja odottanut. Sitä se taatusti silloin olikin: ensimmäinen onnistunut nautinnollinen melontareissu.

Tämä kerta taasen oli omalla tavallaan onnistuneempi. Ei missään nimessä nautintojen akselilla, sillä ei 6 m/s vastatuulessa melominen mitään herkkua ole.

Kysymys on siitä, että pääsin yli määrätyistä epäilyksistäni. Tein suurinpiirtein sen mitä pitkin silloin kun piti ja siten kun piti. En useinkaan kehu itseäni, yleensä juurikin päinvastoin, mutta en ole enää maailman surkein meloja.

Alleviivaan edelleen, että minulla ei ole harhakäsityksiä 6 m/s tuulen aidosta haastavuudesta — mutta se oli minulle haastavaa. Nyt sain taas yhden raja-arvon, jossa tiedän pärjääväni (ainakin näillä pienemmillä järvillä). Joten suurin saavutus ei ollut henkiinjääminen tai että en roiskevettä ja hetken tihkusadetta enempää kastunut. Suurin saavutus oli pykälää parempi itseluottamus.

2 Likes