400 km täyteen kaudella 2022. Ja kaupan päälle bongattu hauki

Lauantaipäivä ja ainoa aikuinen kotona, ainakin osan päivästä. Eilinen päivä meni jokimelonnan parissa ja koska aurinko paistoi käytännössä pilvettömältä taivaalta, mittari näytti jo ennen puoltapäivää +16 astetta ja tuultakin oli etelän puolelta vain 3 m/s, niin melontaahan oli ohjelmassa.

Vihtiin. Taas.

Lähdin suosiolla, tai siis laiskuuttani, Vihtiin ja suuntasin Kirkkojärvelle. Enemmälti siksi, että olin rauhallisesti liikkeellä, koska edellisen päivän 26 km tuntui vielä kämmenissä. Oli myös toinen taka-ajatus. Olin melontakilometreissä einen alle 400 ja Kirkkojärven ja Pääkslahden alueella tiesin aika tarkkaan koska matkamittari pyörähtäisi uudelle sataluvulle.

Edelleenkään en melo excelin lukujen takia, mutta on noillakin asioilla oma merkityksensä. Johtuu varmasti siitä, että olen vielä niin vihreä melonnassa, ja kaikesta innostuu. Myös merkityksettömistä asioista.

Olin kauden alussa pitänyt sellaisena yltiöpositiivisena tavoitteena saada kaudella 500 km täyteen. Tuo taasen ei ole sen kummallisempi kuin puolet siitä mitä aidosti osaavat ja todella aktiiviset kauden aikana melovat. Tai melovat he enemmän, mutta melontaseuralta tuppaa saamaan plakaatin tuossa kohtaa.

Tiedostan sen, että 1000 km edellyttää mahdollisuuksia todella pitkiin retkiin, asumista veden äärellä sekä hieman fanaattista liikunnallista suhtautumista melontaan. Siksi oma salainen tavoite oli vain puolet — virallinenhan oli 300 km.

Jotta en vaikuttaisi aivan teknokraatilta omissanikaan silmissäni, niin virallisen totuuden mukaan lähdin katselemaan joko syksy on edennyt sekä mitä linnuille kuuluu.

Tein matkan kahdella etapilla, ja yhdellä kelluvalla paussilla.

Ensin pohjoisempaa rantaa pitkin ja kaislikon syrjiä ihmetellen Rysätarhan laavulle. Tauon jälken Pääksniemen kierto ja uusi paussi. Siitä sitten paluumatkalle vastakkaista rantaa pitkin ja pidin yhden kelluvan tupakkapaussin ennen kuin käänsin keulan kohti Vihtiä.

Melonta-aikaa kului 3:15 tuntia, noin, ja matkaa kertyi 19,1 km, noin.

Joutsenia ja hanhia

Vihdin rannassa oli melkoisen paljon venetrailereita. Monet muutkin olivat oivaltaneet, että oli lämmin ja kaunis päivä. Toivoin vaan, että suurin osa olisi ajelehtimassa siimat vedessä. Oli niin lämmintä, että en virittänyt aukkopeitettä, joten mahdollisuus sille, että joku muskelivene kastelisi peräaallollaan housuni, oli olemassa.

Lähdin rannasta hieman vinoon luoteen suuntaan ja Irjalansaaren tietämille. Siellä on kosteikkoa ja kaislikkoa, joten olisi myös joutsenia.

Ja olihan lahden poukamassa — Irjalansaari kun ei ole ollut enää aikoihin saari, vaan on maannousun takia niemi — valkoisia lintuja. Useampikin. Kun olin ehkä 300 metrin päässä, niin ehkä kahdeksan joutsenen parvi sai tarpeekseen lähestymisestäni, tai naapureistaan, ja poistuivat paikalta.

Jäin kellumaan ehkä 100 metrin päähän. Ikänäkö vei lukutaidon ja nyt on alkanut kärsimään kaukonäkökin. Tunsin taas itseni hieman idiootiksi, sillä oivalsin yhtä äkkiä, että minähän olen koko kesän kuljettanut kiikareita mukana.

Minulla on jalkatilassa pitkulainen kassi. Siinä on alunperin majaillut Ursuitin MPS-(semi)kuivapuku, mutta ylensin kassin parempaan ja tuottavampaan työhön.

Pakkaan sinne välipalani, vesipullon, pienen pyyhkeen, tupakat, otsalampun (pieni ajovalo on kelluntaliivin taskussa) ja joskus myös kameran. Perimmäisenä on aina ollut kiikarit.

Tuo pussukka siis markeeraa minulle samaa kuin parempien kajakkien päiväluukku, joka on useimmissa malleissa sijoitetu mahdollisimman epäergonomisesti taakse, koska kapeuden ja mataluuden takia edes jaloille ei ole kunnolla tilaa. Ero on siinä, että minulla on tuossa enemmän tilaa ja kun käännän sen poikittain, niin saan reisitukea jalkojen alle.

Eihän se kaunis ole, mutta toimii pahuksen hyvin. Joku kerran murehti mustekalaa, jolla olen varmistanut sen kajakkiin kiinni. On kuulemma riskiä, että takerrun siihen. Riskejä on kaikessa, mutta että jäisin tuohon kiinni niin, että pääsen kaatuessani kajakista eroon, on käytännössä nolla.

Joten kaivoin kiikarini esille, ensimmäisen kerran koko kautena, ja ihmettelin lintuja kauempaa. Paikalla ei ollut enää kuin yksi joutsenpariskunta (ilman lapsosia) ja kymmenkunta kanadanhanhea. Siltä osin kohteliais etäisyys oli turhaa kohteliaisuutta, koska hanhet eivät suuremmin piittaa. Mutta toisaalta, ei minulla ollut tarvetta häiritäkään niitä.

Kiikarini on pieni, tyylikkäästi camovärinen, ja tietenkin maan suurimmasta retkeilytarviketjusta ostettu. Eli Tokmannista. Joten laatu ei ollut huimaava, mutta ei se paljoa maksanutkaan. Uudet kiikarit eivät kuitenkaan pääse ostoslistalle, koska optiikka on aina kallista. Saan samalla hinnalla GoPron, jota käyttäisin useammin kuin kerran kesässä.

Syksy vedessä

Lähdin väylän suuntaan ulpukkapellon läpi. Kesällä olin pyydellyt niiltä anteeksi, mutta nyt kasvukausi oli ohi ja minun puolestani ne voisivat painua pohjaan rehevöittämään ympäristöään. Ne kun ovat käytännössä jo kuolleita.

Lehdet kuihtuvat aivan samalla tavalla maalla kuin vesilläkin. Mutta koska koivut ovat vielä lehdessä, ja siellä täällä näkyvät ruskankeltaiset oksat kertovat enemmänkin kuivuudesta kuin syksystä, niin lumpeet ja ulpukat luopuivat paljon nopeammin leikistä.

Yöpakkaset eivät tähän vuodenaikaan vaikuta veden pinnassa, joten kylmyys niitä ei tapa. Niiden täytyy siis olla paljon riipuvaisempia auringosta kuin maalla kasvavat. Ehkä ne haluavat säästää energiaa, sillä lehtiä ei enää tarvita kukintoja varten, koska kukinnoissa pyörivät pölyttäjät alkavat olla aina viimeisillään.

Kun kesällä meloi moisen kasvuston läpi, niin varret antoivat melalle myöden. Nyt tilanne on toinen. Tuntui kuin varret olisivat jopa einen kovettuneet ja menettäneet joustavuutensa. Mutta ärsyttävintä oli se, että ne kietoutuivat melan lavan ympärille ja irtosivat pohjasta. Niitä sai olla aika ajoin nyppimässä irti.

Rysätarhan laavu

Kun olin selvittänyt Irjalansaaren, niin edessä oli vain vettä. En mennyt suoraan, koska olin samalla hakemassa kilometrejä, vaan hieman kaartaen suoraan. Koska sain samalla etäisyyttä rantaan, niin metsien väri tuli paremmin näkyviin.

Ruska lähestyy. Vielä maailma on vihreä, mutta lehtipuualueet alkavat vaalenemaan hissukseen.

Hassua, että täytyy lähteä keskelle järven selkää, että saa huomioitua mitä maissa tapahtuu.

Pääksniemen edustalla, eli Vihdin puolella, oli taatusti ainakin puolet niistä veneistä, joiden trailerit olivat vinoparkissa kirkon venerannassa. Kuten toivottua, niin jokainen ajelehti.


Näin kesän ensimmäisen purjeveneen, vaikka ollaankin jo tukevasti syksyssä. Olen muutaman pienen nähnyt laitureissaan, mutta koko kesänä en ole nähnyt auki olevaa purjetta. Varmasti niitä on ollut, mutta minä en ole törmännyt.

Pidin Rysätarhan rannassa pienen paussin. Join pari kuppia kahvia, söin suklaapatukan ja nautin nikotiinista.

Eräs pariskunta saapui laavulle. He olivat hieman kauempana rinteessä enkä muista montaa kertaa, että ihmiset olisivat niin hiljaa. Kun en nähnyt heitä, niin oli kuin olisin saanut olla aivan yksin. Kelpaa minulle.

Ilmavoimat hieman rikkoi rauhaa. Yksinäinen Hornet tuli todella matalalla suunnilleen idän suunnasta ja jatkoi matkaan länteen päin. Tai ainakin uskon sen olleen F/A-18 Hornet, koska sillä V-mallinen pyrstö ja tietääkseni muita vastaavia ilmavoimilla ei ole.

Simolansaari

Jatkoin matkaa niemennokan suuntaan. Ainoa matkasuunnitelma, joka minulla oli, oli päästä kärjen ohi, koska niillä paikkeilla tulisi 400 kilometriä täyteen.

Mitä sen jälkeen… itseasiassa aivan sama ja fiilispohjalta, koska olin tutuissa paikoissa. Hämärä suunnitelma oli jättää Puumannin laavu rauhaan, koska siellä olisi taatusti ihmisiä. Ajattelin pitäväni seuraavan kahvipaussin niemenkärjen jälkeen olevalla uimarannalla. Siellä on harvemmin ihmisiä, koska on turhan hankalan matkan takana vakituisemmasta asutuksesta.

Tulin rannan tuntumassa alaspäin ja ohitin sääntöjen mukaan perän puolelta yhden minua hitaamman moottoriveneen — ja meinasin ajaa heidän siimoihinsa. Ei minulla ollut tajua, että pitäisi jossain 20 metrin etäisyydellä moisia varoa.

Noin Papinsaaren pohjoiskärjen korkeudella, mutta toki edelleen Pääksniemen rannalla, parin metrin päästä keulan edestä hyppäsi hauki ilmaan. Kääntyi lentonsa aikana kyljelleen ja molskahti veteen.

Ei se mikään ennätyskala ollut, mutta ainakin 25 kiloinen. Ehkä jopa 30. Tai sitten sotken kilot sentteihin. Se olisi mahtunut paistinpannulle, kun siivoaisi ensin pään ja pyrstön.

On se komea kala.

Pääsin kärjen ohi, hieman melontaa lisää ja matkatavoite oli täynnä. Alkoi olla aika pohtia jatkosuunnitelmia, ja enemmältikin taukopohjalta.

Simolansaari on aika pieni. Useimmilla on isompi olohuone. Hiukan puustoa, lyhyt erittäin hyvä hiekkaranta ja tulipaikka. En ole siellä ennen käynyt, koska aina siellä on ollut joku. Joko ihmettelemässä tai teltan kanssa.

Nyt se oli tyhjä, joten ajoin rantaan.

Join kahvia ja söin kuivalihaa sekä nautiskelin auringonpaisteesta.

Laskeskelin, että olisi ehkä aika aloittaa paluumatka. Siksi toiseksi ensimmäiset rakot olivat tekemässä tuloaan.

Paluu vastarantaa pitkin

Suuntasin niemenkärjen paikkeilla olevan toisen pienen saaren, Rekiniemenkarin, selän puolelta ohi. Rekiniemenkari on ikkiriikkisen isompi kuin Simolansaari, mutta siellä on harvemmin ketään. Osaksi varmaan siksi, että sinne on hankalampi päästä, koska kunnollista rantaa ei ole. Osaksi, koska lokit tuppaavat pesimään siellä, vaikka kasvillisuuttakin on enemmän.

Lähdin Papinsaaren suuntaan. Suurin syy lienee vain se, että inhoan palata samoja jälkiä takaisin päin. Mutta osaksi syy oli parvessa lokkeja, jotka kelluivat ja viettivät siestaansa. Ajattelin käydä moikkaamassa.

Tiirat ovat jo häipyneet kahta lukuunottamatta. Tai ainakin oletin ne tiiroiksi, koska minulle jokainen valkovoittoinen lokki, joka on pieni ja jolla on kaksihaarainen pyrstö, on tiira.

En ole kertaakaan nähnyt lokkien varsinaisesti etsivän ruokaa iltapäivisin. Joko ne istuvat luodoilla, kylpien tai riidellen, tai kelluvat muuten vaan. Siksi olen aina suhtautunut niihin kuin ne viettäisivät siestaa.

On toinenkin mahdollisuus. Lokit ovat fiksumpia kuin kalastajat ja tietävät, että kala ei liiku. Tosin tuo tekee sitten tiiroista aika hölmöjä. Ne kun ovat pääskyset — aina etsimässä sapuskaa. Mutta kaipa ne sitten syövät pienempää kalaa kuin isommat serkkunsa, ja siksi joutuvat etsimään tiiviimmin sapuskaa.

Kiersin Papinsaaren eteläpään ja suuntasin vastarannalle. Siellä ei ole oikeastaan milloinkaan mitään ihmeellistä Vihtiin saakka. Olen sitä ihmetellyt nyt pidempään. Jopa linnut puuttuvat, vaikka ihmissilmin ajatellen loivemmat rannat ja parempi suoja tuulia vastaan voisi olla etu.

Asutuksesta moinen ei voi johtua, koska taloja ja mökkejä on yhtälailla molemmin puolin Hiidenvettä.

Joku ilkeämpi voisi sanoa, että moinen johtuu Nummelan läheisyydestä. Mutta koska en ole ilkeä, niin veikkaan syyksi veneliikennettä, koska väylä kulkee tuolla lähempänä rantaa. Tai ei siellä missään mitään varsinaista väylää ole, mutta veneilijät oikaisevat eräällä tavalla mutkissa ja tulevat lähemmäksi tuota laitaa.

Minulla alkoi jo hieman melominen tuntua käsissä. Ehkä kaksi 20 km molemmin puolin olevaa reissua on minulle liikaa. Joten tein vaihteeksi kelluvan paussin niemenkärjessä, ennen kuin pääsen suoralle, jonka lopussa siintää Vihdin kirkontorni.

Istuskelin kajakissa, söin suklaata ja polttelin tupakan. Mutta uitin myös käsiäni, oikeammin kämmeniäni. Minulle alkaa rakoista ja hiertymistä muodostua ongelma — varsinkin aina kun matka ylittää 10 km.

Tuo aiheutuu siitä, että melan varsi hiertää sormia vastaan. En enää purista paniikkiotteella, mutta minun pitäisi kuulemma työntää melaa eräällä tavalla aina avokämmenellä ainoastaan peukalo etusormi, ehkä myös keskisormi, pitää vartta asennossaan ja samalla vetävä käsi varsinaisesti pitää tuen.

En pysty tuohon. Minulla ei vaan pysy silloin mela asennossa. Mutta jotain teen kuitenkin väärin, enkä ymmärrä mitä.

Minun on hieman hankala suhtautua peukalon, etusormen ja keskisormen pitoon. Ihan siksi, että juuri nuo kolme sormea saavat pahimmat hiertymät.

Minusta varren pitäisi olla einen paksumpi halkaisijaltaan. Voisin tietysti kietoa jotain teippiä tai muuta, että saisin sen paksummaksi — mutta en taidan moiseen ihan vielä ryhtyä. Ihan siksi, että en ole suuremmin missään koskaan törmännyt valituksiin putken halkaisijasta.

Vanha mela ei tehnyt tuota. Mutta en myöskään melonut vastaavia matkoja, ja ylipäätään melomistekniikka oli kadoksissa. Mutta silti.

Tiedän, että olen taas sortumassa välineiden arvosteluun, mutta vanhan melan putki on hiilikuitua ja se vaan tuntuu käteen erilaiselta. Ja on lämpimämpi.

Nykyisen melan varsi on lasikuitua. Ei sen kylmempi pitäisi olla kun hiilikuitu, mutta on. Epäilyt sen sijaan kohdistuvat maalaukseen.

Niin tai näin, niin aletaan lähestymään hanskaiden käyttöä. Joten ehkä se auttaa — kun vaan löytyisi sopivat, tuppaavat aina joko menemään ryppyyn ja silloin saa ottaa kellosta aikaa kun tulee hiertymiä, tai sitten ne ovat vain liian liukkaita.

Paluussa meloin aina hetken, kastoin kämmenet ja jatkoin matkaa, kunnes kädet olivat taas kuivat.

Vihdin rannassa taas kajakin raahaaminen ja nosto katolle jopa einen sattui käsiin. Pitäisi varmaan alkaa kuljettamaan työhanskaita mukana. Joskus ehkä.

1 Like