100 km täyteen 4 m/s vastatuulessa. Ja vesikasveja

Säätiedotus lupaa kylmenevää, ja saattaa olla, että kesä 2022 — ainakin helteiden osalta — on tässä. Ja samalla kun viilenee, niin tulee sateet ja kovat tuulet. Säätiedotus lupaili Hiidenvedellä 4 m/s tuulta, joten ajattelin mennä kertaamaan tuulessa melomista.

Kiersin luoteen/lännen puoleista rantaa, koska en ole pitkiin aikoihin mennyt sitä syrjää. Tuuli puhalsi suoraan sinne, joten en saanut rannasta suojaa. Vihdin rannasta ensimmäisen 100 metriä oli täyttä tuskaa ja meloin sivutuulessa pelkästään tuulenpuoleisella, vasemmalla, melalla. Suuntasin suoraan rantaan hengähtämään, ihmettelemään peräsintä ja muistelemaan, että mitä pitikään tehdä.

Aloitin melonnan viime syksynä. Vasta nyt, heinäkuun alussa, tajusin, että keula kääntyy siihen suuntaan minkä puolen pedaalista peräsintä käännän. Samalla sain selväksi, senkin vasta nyt, kuinka ison liikkeen tarvitsen varpaillani nykyisillä kaapelisäädöillä.

Uusi lähtö hieman tolkkuisammalla kompensoinnilla peräsimellä, kajakkia kanttaamalla ja varsinkin melalla — homma alkoi toimimaan.

Minun piti mennä vilkaisemaan miltä ruovikko näyttäisi Irjalansaaren ja mantereen pohjoisemmalla puolella. Jätin väliin, koska ulpukkaa ja lummetta oli niin pahuksen paljon. Kyllä ne kajakin kestävät, mutta mela tarttuu varsiin tylsästi. Joten samalla jäi tarkistamatta yhden joutsenpariskunnan pesintä — sama pariskunta, jotka eivät pitäneet keväisestä piipahduksestani samoilla kulmilla.

Kello piippasi kilometrit täyteen, joka tarkoitti, että tällä kaudella tuli 100 km melontaa täyteen. Kevään ensimmäinen melonta oli ollut 4.5.2022, joten tuohon tasalukuun meni tasan kolme kolme kuukautta — ei ollut harkittu, mutta tiesin lähtiessäni rannasta, että olin jotakuinkin 2,5 km vajaa.

Ei tuo oikein saavutus ole muille kuin minulle. Aidommat melojat tekevät tuollaisia kertymiä vähintään kuukaudessa. Mutta minulle se on enemmän kuin mitä aidosti oletin keväällä kertyvän. Määrä voisi olla korkeampi, jos olisin melonut enemmän metrejä ja kuluttanut vähemmän aikaa perusteisiin, mutta… ei sitä noin voi eikä saa miettiä. Enkä minä melo matkamittaria vastaan.

Silti tämän reissun jälkeen logi kertoi hiukan päälle 21 tuntia ja 107 km. Paljastaa samalla kuinka hitaita jotkut etapit ovat olleet.

Mutta tällaisilla näkymillä tuo tasaluku tuli täyteen:

Söin tämänkin reissun matkavauhtia sillä, että menin niin paljon ulpukoiden ja lumpeiden joukossa. Suurimmat kasvustot kiersin, mutta niitä riitti silti. Lumpeet olivat vasta aukeamassa, eivätkä ulpukatkaan olleet vielä täydessä vauhdissa. Mutta tuo lahdenperukka — periaatteessa siinä on vesiyhteys toiselle puolelle, mutta vain periaatteessa — oli tuulensuojassa ja sudenkorentoja riitti. Niitä on aina nautinto ihmetellä.

Joukossa oli vesikukka, jota en tunnistanut.

Jatkoin matkaa ja meloin saaren toiselle puolelle. Siellä saikin meloa reippaamassa tuulessa, koska ilma pääsi liikkumaan isomman veden yli. Alkoi olla jo selvää maininkiakin. Ei mainittavaa, mutta kuitenkin. Saaren toisella puolella rannat oli rakennettu kannaksen toinen puoli oli aika tylsä.

Ajoin keulan rantaan kiinni ja pidin vesi- ja tupakkapaussin, mutta tällä kertaa en noussut kajakista. Kun olin valmis, niin meloin lahdelman toiseen päähän ja aloin ihmettelemään miten pääsisin yli toiselle puolelle.

Melomalla tietysti, vaikka olisikin lähes vastatuuli. Mutta auronko paistoi, enkä ollut ainoa vene vesillä. Moottoriveneitä meni kumpaankin suuntaan, ja osa melkoista haipakkaa. En halunnut jäädä niiden jalkoihin, enkä kohdata peräaaltoja ilman jonkinlaista etäisyyttä.

Tein kuten jokainen jalankulkija tekee (siis en kuin kevyt liikenne, nehän tuppaavat tulemaan suoraan eteen itsemurhaa kaivatessaan). Katsoin ensin vasemmalle, sitten oikealle ja vielä kerran vasemmalle. Ihan lähellä ei ollut ketään, joten meloin Hiidenveden yli — se ei vissiin enää siinä ole kirkkojärveä — reippaalla vauhdilla.

Se väli ei ole kuin 500 metriä, hilkun vajaa jopa. Mutta se näyttää pahuksen pitkältä kun pelkää jäävänsä jonkun muskeliveneen alle. Sain jopa sykkeen nousemaan hetkeksi ja kello juorui tuon välin vauhdiksi (vastatuuleen) 12,6 km/h. En minä tuota olisi kovin paljon pidempään jaksanut ylläpitääkään. Itseasiassa en yhtään pidempään ja vauhti oli jo alkanut hiipumaan, kun käännyin rannan suuntaan keula kohti Vihtiä.

Moottoriveneiden määrä oli oikeastaan hyväkin asia — silti inhoan niitä edelleenkin. Liikenne pakotti minut totuttautumaan aaltoihin. Käännän edelleenkin keulan aaltoja kohti, kun ne ovat (pelottavan) isoja, mutta aika mittavat otin loppupätkästä jo kyljellä vastaan.

Aloin luottamaan kahteen kuulemaani väitteeseen:

  • kajakki on erittäin vakaa liikkeessä keula aaltoja vastaan
  • kajakki on sivuaallokossa siedettävän vakaa, kun tulevan aallon puoleinen mela on vedessä, kanttaa hieman aaltoa vastaan ja antaa lantion liikkua samalla kun pää pysyy keskilinjalla

Lantion liike on kylläkin minun kohdallani vain sanahelinää.

Oli miten oli, mutta 1:50 tuntia (muutaman minuutin vajaa, koska unohdin pysäyttää kellon rannassa) ja 10 km. Ei raivoa, ei tuskastumista, ei masentunutta itseruoskintaa. Melominen alkaa sujua ja sain peräsimenkin haltuuni — siis edelleenkin tasollani, mutta kuitenkin. Vielä täytyy kokeilla reippaammin navakka tuuli. Mutta nyt alan olla henkisesti valmis jo aidosti etsimään kalenterista ja säätiedotuksista väliä pidemmälle, parin yöpymisen retkelle.

Kajakkiin kiipeämistä täytyy varmaan ensin vielä treenata — yksi onnistunut kerta ei varmaan riitä osaamismerkkiin.

Vesitatar :+1:

1 Like