005: Kyllä koira tietää (...mitä se syö) (podcast/vlog)

Nyt on tutkittu uudestaan tätä asiaa: eläimillä ja hyönteisillä on proteiinivaisto. Ihmisillä on lisäksi suolavaisto (esimerkki tosin on hyvin vanha):

VUONNA 1940 Johns Hopkinsin yliopiston sairaalaan Yhdysvalloissa tuotiin 3,5-vuotias poika, jolla oli valtava suolanhimo. Vauvana hän nuoli suolat suolakekseistä ja myöhemmin alkoi syödä suolaa suoraan sirottimesta. Pojan ensimmäinen sana oli suola.

Poika otettiin sairaalaan ja pantiin vähäsuolaiselle ruokavaliolle. Seitsemän päivän päästä hän kuoli.

Kävi ilmi, että pojan keho ei ollut kyennyt pidättämään suolaa. Suolaa syömällä hän oli koettanut pitää itsensä hengissä – jo ennen kuin osasi puhua. Hänen elimistönsä siis tiesi, että se tarvitsi suolaa.

Tutkimus ei saanut mua kuitenkaan vakuuttumaan siitä, että koira söisi seiniä tai jakkaraa jonkin ravinnepuutoksen takia. Yhä olen siinä uskossa, että tällaisella koiralla on tekemisenpuutos.

Mutta ehkä ongelmana on vaan mun vielä osittain nukkuvat aivot, joten ehdotan tätä podcastin aiheeksi :wink:

Maksumuurin takana, joten ei hajuakaan mitä lööppijournalismia Hesari tällä kertaa toteuttaa tiede-otsikon alla, mutta eihän tuo suola-asia ole mikään uusi juttu. Munuaisethan sen käynnistää. Mutta se menee maun kautta.

Ihmiset ei haista sokereita, kuin joskus (malliin mansikka), mutta eläimet on tehokkaampia. Siksi ne pystyvät valkkaamaan ruokia halunsa mukaan maistamatta, varsinkin kun ylipäätään suurimmalla osalla elävää on geneettinen koodaus makean perään.

Siinä ollaan vielä ihan helvetin kaukana tilanteesta, että koira tai mikään elävä sisäsyntyisesti pystyi muuttamaan syömistään sen mukaan mistä on tarve. Tekeekin mieli uunilohta, joten kroppa kertoo minulle, että nyt on hiukka vajetta rikkipitoisista aminoista ja omega-3 tasotkin niiasi… :man_facepalming:

1 Like

CHICAGO 1920-luvulla: Pikkulapselle on katettu pöytä. Tarjolle on pantu perunaa, riisiä, lihaa, pinaattia ja paljon muuta, yhteensä kolmisenkymmentä ruokalajia. Lapsi saa maistella ruokia täysin vapaasti. Sairaanhoitaja tarkkailee valintoja, mutta hän ei puutu lapsen syömiseen millään tavalla. Kirjaa vain täsmällisesti, mitä tämä kulloinkin panee suuhunsa ja mitä sylkäisee pois.

Tällaisella koeasetelmalla toteutettiin eräs lääketieteen historian merkittävimpiä ravitsemustutkimuksia.

YHDYSVALTALAINEN lastenlääkäri Clara Davis onnistui saamaan koehenkilöikseen 15 rintamaidosta vieroitettua pikkulasta. Näiden annettiin syödä, mitä halusivat. Ruokien määrät ja sisältö merkittiin muistiin, ja lasten pituutta, painoa ja luiden kasvua seurattiin tarkoin – jopa ulosteet punnittiin. Kahden lapsen jokaista ruokailua seurattiin muutaman gramman tarkkuudella peräti 4,5 vuoden ajan. Kaikkiaan tutkimus kesti kuusi vuotta.

Tulokset osoittivat, että jos lapsi saa valita ruokansa itse, päivän päätteeksi hän on saanut kaikki makroravinteet, joita kasvuunsa tarvitsee, eli sopivasti rasvaa, hiilihydraattia ja proteiinia.

Lapset koostivat ateriansa eri tavoin, mutta yksikään ei yrittänyt syödä vain yhtä lempiruokaa vaan keräsi eri ruokalajeista kokonaisuuden, joka sisälsi juuri oman tarpeen mukaiset ravintoaineet.

Davis vakuuttui tulostensa perusteella, että lapset vaistomaisesti tietävät, millaista ruokaa he tarvitsevat. Ajan kuluessa hänen tutkimuksensa kuitenkin painui unohduksiin, ja uusi asiantuntijavalta alkoi säädellä lasten ravinnonsaantia.

NYT Davisin ajatukset ovat jälleen nousseet esiin – kiitos kahden hyönteistieteilijän. Heidän kolme vuosikymmentä jatkuneet tutkimuksensa ovat nimittäin osoittaneet, että eläimet tietävät hämmästyttävän tarkasti, mitä ravinteita tarvitsevat – eikä ihminen ole poikkeus. Tulokset voivat selittää myös nykyisen lihavuusepidemian syntyä.

Sirkat pantiin dieetille

PROFESSORIT Stephen J. Simpson ja David Raubenheimer työskentelevät nykyään Sydneyn yliopistossa Australiassa. Vuonna 1991 he olivat nuoria tutkijoita Oxfordin yliopistossa Britanniassa ja odottivat malttamattomina tuloksia kunnianhimoisesta ravitsemustutkimuksestaan.

Kohteena oli kulkusirkka, sama laji, joka aiheuttaa säännöllisesti valtavia satotuhoja Afrikassa ja Lähi-idässä. Simpson ja Raubenheimer halusivat tietää, syökö sirkka mitä tahansa, mitä vastaan tulee – kuten uutiskuvista saattoi päätellä – vai yrittääkö se löytää itselleen sopivinta ja terveellisintä ravintoa.

Ensin piti selvittää, millaista on kulkusirkalle paras ravinto. Koe oli työläs: 200 kulkusirkkaa pantiin kukin omaan kasvatusastiaansa ja kullekin tarjottiin joka päivä yksilöllisesti valmistettua ruokaa. Osa sai erittäin paljon hiilihydraattia ja vähän proteiinia, osa erittäin paljon proteiinia ja vähän hiilihydraattia, loput jotakin tältä väliltä.

Sirkkojen ruoka koottiin joka päivä gramman tarkkuudella, tähteet kerättiin talteen, kuivattiin ja punnittiin. Myös ulosteet kuivattiin ja punnittiin. Kaikki tämä toteutettiin trooppisessa lämpötilassa Oxfordin yliopiston luonnonhistoriallisen museon kellarin hämärissä.

”Pysyimme järjissämme kuuntelemalla John Calen ja Talking Headsin musiikkia”, tutkijat kertovat tuoreessa teoksessaan Eat Like the Animals.

Vähää pitää syödä paljon

KUN tietokone raksutti kokeen tulokset, paljastui, että kulkusirkkojen pitää saada noin 40 prosenttia energiastaan proteiinista.

Mitä lähempänä tätä osuutta proteiinin määrä ravinnossa oli, sitä terveempiä sirkat olivat. Sen sijaan ne, joiden ravinnossa proteiinia oli joko hyvin vähän tai hyvin paljon, kärsivät. Sirkat kuitenkin kärsivät ylimäärästä ja puutteesta eri tavoin, mikä käänsi tutkijoiden ajatukset aivan uusille urille.

Jos sirkkojen ravinto sisälsi hyvin paljon hiilihydraattia ja hyvin vähän proteiinia, ne söivät ja söivät ja söivät. Tämä ei johtunut siitä, etteivät sirkat saaneet ravinnosta energiaa – päinvastoin, hiilihydraatti sisälsi runsaasti energiaa – vaan ne söivät, kunnes saivat vähäproteiinisella ravinnolla proteiinintarpeensa tyydytettyä.

Simpson vertaa tätä siihen, että ihminen koettaisi tyydyttää oman proteiinintarpeensa pelkällä riisillä. Se onnistuu kyllä, sillä sadassa grammassa riisiä on 2,7 grammaa proteiinia.

”Jos lasketaan, että ihmisen päivittäinen proteiinintarve on 90 grammaa, hänen pitäisi syödä riisiä 3,3 kilogrammaa. Siinä sivussa hän nielisi 4 300 kilokaloria.”

Ei siis ihme, että vähäproteiinisen ryhmän sirkat olivat ylipainoisia. Entäpä ne, joiden ravinto sisälsi runsaasti proteiinia mutta vähän hiilihydraattia? Tulokset osoittautuivat käänteisiksi, jopa hieman mystisiksi.

Kun sirkat saivat ravinnostaan paljon proteiinia, ne lopettivat proteiinintarpeen tyydytettyään syömisen miltei kokonaan ja jäivät niin laiheliineiksi, etteivät olisi mitenkään pärjänneet luonnossa.

Tulokset olivat ennennäkemättömiä. ”Olimme osoittaneet ensimmäisen kerran, että hiilihydraatin tarve ja proteiinin tarve kilpailevat keskenään – ja että kulkusirkalla proteiini voittaa”, Simpson sanoo.

Vaisto osaa valikoida

SEURAAVAT kokeet tehtiin torakoilla. Ne vahvistivat, miten eläinten proteiinivaisto oikein toimii.

Torakka valittiin koe-eläimeksi siksi, että sillä on erityinen suhde proteiiniin: se voi varastoida ylimääräisen proteiinin kiteiksi elimistöönsä ja vapauttaa sitä silloin, kun proteiinista tulee pula.

”Oletimme, että torakat eivät tämän vuoksi olisi kovin tarkkoja proteiinin suhteen”, Raubenheimer sanoo.

Torakat jaettiin kolmeen ryhmään, jotka pantiin erikoisruokavaliolle. Yksi ryhmä sai proteiinia, toinen hiilihydraattia ja kolmas molempia. Kun ruokavalio lopetettiin ja torakoiden annettiin syödä vapaasti kaikkea, ne tankkasivat heti sitä ruoka-ainetta, jota eivät olleet saaneet.

Täydennys tapahtui hämmästyttävällä tarkkuudella. Jos torakka oli saanut pelkkää hiilihydraattia, se söi pelkkää proteiinia. Kahden vuorokauden kuluttua se oli tyydyttänyt proteiinintarpeensa – mikä torakalla on 30 prosenttia energiasta – ja vaihtoi tasapainoisempaan ruokavalioon.

Hämähäkki täsmäimuroi

VIELÄ ihmeellisemmäksi ravitsemusvaisto muuttuu, kun mukaan otetaan lihansyöjät. Esimerkiksi hämähäkkien on saatava 60 prosenttia energiastaan proteiinista.

Eräässä kokeessa testattiin hämähäkkejä, jotka olivat kutoneet verkkonsa laboratorioon. Hämähäkit pantiin joko rasva- tai proteiiniruokavaliolle: toisille syötettiin banaanikärpäsiä, jotka oli lihotettu hyvin rasvaisiksi, toisille tarjoiltiin lähes pelkkää proteiinia sisältäviä kärpäsiä.

Muutaman päivän ruokarajoitusten jälkeen hämähäkeille annettiin uusia kärpäsiä, joissa oli sekä rasvaa että proteiinia. Näiden tyhjiin imetyt raadot tutkijat keräsivät verkosta ja analysoivat niiden rasva- ja hiilihydraattipitoisuuden.

Tulokset paljastivat yllättävän seikan. Hämähäkit kykenivät säätelemään, mitä ravintoa ne kärpäsestä imivät. Jos hämähäkit eivät olleet saaneet rasvaa, ne tankkasivat sitä. Jos puutetta oli proteiinista, ne imuroivat sitä ja jättivät rasvan.

Nämä havainnot on sittemmin vahvistettu lukuisissa tutkimuksissa eri eläinlajeilla kovakuoriaisista kissoihin ja koiriin – jopa limasieniin.

Entäpä oma lajimme, ihminen?

Emme ole poikkeuksia

VUONNA 1940 Johns Hopkinsin yliopiston sairaalaan Yhdysvalloissa tuotiin 3,5-vuotias poika, jolla oli valtava suolanhimo. Vauvana hän nuoli suolat suolakekseistä ja myöhemmin alkoi syödä suolaa suoraan sirottimesta. Pojan ensimmäinen sana oli suola.

Poika otettiin sairaalaan ja pantiin vähäsuolaiselle ruokavaliolle. Seitsemän päivän päästä hän kuoli.

Kävi ilmi, että pojan keho ei ollut kyennyt pidättämään suolaa. Suolaa syömällä hän oli koettanut pitää itsensä hengissä – jo ennen kuin osasi puhua. Hänen elimistönsä siis tiesi, että se tarvitsi suolaa.

Simpsonin ja Raubenheimerin tutkimukset ovat osoittaneet, että ihmiselimistö tietää myös, miten paljon se tarvitsee proteiinia.

Ensimmäisessä ihmiskokeessaan kaksikko vei joukon vapaaehtoisia syrjäiselle sveitsiläiselle alppimajalle. Aluksi koehenkilöiden sallittiin seurata mielitekojaan ja syödä vapaasti laajasta valikoimasta proteiinia, hiilihydraatteja ja rasvaa. Tämän jälkeen joukko jaettiin kahtia. Toinen ryhmä sai syödäkseen runsaasti proteiinia, toinen vain vähän.

Ihmisten proteiinivaisto ei eronnut kulkusirkasta. Kun koehenkilöt saivat valita ruokansa vapaasti, he koostivat itselleen valikoiman, jonka energiasta noin 18 prosenttia tuli proteiinista – mikä vastaa hienosti ihmisen 15–20 prosentin proteiinintarvetta.

Kun toisen ryhmän ravinnon proteiinipitoisuutta vähennettiin ja toisen ei, syömiseen syntyi kiinnostava ero.

Niukkuusryhmän jäsenet söivät proteiinia entisen määrän mutta joutuivat siihen päästäkseen syömään 35 prosenttia enemmän kaloreita. Ne, joilta proteiinia ei karsittu, saivat tyydytettyä proteiinintarpeensa paljon pienemmällä kalorimäärällä.

Toisessa tutkimuksessa annokset valittiin niin, että ruoat olivat koehenkilöille entuudestaan tuntemattomia ja maultaan samanlaisia.

Näin syöjät eivät voineet päätellä, oliko heidän annoksissaan paljon vai vähän proteiinia eikä syömiseen voinut vaikuttaa se, että jokin annos olisi ollut paremman makuinen kuin jokin toinen. Tutkijat saattoivat olettaa, että erot syödyn ruoan määrässä johtuvat vain proteiinin määrästä.

Tulokset olivat samansuuntaisia kuin edellisessä tutkimuksessa. Vähäproteiininen ryhmä söi keskimäärin 12 prosenttia enemmän kaloreita kuin runsasproteiininen.

”Kokeemme oli eräänlainen mikrokosmos globaalista tilanteesta”, Raubenheimer sanoo. Hänen mukaansa runsas kymmenen prosentin ero syödyssä energiamäärässä riittää selittämään koko maailmanlaajuisen lihavuusepidemian.

Niukkuutta runsauden keskellä

MITEN ihmisen proteiinivaisto johtaa lihavuusepidemiaan? Simpsonin ja Raubenheimerin mukaan siten, että vähäproteiinisessa ympäristössä ihminen koettaa tyydyttää proteiinintarpeensa ylensyömällä hiilihydraatteja ja rasvaa.

Vastaus voi kuulostaa oudolta, sillä länsimainen ravintoympäristö on kaikkea muuta kuin vähäproteiininen. Eikö proteiinia ole tarjolla enemmän kuin koskaan? Simpsonin mukaan asia ei ole näin yksinkertainen.

”Proteiini on liudennettu rasvan ja hiilihydraatin sekaan”, hän sanoo.

Jos ihmisen ruokavalio koostuu pääasiassa teollisesti pitkälle prosessoidusta eli niin kutsutusta ultraprosessoidusta ruoasta, hänen ravintoympäristönsä on vähä­proteiininen.

Ultraprosessoidut ruoat sisältävät vain vähän proteiinia, koska se on kallista. Toisaalta niissä on vain vähän kuitua, koska se saa helposti ruoat maistumaan kitkerältä. Jäljelle jäävät rasvat ja hiilihydraatit, ultraprosessoitujen ruokien pääraaka-aineet.

Kun ihmiset koettavat tyydyttää proteiinintarpeensa tällaisella ravinnolla, heidän on syötävä sitä suuria määriä, ja siinä sivussa he saavat valtavat määrät kaloreita.

Ultraprosessoitujen ruokien yhteys lihavuuteen on todistettu monissa tutkimuksissa, ja Simpsonin ja Raubenheimerin tutkimukset osoittavat, miten proteiinivaisto voimistaa lihomista.

Kun lihominen käynnistyy, kehon lihasproteiinit alkavat hajota ja huuhtoutua virtsan mukana pois elimistöstä, mikä lisää proteiinintarvetta entisestään. Kun lihava sitten yrittää ultraprosessoidulla ruoalla tyydyttää tätä lisääntynyttä tarvetta, hänen on syötävä entistä enemmän.

Kilojen kertyminen on nopeaa ja vääjäämätöntä.

Kaloreita rajoittamaan

MIKÄÄN eläin ei kuitenkaan voi syödä proteiinia rajattomasti, päinvastoin. Kaikilla eläimillä – myös lihansyöjillä – on ”proteiinikatto”, jonka jälkeen ne eivät halua enää nauttia proteiinia.

Eläimille on kehittynyt useita erilaisia mekanismeja, jotka estävät niitä syömästä liikaa proteiinia. Kun esimerkiksi kulkusirkan proteiinikatto tulee vastaan, se lakkaa maistamasta proteiinia ja menettää kiinnostuksensa siihen.

Luonnossa lihansyöjät voivat säädellä proteiinin määrää valitsemalla erilaisia saaliseläimiä tai syömällä niistä vain osan. Esimerkiksi jääkarhut syövät hylkeistä usein vain rasvan, ja jopa luonnonvaraiset kissat valikoivat syömisiään, jotta niiden noin 50 prosentin proteiinikatto ei ylity.
Miksi proteiinilla on katto? Vastaus on hahmottunut tutkimuksista, joissa eläinten energiansaantia on rajoitettu. Tulokset ovat osoittaneet kiistatta, että kun kaloriensaantia reippaasti rajoitetaan, eläimet pysyvät terveempinä ja elävät pidempään. Tämä pätee läpi koko eläinkunnan sukkulamadoista apinoihin.

Simpson ja Raubenheimer keksivät kysyä, onko mitään väliä, mistä ruoka-aineesta kaloreita vähennetään – hiilihydraateista, rasvasta vai proteiinista. Yllättäen tätä ei ollut otettu tutkimuksissa huomioon lainkaan.

Simpson ja Raubenheimer tutkivat asiaa itse. Tulos oli selvä: kalorien rajoittaminen pidentää elämää vain, jos energiaa vähennetään proteiinista. Kalorien vähentäminen rasvasta tai hiilihydraatista ei auta.

MIKSI proteiinilla on tällainen vaikutus elämän pituuteen?

Nykykäsityksen mukaan proteiinin runsas saanti valmistaa eläimen lisääntymään, mutta samalla ”proteiinistrategia” kuluttaa elämänlankaa.

Jos taas proteiininsaanti on niukkaa, elimistö menee säästöliekille ja alkaa suojella itseään. Elämän pidentäminen ei ole tämän strategian tarkoitus, vaan eliö odottaa parempaa ravintotilannetta, jotta pääsisi lisääntymään. Pitkä ikä on pelkkä sivutuote.

Hyvä esimerkki löytyy Japanista Okinawan saaresta, missä elävät maailman pitkäikäisimmät ihmiset. He saavat energiastaan vain yhdeksän prosenttia proteiinista, 85 prosenttia hiilihydraatista ja kuusi prosenttia rasvasta.

Proteiinin osuus on pienempi kuin millään kansalla, joka ei kärsi akuutista nälänhädästä. Silti okinawalaisten ravinnossa on täsmälleen sama cocktail, jolla hiiret Simpsonin ja Raubenheimerin kokeissa ovat eläneet pisimpään.

Hiilihydraateista huolimatta okinawalaiset eivät liho, koska heidän ruokavaliossaan on erittäin paljon kuitua. Kuitu täyttää vatsan – ja taistelee näin proteiinivaiston aiheuttamaa näläntunnetta vastaan.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2021

Tutkimuksen kiinnostavampi puoli oli tuo proteiinivaisto.

Aamulla mietin laitanko linkin tämän podcastin alle vai siihen pizzakuvaketjuun :joy:

Häiritsemään jäi tutkimusasetelma: tutkittavilla kohteilla oli valikoima erilaisia ruokia, joilla he sitten itse vaistonvaraisesti täyttivät proteiinintarpeensa.
Miksei tämä toimi mulla ruokakaupassa ruokia valitessa? :thinking:

Jännä homma, en tiedä onko opittua vai vaistomaista käytöstä, mutta työpäivän + punttitreenin jälkeen on punaisten lappujen täyttämä lihatiski turmioksi lompakolle. Kotimatkalla hörpin 40g heraa ja sitten ostoksia purkaessa pohdin että mitä helvettiä mä teen osso buco -lihoilla, kasslerilla ja lehmän kielellä näin tiistai-iltana.
Nokkela vetäisi yhtäläisyyksiä mihin vaan, mä olen tullut tulokseen että olen nälkäinen ja ahne. Toisaalta karkkia ja sipsiä ei tartu mukaan, toisin kuin esim. löhöpäivinä kaupassa käydessä.

Jos jotain hyvää tuosta lihan haalimisesta pitää keksiä niin saavatpahan koirat vähän parempaa herkkua kuppiin.

2 Likes

Tuo hesarin juttu oli vaan huono. Plus että nuo kokeethan on teilattu jo aikoja sitten. Asetelma oli sirkkojen ja muiden kohdalta suunnilleen sama kuin että jos koiralle annetaan kaurapuuroa tai hevoselle rasvaa ja eläinproteiinia, niin ne voivat kohta huonosti.

Kyllä, eläinlaji etsii tyypillistä ravintoaan, mutta ei se mihinkään proteiinivaistoon mitenkään liity.

Lapsitestit on kaadettu myös. Ne lapset söivät sen mallin mukaan mitä heille oli kotona opetettu. Lisäksi on herätetty kysymyksiä kuinka paljon lapsukaiset noudattivat oletuksiaan aikuisten halusta, koska aikuisten läsnäolo ja vaikutus oli selvä.

Samat kokeet aikuisilla sitten ovatkin osoittaneet, että ruokavalinnat johtuvat ihan muista tekijöistä kuin jostain vaistonvaraisesta tarpeesta. Mutta ehkä aikuisuus tappaa sen vaistonvaraisuuden ja sen takia aletaan syömään huonosti :wink:

@xjussix on itseasiassa ihan jumalattoman hyvä esimerkki niistä muista vaikutuksista. Jokainen, joka kuntoilee/treenaa tietää ihan jumalattoman hyvin millaista ruokavaliota odotetaan. Varsinkin protskujen suhteen.

Pitää kohta hoitaa pari puhelinasiakasta, mutta sen jälkeen on aika taas taapertaa juoksumatolla. Ei se, että syön tuntia ennen sitä yhden Skyrin liity mitenkään proteiinivaistoon, vaan että tiedän kropan vaatimusten proteiinien suhteen (ainakin määrissä) nousevan työn aikana.

Hieman jo off topikkia, mutta varoituksen sanaa: olen Katiskan Facessa uhannut kenkiä ulos jokaisen, joka syöttää lehmän kieltä koirille. Se kuuluu keittää hyvässä mausteliemessä ja syödä leikkeleenä :wink:

1 Like

Joku roti sentään, eihän (lehmän) kieli kuulu koiran kuppiin! Viimeisin ostos meni salaattiin ohuina siivuina, kavereinaan oli mm. valkosipulioliiveita, tummia rypäleitä, rucolaa ja kastikkeena suht. kipakka vinegretti. Saattoi siellä vähän juustoakin olla.

Kassler taas päätyi eläinrehuksi, tuommoisen alennusköntin kilohinta kun on -60% lapulla n.2 euroa.